sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Kate DiCamillo: Desperon taru


 Kohta 5, ”kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä”, täyttyy iltasatulukemisella. Tilasin kirjakerhon alennusmyynnistä Kate DiCamillon kirjan Desperon taru (Otava, 2009). Luin kirjaa ääneen iltasatuna 6- ja 10-vuotiaille lapsille. Kertomus upposi kuulijakuntaansa yllättävänkin hyvin. Ajattelin, että kovasti eläytyvä kuopus saattaisi pelätä liikaa vankityrmiä ja rottia ja esikoinen taas pitää kirjaa ihan lällärinä prinsessoineen. Valituksia ei kuitenkaan kuulunut, vaan kuulijat saapuivat sohvalle kirjan ääreen suuremmin houkuttelematta.

Desperon taru on sympaattinen kertomus pienestä hiirestä, joka rakastuu prinsessaan. Se on kertomus prinsessasta, jonka äiti kuolee. Se on kertomus tavallisesta tytöstä, joka haluaa prinsessaksi. Se on kertomus pimeydestä ja valosta. Se on kertomus erilaisuuden pelosta. Se on kertomus petoksesta ja anteeksiannosta. Se on ennen kaikkea kertomus rakkaudesta ja urheudesta.

Alussa erilaisesta hiirestä tuli mieleen Lokki Joonatan, joka ei suostu elämään muiden lokkien tavoin. Despero ei halua kipittää eikä nakertaa; hän rakastuu musiikkiin ja satuun prinsessasta. Oikean prinsessan, prinsessa Pavun, kauneudesta häikäistyneenä Despero uskaltaa puhutella ihmistä, mikä ei kuitenkaan ole hiiriyhteisön mieleen. Yhteisö, jopa oma perhe, hylkää Desperon. Pieni hiiri löytää kuitenkin urheuden, kun prinsessa on hädässä. Punainen lankarulla turvanaan ja ompeluneula aseenaan hän palaa vankityrmän pimeyteen, josta jo kerran pääsi pakenemaan. 
Timothy Basil Eringin kuvat ovat – no, söpöjä.

Muihin henkilöihin liittyviä sivujuonia on melkoisesti, mutta ne kytkeytyvät kaikki myös Desperon tarinaan. Kerronta liikkuu ajassa ja paikassa, mutta kertoja ohjailee pientä kuuntelijaa: 
”Taas kerran, lukija, meidän täytyy palata taaksepäin ennen kuin pääsemme eteenpäin.” 
Välillä pienempi kuuntelijani lähti keskusteluun lukijaa puhuttelevan kertojan kanssa:
”Lukija, et kai ole unohtanut pientä hiirtämme?”
”No en! Tässä jo mietinkin, miksei siitä päähenkilöstä ole puhuttu pitkään aikaan.”

6-vuotiaan tyttären tuomio: "Alkuun se oli vähän jännittävä, mutta sitten mä melkein rakastuin siihen."


torstai 22. tammikuuta 2015

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät


Kun kirjan nimi viittaa Kristuksen sanoihin ristillä ja kirja alkaa maan alla kehittymässä olleiden kaskaiden pahaa enteilevällä joukkoilmestymisellä, tunnutaan olevan suurten asioiden äärellä. Suurista teemoista onkin kyse Jussi Valtosen romaanissa He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi, 2014). Suomalaiseksi Finlandia-voittajaksi tämä oli aika epätyypillinen scifimäisyydessään – vaikka onhan sitä nähty peikkojakin näissä kisoissa palkintopallilla.


Sen verran negatiivisia arvioita olin kirjasta lukenut ja kuullut, etten olisi siihen ehkä tarttunut ollenkaan, ellei luotettava lukijatuttuni olisi tätä kehunut. Otin ja luin, lähinnä saadakseni rastin kohtaan 13: ”kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon”. Kannatti lukea.

Teemoja kirjassa oli paljon, ja jotkut lukijat ovatkin pitäneet teosta sekavana. Minua runsaus ei oikeastaan haitannut. Kirjan alkupuolella Valtonen kommentoi montaa aihetta tiedemaailmasta ja teknologian kehityksestä evankelisluterilaiseen kirkkoon ja suomalaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Suomen ja Yhdysvaltojen vertailu on tavallaan tuttua, kliseistäkin, mutta siihen tuo tiettyä vinkeyttä se, että kirjailija on Yhdysvalloissa asunut suomalainen, päähenkilö taas Suomessa asunut yhdysvaltalainen, neurobiologi Joseph Chayefski.

Ennakkoluuloja esitellään puolin ja toisin. Alkupuolella Suomi näyttäytyy Joen silmin eristäytyneenä takapajulana, jossa kansainvälisiä yhteyksiä edustaa satunnainen vaihto-opiskelija, apurahan voi saada siksi, että on savolainen, ja virkaan ei valita pätevintä vaan aamutossuissa käytävässä hiippaileva haamu, joka ei ole vuosiin julkaissut mitään. Suomalaisissa ajankohtaisohjelmissa viljelty fraasi ”on tärkeää, että asioista puhutaan” on yleinen Joen pilkan kohde – pelkkä puhuminen kun ei hänestä johda mihinkään. Myös suomalaisten ajatukset stereotyyppisestä amerikkalaisesta ärsyttävät Joeta.

