maanantai 20. huhtikuuta 2015

Maria Turtschaninoff: Maresi. Punaisen luostarin kronikoita


On miehiltä kielletty saari keskellä merta. Saarella on luostari, jossa asuu eri-ikäisiä naisia ja tyttöjä.   Luostarissa on 13-vuotias tyttö nimeltä Maresi, joka on paennut nälkää. Maresi rakastaa kirjoja ja etsii omaa paikkaansa luostariyhteisössä. Eräänä päivänä saarelle tuodaan Jai, joka ei puhu mitään ja säikkyy kosketusta. Mitä Jaille on tapahtunut? Mitä hän pelkää? Mitä tapahtuu, kun Jaita tullaan etsimään? 



Viimevuotinen Finlandia Junior -voittaja Maresi: Punaisen luostarin kronikoita (Tammi, 2014) alkoi kiinnostaa heti arvostelun luettuani, mutta nyt vasta sain sen luettua. Se täyttää sopivasti lukuhaasteen kohdan 28, "kirja, jonka nimessä on väri". Maresista on blogattu paljon, ja toivottavasti sitä luetaan paljon myös kouluissa. Siksi en haluakaan enää tuottaa lisää valmista tekstiä koululaisten kopioitavaksi vaan lähestyn Maresia kysymyksillä, joita kirjaa lukiessa itse pohdin. Ehkä ne voivat auttaa myös sinua, jos löysit tänne koulutehtävän saattelemana:

Pitääkö Maresia lukea kuvauksena miesten ja naisten ominaisuuksista vai voiko se olla vain jännittävä fantasiakertomus rohkeudesta? Mitä yhteistä on kirjan maailmalla ja meidän maailmallamme? Olisiko pelkkien naisten ja tyttöjen muodostama yhteisö todellisuudessa niin sopuisa ja onnellinen kuin Turtschaninoffin kuvaama Punainen luostari? Onko Maresin ratkaisu lopussa oikea? Voisinko itse kuvitella asuvani Punaisessa luostarissa? Minkä sisaren palveluksessa mieluiten olisin? Miltä Maresi tuntuu poikien tai miesten näkökulmasta luettuna?

Maresi on hieno kirja. Se on nuortenhyllyssä, mutta kelpaa hyvin aikuisellekin. Se on helppolukuinen ja sopivan mittainenkin esimerkiksi koulussa luettavaksi. Siinä on jännitystä mutta myös tulkittavaa ja pohdittavaa. Nautin kirjasta itsekin, vaikka täytyy myöntää, että lainasin kirjan arvioidakseni sen koulukäyttökelpoisuutta. Koko luokalla tätä tuskin luettaisin, mutta fiksulle ysiluokkalaiselle Turschaninoff olisi vallan hieno päättötyöaihe. Kirjaneito tietää kertoa, että Maresi on aloitusosa kolmiosaiselle sarjalle. Vaikka kirja on hieno jo tällaisenaan, on tietysti kiinnostavaa seurata Punaisen luostarin elämää vähän pitempikin aika.

sunnuntai 19. huhtikuuta 2015

Henning Mankell: Juoksuhiekka


Henning Mankellin Juoksuhiekasta (Otava, 2015) kirjoittaessani törmään