Joe on naimisissa suomalaisen naisen kanssa, mutta eroaa ja palaa Yhdysvaltoihin. Parin poika, Samuel, on vielä pieni isän lähtiessä. Myöhemmin Samuel matkustaa Yhdysvaltoihin ja etsii Joen käsiinsä. Sekä Joe että Samuel haluavat tehdä maailmasta paremman paikan. Kumpikin uskoo tietävänsä, mitä tekee. Kumpikin huomaa, että tulee hyvää tarkoittaessaan mahdollistaneeksi myös pahan. Asiat kytkeytyvät isoksi kimpuksi, jossa Samuelilla on vaikuttimena ekologiset arvot ja Joella tieteelliset pyrkimykset. Taustalla kaikkeen vaikuttaa suurten yritysten häikäilemätön voiton tavoittelu. Toisaalta tapahtumiin vaikuttavat myös henkilökohtaiset pettymykset, kaipaukset ja syyllisyyden tunteet. Isällä ja pojalla on lopulta enemmän yhteistä kuin uskoisi.

Kerronnan rakenne tiivistyy loppua kohden. Alussa kirjailijalla tuntuu olevan tarve puhua suunsa puhtaaksi vähän kaikesta, lopussa taas juoni alkaa vetää kerrontaa. Viimeiset reilut sata sivua on kutkuttavasti rakennettu aikasuhteilla leikkimällä. Murhatutkijat ovat paikalla jo pitkään ennen kirjan loppua, mutta vasta viimeisillä sivuilla selviää, miksi. Aineksia kirjassa on paljon, ja melko yleinen mielipide blogeissa näyttää olevan, että jotain voisi karsia. Minusta karsittavaa ei paljon ole. Ainakin loppuosassa kaikki liittyy kaikkeen.

Ja ne kaskaat, niin. Kaskaat ovat lopussa kuolleita. Jotain kohtalonomaista siinä on.

torstai 15. tammikuuta 2015

Anne Enright: Unohdettu valssi


Lukuhaasteen kohta 35, ”kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla”, on juuri sitä, minkä vuoksi ihastuin lukuhaasteeseen. En minä tiedä yhtään kirjailijaa, jolla on samat nimikirjaimet kuin minulla! Tai en tiennyt. Nyt tiedän: Anne Enright. Oli mentävä paikalle kirjastoon ja käytävä hyllyjä läpi E:n kohdalta. Sieltä löytyi lopulta muutamakin vaihtoehto, joista sitten valitsin lupaavimman näköisen.

Jos edellisen postauksen Neljäntienristeys oli monella tapaa tuttu aloittaessani lukemisen, tästä kirjasta en tiennyt mitään. Enrightin Unohdettu valssi (Otava, 2011) on takakannen mukaan ”lahjakkaan irlantilaiskertojan kuulas ja vähäeleinen tarina” ja ”kertoo kohtaamisesta, joka ei jätä rauhaan, ja niistä arkisista pikkuseikoista, jotka johtavat elämän suuriin ratkaisuihin”. Takakansi paljastaa myös, että lapsi näkee isänsä ja vieraan naisen varastetun suudelman. Jonkinlaista kolmiodraamaa siis oli luvassa. Etulieve kertoo Enrightin tulleen palkituksi sekä Booker-palkinnolla että Carnegie-mitalilla, joten ilmeisesti ainakin jotkut arvostavat kirjailijaa. Tämän enempää en ottanut selvää ennen lukemista.

Pidin kyllä kirjasta jollakin tapaa, vaikkei sen juoni kovin kiinnostava loppujen lopuksi olekaan. Minäkertojana toimiva Gina on suunnilleen ikäiseni naimisissa oleva nainen. Hän ajautuu suhteeseen sisarensa perhetuttavan, Seánin, kanssa, jolla on vaimo ja pieni tytär. Suhteessa ei sinänsä ole mitään kovin erityistä, mutta hieman poikkeavaksi kuvauksen tekee se, että Gina ei juuri pohdi tekojensa oikeutusta. Hän rakastuu suin päin ja se tuntuu riittävän. Selityksiä tai puolusteluja ei tarvita. Ginan miehestä puhutaan kovin vähän, paitsi että alussa pari vaikuttaa onnelliselta.

Välähdyksenomaisesti syyllisyys näyttäytyy siellä täällä:
”Juoksin kotiin aviomieheni luo, hänen viisaiden ruskeiden silmiensä luo, jotka tosiasiallisesti eivät olleet viisaat, ja hänen ison, lämpimän vartalonsa luo, joka ei ollut suojannut minua kylmältä.
Lauantai-iltana avasin viinipullon ja me katsoimme Langalla-sarjaa DVD:ltä ja sen jälkeen joimme toisen pullollisen, ja siitä huolimatta olin turta hänen sylissään ajatellessani kaikkea, minkä olin menettänyt: hänen kätensä liike oli vain liike, hänen kielensä oli todella kieli. Minä olin surmannut sen, parhaan mitä minulla oli. Kun syyllisyys vihdoin iski, se oli ällistyttävä.”

Seáninkaan mahdollisia omantunnontuskia ei tuoda esiin. Lopussa Gina pohtii suhdettaan Seánin tyttäreen, mutta siinä on oikeastaan kaikki – muuten kirja vain kuvaa tapahtumat Ginan kertomana.

Tämä ei ole sellainen kirja, jota lukiessaan voisi helposti samaistua päähenkilöön. Tai ehkä joku hyvinkin voi, mutta itse olen tässä suhteessa aika konservatiivinen. Hyvänen aika, nainen, se on vain ihastus! Toisaalta onnellisesta, uskollisesta parisuhteesta harvoin saa kiinnostavaa kirjaa aikaan. Jos malttaa laittaa moralisoinnin syrjään, täytyy myöntää, että Gina on kyllä aika hauska hahmo mm. kuvatessaan miehensä sukulaisia ja heistä eroon pääsemistä:

”En voi uskoa, että olen päässyt tuosta kaikesta. En kerta kaikkiaan voi uskoa sitä. Että ei tarvitse kuin maata jonkun kanssa ja jäädä kiinni, niin ei enää koskaan joudu näkemään puolisonsa sukulaisia. Ei ikinä! Fuii! Poissa. Sen lähemmäs taikuutta minä en toistaiseksi ole päässyt.”

Pari asiaa kirjassa jäi mietityttämään. Heti prologissa mainitaan, miten mikään ei ehkä olisi alkanut, jos lapsi ei olisi nähnyt suudelmaa. Lainaus on otettu myös takakanteen. En kuitenkaan kirjan luettuani ymmärtänyt, miksi juuri tämä olisi ollut niin ratkaiseva asia, sillä lapsi ei reagoi suudelmaan mitenkään erityisesti eikä ehkä edes kerro siitä äidilleen. Suudelma ei ole Ginan ja Seánin ensimmäinen, joten tuntuu hieman minäkertojan itsepetokselta syyttää tuota tilannetta tapahtuneesta. Lapsi toki muuten on monella tapaa merkittävä kirjassa.

En ymmärrä myöskään, mihin kirjan nimi Unohdettu valssi viittaa. En vain ymmärrä. Kuulostaahan se tietysti runolliselta.

Ei tästä lainkaan lempikirjani tullut, mutta erikoista kerrontatapaa oli hauska ihmetellä, ja tulinpahan tutustuneeksi kirjailijaan, joka oli minulle täysin outo. Tätä pidän lukuhaasteen parhaana antina.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys


En oikein tiedä, voiko alle vuosi sitten julkaistu teos olla ”kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään”, mutta koska olen joka kerta kirjan nähdessäni harkinnut sen hankkimista, kuittaan Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksellä (WSOY, 2014) lukuhaasteen kohdan 15. 

 Neljäntienristeystä on hehkutettu niin paljon, että odotukset olivat todella korkealla. Aika paljon kirjasta tiesin jo ennalta, ystäväni kun tuli kesällä lipsauttaneeksi senkin, mistä kirjassa pitkälti vaietaan. En koe, että se olisi mitenkään vähentänyt lukunautintoani, vaikka tietysti olisi ollut hauska lukea ihan puhtaalta pöydältä. Joka tapauksessa oli mukava tarttua kirjaan, jota moni oli suositellut. En joutunut pettymään. Itse yritän nyt olla paljastamatta ihan kaikkea.

Neljäntienristeys kertoo kolmen sukupolven ihmisistä Kainuussa. Maria toimii kätilönä 1900-luvun alussa. Hän ei tarvitse miestä rinnalleen, selviää tyttärensä kanssa mainiosti ja rakennuttaa komeamman talon kuin tarvitsisikaan. Maria on itsellinen nainen, polkee polkupyörällään ja sanoo suorat sanat niille isännille, joiden vaimot ovat uupua lukemattomiin synnytyksiinsä. Marian tytär, Lahja, haluaa rinnalleen miehen, Onnin. Tulee sota ja saksalaiset, tulee jälleenrakennuksen aika. Onni rakastaa lapsia ja rakentaa talon, suuremman kuin kenelläkään. Lahja kuitenkin on yksin – Onni kaipaa jotakin muuta. Kirjan kolmannessa osassa Lahjan ja Onnin poika Johannes asuu Kaarina-vaimoineen Lahjan kanssa tämän suuressa talossa. Kaarina ei kelpaa anopille, mutta anoppikin on yksinäinen.  Maria uskalsi olla oma itsensä, vaikka kaikki eivät häntä hyväksyneetkään, mutta Lahjan ja Onnin tilanne on eri. Kertomuksen ytimessä on raskas salaisuus, joka paljastuu lukijalle vähitellen, mutta kaikille kirjan henkilöille ei ollenkaan.

Aika kipeitä ihmiskohtaloita kirja esittelee. Etenkin Lahjan elämä vaikuttaa traagiselta. Lahja on kärsinyt omassa avioliitossaan ja purkaa katkeruuttaan sitten miniäänsä. Minua jäi mietityttämään jäi Kaarinan toiminta kirjan lopussa. Ensin tuntui hyvältä ja lämpimältä, kun hän poltti vintiltä löytämänsä todisteet suvun salaisuudesta. Toisaalta, eivätkö salaisuudet ennen pitkää pyri esiin ja aiheuta tuskaa? Eikö aika olisi jo kypsä totuudelle? Täytyy tosin huomata, että kirjan tapahtumat eivät yllä aivan nykypäivään saakka, vaan vuoteen 1996. Vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa ajattelu lienee muuttunut aika paljon.

Neljäntienristeys on Kinnusen mukaan saanut alkunsa novellikokoelmasta, josta sitten koostuikin romaani. Se näkyy kirjassa kiinnostavalla tavalla. Kirja on tavallaan kuin sarja hetkiä elämästä. Vuosiluvut mainitaan, mikä auttaa ajoittamaan tapahtumia, mutta muuten väliin jäävää ei selitellä. Aukkoja jää jonkin verran. Jotkut niistä aukeavat myöhemmin, jotkut jäävät enemmän tulkinnan varaan, kuten kirjeet Amerikasta ja apteekkarin osuus. Kirjan prologi aukeaa oikeastaan vasta koko kirjan lukemisen jälkeen. Ellen olisi Kirsin kirjanurkka -blogista saanut vinkkiä, en olisi ehkä huomannut tarttua siihen uudelleen. Nyt palasin prologiin kirjan luettuani ja tajusin, mistä siinä oli kysymys. Aukkoisuudesta huolimatta kirjaa on helppo lukea, ja osasista muodostuu lukijan mielessä kokonaisuus.

Nimi Neljäntienristeys kuvaa tietysti konkreettista asuinpaikkaa, josta Neljäntienristeyksen kautta lähdettiin maailmalle, mutta myös elämää, jossa eri ihmisten tiet risteävät. En kuitenkaan ihan ymmärrä, miksi Kinnunen on nimennyt luvut teiksi, jotka eivät kuitenkaan kerro paikoista, joissa ollaan. Ne näyttävät olevan teiden nimiä Kuusamossa, jonne tapahtumat sijoittuvat. Useat nimistä kuvaavat jollakin tavoin luvun tapahtumia: Leskeläntie, Kirkkotie, Ansakierros. Ehkäpä se riittää selitykseksi. Ehkäpä nimet ovat myös kirjailijan kunnianosoitus kotikaupungilleen?

Neljäntienristeys oli kaiken kaikkiaan todella positiivinen lukukokemus. Se olisi voinut olla pidempikin – henkilöistä olisi saanut kerrottua enemmänkin. 334 sivua sadan vuoden tapahtumista ei ole kovin paljon. Toisaalta puhkiselitettynä kertomus ei ehkä olisikaan ollut niin kiinnostava. Tällaisenaan romaanissa ei ole mitään ylimääräistä.

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

Marko Leino: Joulutarina


Vaikka en ehdikään lukea kaikkia kiinnostavia kirjoja, tulen seuranneeksi innokkaasti kirjamainoksia, -arvosteluja ja -uutisointia. Niinpä törmään hyvin harvoin kirjakaupassa ja kirjastossa kiinnostavaan kirjaan, josta en olisi ennen kuullut. Ajattelinkin, että lukuhaasteen kohta 20, ”kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella”, olisi hankala löytää. Sitten hoksasin, että tähän sopii täydellisesti joulun aikaan lasten kanssa aloittamamme Marko Leinon kirjoittama Joulutarina (Gummerus, 2007). Kansikuva ja takakansiteksti kiinnittivät huomioni jouluruuhkaisessa kirjakaupassa, enkä malttanut jättää kirjaa myyntipöydälle, vaikken tiennytkään, kenelle sen antaisin. Kirjasta on tehty elokuva, joka jostain syystä on jäänyt minulta huomioimatta, vaikka jo näyttelijäjoukon perusteella se olisi varmasti katsomisen arvoinen.

Joulutarina kertoo, miten joulupukista tuli joulupukki. Se kertoo Nikolas-pojasta, joka jää orvoksi kauheassa onnettomuudessa. Se kertoo ihmisten hyvyydestä, kiintymisestä ja kiitollisuudesta, mutta myös menetyksistä yksi toisensa jälkeen. Kirjan pohjavire on haikea ja varsinkin alussa niin raa’an surullinen, ettei sitä aikuinenkaan (tai ainakaan aikuinen) kuivin silmin lue tai kuuntele. Luin kirjan ääneen 6- ja 9-vuotiaille lapsille, jotka tuntuivat eläytyvän kertomukseen kovasti. Pienempi vaati aluksi, että lukeminen lopetetaan, koska kirja on niin surullinen. Jouduin supsuttelemaan tytön korvaan, miten onnellisesti tarina lopulta päättyy, jotta sain jatkaa lukemista. Ennen onnellista loppua vastassa oli kuitenkin vielä monen monta surua. Yhtenä kirjan teemana onkin se, miten rakkauteen kuuluu myös pelko rakkaan menettämisestä.

Kirjan kieli on kaunista ja viipyilee Lapin maisemien ja revontulten kuvailussa. Joskus tosin tuntuu, että vähempikin metaforien käyttö riittäisi. Tarina on ilmestynyt yhtä aikaa kirjana ja elokuvana, millä varmaan on vaikutusta kerrontaratkaisuihin.  Monessa kohtaa tilanteet pystyy kuvittelemaan valkokankaalla, vaikkei elokuvaa ole edes nähnyt. Voinhan tietysti olla väärässäkin ja totean elokuvan nähdessäni, että se on aivan erilainen kuin olen kuvitellut, mene ja tiedä.

Tarinaan kuuluu kehyskertomus, jossa kaksi poikaa löytää kesällä meren pohjasta vanhan lippaan. Heidän ukkinsa alkaa sitten tarinoida lippaaseen liittyvää, lapsena kuulemaansa satua. Kehyskertomukseen palataan vasta viimeisessä luvussa. En tiedä, kuinka tarpeellinen tuo kehyskertomus loppujen lopuksi on, vaikka se tietysti lopussa todistaakin joulupukin olevan edelleen olemassa. Lapset ihmettelivät lukiessani useaan otteeseen, kuinka kauan ne Tommi ja Ossi oikein jaksavat kuunnella ukin tarinaa. Tosiaan – meillähän tarinan lukemiseen meni monta viikkoa, mutta Ossi ja Tommi vain lojuvat sitkeästi ukin kainalossa koko kertomuksen ajan. Hassua, miten lapset juuttuvat tuollaiseen yksityiskohtaan, mutta ainakin se todistaa tarkasta kuuntelusta.

Kirjassa muuten on 24 lukua ja ne on nimetty joulukalenterin luukuiksi, joten se sopisi hyvin joulukuun alussa aloitettavaksi. Me aloitimme vasta lähempänä joulua ja loppu venyi seuraavan vuoden puolelle, mutta sainpahan tämänkin mukaan lukuhaasteeseen.

Ludvig Holberg: Valtioviisas kannunvalaja ja Jeppe Niilonpoika




Lukion äidinkielen viitoskurssilla päästiin valistusaikaan saakka. Norjalais-tanskalaisen Ludvig Holbergin näytelmät Valtioviisas kannunvalaja ja Jeppe Niilonpoika luin ihan vain siksi, että muutaman opiskelijan oli määrä pitää niistä puhe-esitykset, ja ajattelin, että joskus on mallin vuoksi hyvä olla itsekin lukenut käsiteltävät teokset. Jeppe Niilonpojan olen kai joskus tenttiin lukenut, mutta Kannunvalajasta ei kyllä ollut mitään muistikuvaa. Molemmat näytelmät ovat ilmeisesti vuodelta 1722, joten ne täyttävät hienosti kohdan 18, "yli sata vuotta vanha kirja". Ihan kolmesataavuotiasta teosta en kuitenkaan päässyt sormeilemaan; näytelmät löytyivät WSOY:n julkaisemasta kirjasta Neljä komediaa (1966), joka saapui tunkkaisen tuoksuisena seutulainana Teiskon kirjastosta.

Komediat on äkkiä lukenut, ja niissä on paljon yhteistä. Molemmissa tavalliselle kansanmiehelle tehdään jekku, joka osoittaa, että hänestä ei ole ylempiarvoisten hommiin. Valtioviisas kannunvalaja kertoo nimensä mukaisesti kannunvalaja-Hermanista, joka ottaa kärkkäästi kantaa poliittisiin asioihin, vaikkei niistä juuri mitään ymmärräkään. Tästä huvittuneena raatimiehet päättävät laskea leikkiä hänen kustannuksellaan: Herman nimitetään muka pormestariksi ja hänen ratkaistavakseen tuodaan kinkkisiä asioita niin, että Herman-paran pää on lopulta aivan pyörällä. Hermanin ja hänen vaimonsa suhtautuminen yllättävään arvonnousuun kuvataan hyvin koomisesti – ulkoiset asiat saavat suuren merkityksen ja kahviinkin kaadetaan siirappia. Nopeasti jopa palvelijapoika oppii keräämään lantteja ”pormestaria” tapaamaan tulevilta. Kannunvalajan opetuksena on, ettei kenestä tahansa ole vallanpitäjäksi. Näytelmän kirjoitusaikaan säädyillä iso rooli yhteiskunnassa, ja dialogissa tuleekin esiiin yhteiskuntaluokat:

”Olisi toivottavaa, että semmoiset miehet kerran saisivat rangaistuksensa, sillä he istuvat oluttuoppiensa ääressä arvostelemassa kuninkaita, ruhtinaita, viranomaisia ja kenraaleja, niin että sitä on kamala kuulla. Se on vaarallistakin, sillä alhainen rahvas ei pysty tajuamaan, kuinka kohtuutonta jonkun kannunvalajan, hatuntekijän tai harjansitojan on perusteitta puhua semmoisista seikoista ja kuinka mahdotonta heidän on ymmärtää semmoisia asioita, joita kokonainen raati ei ymmärrä.”

Nykypäivänä tällainen ajattelu tuntuu jokseenkin vieraalta, mutta varmasti nykylukijakin voi yhtyä ajatukseen siitä, että valtion johtamiseen tarvitaan tietoa ja taitoa, ei vain pönötystä, hännystakkeja ja ranskankielisiä kohteliaisuuksia.

Jeppe Niilonpoika on aiheeltaan erilainen, mutta juonessa ja teemassa on paljon samaa. Näytelmä kertoo siitä, miten sammuneen kustannuksella pidetään hauskaa. Vaimo Nilla ja hänen mestari Eerikki -niminen piiskansa lähettävät Jepen asioille kaupungille. Saippuan sijasta Jepen rahat kuluvat viinaan. Jeppe ei ole unelmavävy, mutta ei ole vaimossakaan kehumista:

”Onkohan kellään niin saakelin ilkeätä akkaa kuin minulla? Luulenpa ihan, että se on itse Lusifeeruksen serkkuja. Kaikki naapurit sanovat, että Jeppe juo, mytta he eivät sano, miksi Jeppe juo; sillä kun minä palvelin kymmenen vuotta sotaväessä, niin en koko sinä aikana saanut niin monta kertaa selkääni kuin nyt saan yhtenä ainoana päivänä tuolta kirotulta naasikalta. Hän pieksää minua ehtimiseen, vouti ajaa minua työhön kuin juhtaa ja lukkari elostelee eukkoni kanssa.”

Paroni palvelusväkineen löytää Jepen sammuneena tieltä makaamasta. He päättävät tehdä Jepelle kepposen ja pukevat tämän paronin vaatteisiin. Kun Jeppe herää, hänen uskotellaan olevan paroni. Hetken tilannetta äimisteltyään Jeppe löytää sisäisen paroninsa ja alkaa jaella hirttotuomioita palvelusväelle ja jopa voudille perheineen. Onneksi paronin juomatarjoilu on kunnossa ja uni kutsuu Jeppeä uudelleen. Jepen selvittyä häntä tullaan hakemaan oikeuden eteen rangaistavaksi juovuspäissä tehdyistä teoista, sillä ”kukin vastatkoon selvänä siitä, mitä on viinapäissään rikkonut”. Jepelle uskotellaan, että hänet on myrkytetty, ja hänet ripustetaan hirsipuuhun niin, että hän luulee kuolevansa ja jättää jo jäähyväiset Nillalle. Todellisuudessa köysi menee hänen kainaloidensa alta, ja hänet lasketaan hetken kuluttua alas. Jeppe luulee heränneensä jälleen eloon. Jeppeä ei kuitenkaan saateta katkolle eikä edes AA-kerhoon, vaan tuomari toteaa:
”Ole rauhassa, Jeppe! Ja ilmoita meille, jos akkasi sinua tästä lähtien pieksää, kyllä me siihen keinon keksimme. Tuossa on sinulle neljä riksiä, joilla voit hankkia itsellesi pienen humalan, ja muista juoda meidänkin maljamme.”
Vaikka Jepen tarinan opetukset tuntuvat liittyvän lähinnä viinaan ja pahasisuiseen vaimoon, tämänkin näytelmän lopussa oleva runo puhuu siitä, miten valta ei sovi tavalliselle kansalle. Paroni runoilee näytelmän päätteeksi: ”Jos raaka rahvas taikka sällit pääsee mahtiin/ niin pian valtikkakin keikkuu piiskan tahtiin, – – voi nousukkaan niin valta juovuttaa,/  hän että vapautta sortaa tai sen kumoaa.” Voi kuitenkin pohtia, onko kohtuullista leimata Jepen toiminnan perusteella rahvaan vallankäyttötapoja. Jeppe kun on juopunut muustakin kuin vallasta eikä siinä mielessä oikein kelpaa todisteeksi siitä, ettei alempi luokka kykene ottamaan vastuuta.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia


Nappasin Pajtim Statovcin herkullisen pinkin romaanin Kissani Jugoslavia (Otava, 2014) mukaan ennen joulua työpaikalta lukupiirikasasta. Kirja voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja se on ollut muutenkin paljon esillä. Teoksen ilmestyessä Statovci oli vasta 24-vuotias, joten saan tällä kätevästi kuitattua lukuhaasteen kohdan 4, "kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin". Haastetta tai ei, Kissani Jugoslavia kannatti kyllä lukea, sillä se yllätti monella tavalla.

Romaani käsittelee kosovolaisperheen elämää kahdesta näkökulmasta. Toinen näkökulma on Eminen, joka avioituu komeana pitämänsä, mutta täysin tuntemattoman miehen, Bajramin, kanssa Jugoslaviassa. Kun häät on vietetty, Titon kuolema suistaa Jugoslavian toisenlaiseen aikakauteen. Eminelle käy myös selväksi, ettei avioliitto ja perhe-elämä Bajramin kanssa vastaa hänen odotuksiaan. Albaaniperheen olot ovat ahtaat, kun serbejä suosiva Milošević on vallassa. Perhe pakenee lopulta Suomeen paremman ja turvallisemman elämän toivossa.

Eminen kertomissa jaksoissa Statovci kuvaa paljon perheen elämää niin Jugoslaviassa kuin sitten Suomessakin: miten suku ja perinteet säätelevät kaikkea elämää, miten kulttuurit törmäävät Suomessa, miltä tuntuu seurata Kosovon sotaa Suomesta käsin.

Toisena kertojana teoksessa on perheen nuorin poika, Bekim. Bekimin on helpompi olla Suomessa kuin vanhempiensa, mutta hänkin kokee olevansa ulkopuolinen. ”Kun minulta kysytään nimeäni, vastaan joskus totuudenmukaisesti, mutta yhtä usein vastaan Michael tai Jon, Albert tai Henri, koska sillä tavalla vältän seuraavan kysymyksen, joka kuuluu, mistä olen kotoisin.”

Kissa ja käärme ovat Bekimin elämässä mukana monella tavalla. Lapsena Bekim näkee painajaisia käärmeistä. Aikuisena hän kuitenkin ostaa itselleen kuningasboan, jota hän pitää vapaana asunnossaan. Käärme jopa nukkuu hänen kanssaan. Kirjan lopussa käärme on kuristaa Bekimin, jolloin Bekim tappaa käärmeensä. Baarireissulta mukaan lähtee puhuva kissa, joka muuttaa Bekimin luokse. Bekim antaa kissalle kaikkensa, mutta kissa on röyhkeä ja ärsyttävä ja käyttää Bekimiä säälittä hyväkseen, kunnes lähtee. Myös käydessään Kosovossa Bekim kohtaa kissan ja käärmeen. Kissa- ja käärme-symboleita voi varmasti tulkita tässä monella tavalla. Itse näen ne kuvaamassa elämäntapojen välistä kamppailua, jota Bekim joutuu käymään.  


Bekim on monella tapaa marginaalissa – paitsi maahanmuuttaja, hän on myös homo. Homoutta ei kuitenkaan juuri problematisoida, ellei nyt sitten näiden symbolien avulla. Isän kanssa on monia yhteentörmäyksiä, mutta homoudesta isä ei taida edes saada tietää. Bekimin romansseja ja parisuhteita kuvataan kuin mitä tahansa parisuhteita – molemmat osapuolet nyt vain sattuvat olemaan miehiä. Bekim tuntuu parisuhteissaan (sekä kissan että lopussa Samin kanssa) ottavan alistuvan albaaninaisen roolin – hän huolehtii keskellä yötä, että Samin kengät ja vaatteet ovat puhtaina.

Samoista aineksista olisi voinut kirjoittaa osoittelevan ja alleviivaavan kulttuurien törmäystä kauhistelevan ja identiteetin rakentamisesta jaarittelevan romaanin, mutta Statovcin tapa kertoa on kiehtova ja koukuttava. Hävytön kissa tuo romaaniin kutkuttavan maagisen sävyn. Tästä on päästävä juttelemaan toisten kanssa, niin paljon aukkoja tulkintaan jää yhdellä lukukerralla. Lukupiiri, täältä tullaan!


Robert Galbraith: Käen kutsu


Lukuhaasteen ensimmäisen ruksin laitan kohtaan 8: ”kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle”. Richard Galbraithin romaanin Käen kutsu (Otava, 2013) tapahtumat sijoittuvat Lontooseen.  J. K. Rowling päätti julkaista dekkarinsa Käen kutsu (Cuckoo’s Calling) salanimellä, mutta tieto kirjailijan henkilöllisyydestä vuosi nopeasti julkisuuteen. Täytyy myöntää, että Rowling oli syy tarttua kokeeksi tähän kirjaan. Potterit olen aikanani ahminut, ja kiinnostuksesta luin myös Rowlingin ensimmäisen aikuisten romaanin Paikka vapaana. Se olikin varsin lukemisen arvoinen romaani, mutta tämä dekkariavaus ei nyt oikein vakuuta. 

Yleensä luen dekkareita silloin, kun haluan uppoutua johonkin niin, että unohdan työasiat enkä malta laskea kirjaa kädestäni. Nautin siitä, että kirja ihan tosissaan vie mukanaan ja saa kääntämään sivun toisensa perään, vaikka pitäisi jo mennä nukkumaan. Ei haittaa yhtään, jos Harry Hole saa välillä turpiinsa ja verta roiskuu. Vaikkei päältä päin ehkä uskoisi, olen siis kovaksikeitetyn dekkarin ystävä.

Käen kutsu taas on hyvin perinteinen salapoliisiromaani, joka varmasti viehättää niitä, jotka sellaisesta pitävät. Siinä Cormoran Strike -niminen, Afganistanista ilman jalkaa palannut, rahapulassa oleva ja naisystävästään juuri eronnut yksityisetsivä selvittää, oliko kuuluisan lontoolaismallin Lula Landryn kuolema todella itsemurha. Työparinaan hänellä on näppärä ja tahdikas ”tilapäisratkaisu” Robin, joka ei ole tietävinään siitä, että Strike nukkuu toimistossa ja syö nuudeleita. Työparin yhteenhitsautumista on ihan hauska seurata, mutta varsinainen murhamysteeri etenee verkkaisesti ja lähinnä Striken omassa päässä. Strike ontuu ympäri Lontoota haastatellen Lula Landryn tunteneita ihmisiä, jotka edustavat melkoisen stereotyyppisesti eri yhteiskuntaluokkia. Varsinaista yhteiskunnallisuutta tässä ei mielestäni kuitenkaan ole samassa mitassa kuin Paikka vapaana -romaanissa tai jopa Pottereissa.

Koska murhajuoni selviää vasta ihan lopussa, huomio kiinnittyy lukiessa moniin muihin asioihin. Tummaihoinen Lula on adoptoitu rikkaaseen valkoiseen perheeseen, jossa kuitenkin kaikki on vähän pielessä. Lula etsii oikeita juuriaan ja löytääkin biologisen äitinsä. Tämä, kuten oikeastaan kaikki muutkin ihmiset Lulan ympärillä, yrittää saada palasen hänen menestyksestään. Yritin hakea Lulalle annetusta lempinimestä ”Käki” jonkinlaista symboliikkaa, mutta ei se mielestäni ainakaan siitä tule, että hän käyttäisi toisia hyväkseen pikkulintujen pesään munittuna – paremminkin Lula on se, jota yritetään käyttää hyväksi. Kirja esittääkin niin hyväosaiset kuin köyhemmätkin ihmiset melkoisina omaneduntavoittelijoina. Lulasta itsestään ei taas saa oikein mitään käsitystä.

Kun kaikki sitten ratkeaa, ainakin minä jäin lukijana ilman ”wow, näinkö se menikin” -elämystä. Olisin myös kaivannut matkan varrelle enemmän täkyjä, joiden perusteella murhaajaa olisi voinut lukiessa arvailla.

maanantai 5. tammikuuta 2015

Lukuhaaste 2015


Uuden vuoden lupaukseni liittyy lukemiseen. Löysin HelMet-kirjastojen sivuilta Kirjan vuoden lukuhaasteen. Tässä blogissa pidän kirjaa siitä, miten haaste edistyy. Kirja viikossa ei kuulosta hirveän pahalta, mutta joissakin tilanteissa se voi olla liikaa. Yhdellä kirjalla voisi tietysti kuitata monta kohtaa, mutta pyrin kuitenkin saamaan luettua 52 eri kirjaa. Osa niistä tulee varmasti olemaan työhöni liittyviä, osa ehkä lasten kanssa luettuja.

Kirjoitan kirjoista pienet tekstit, mutta en aio ottaa paineita niistä. Lukublogi on jo pitkään ollut haaveissani, mutta en ole saanut aikaiseksi aloittaa, sillä olen pelännyt, etten jaksa tai ehdi panostaa blogiteksteihin niin paljon kuin haluaisin. Nyt aloitan hyvin matalin blogitavoittein – tavoitteet ovat lukemisen määrässä.

Kirjan vuoden 2015 lukuhaaste

  1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
  2. Kirja, josta on tehty elokuva
  3. Vuonna 2015 julkaistu kirja
  4. Kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin
  5. Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä
  6. Kirja, jonka nimi on yksi sana
  7. Novellikokoelma
  8. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle
  9. Tietokirja
  10. Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja
  11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut
  12. Kirja, jota ystäväsi on suositellut sinulle
  13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon, esim. Finlandia-palkinnon
  14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja
  15. Kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään
  16. Kirja, jota äitisi rakastaa 
  17. Kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta
  18. Yli 100 vuotta vanha kirja
  19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä
  20. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella
  21. Kirja, joka sinun piti lukea koulussa, mutta et lukenut
  22. Muistelmateos tai elämäkerta
  23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä
  24. Kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä
  25. Syntymävuonnasi julkaistu kirja
  26. Kirjatrilogia
  27. Nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja
  28. Kirja, jonka nimessä on väri
  29. Kirja, jossa on taikuutta
  30. Sarjakuva-albumi tai -romaani
  31. Elämäntaito- tai self-help-kirja
  32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi
  33. Kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta 
  34. Kirja, jonka nimessä on numero
  35. Kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla
  36. Runokirja
  37. Kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa
  38. Kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken 
  39. Kirja, jonka muistat lapsuudestasi
  40. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja
  41. Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin
  42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua 
  43. Kirja, jossa on yli 500 sivua
  44. Klassinen rakkausromaani
  45. Kirja, joka pelottaa sinua
  46. Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista, esim. saamelaiset, intiaanit tai aboriginaalit
  47. Hauska kirja
  48. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä
  49. Jännityskirja tai dekkari
  50. Kirja, jota kirjaston henkilökunta suosittelee sinulle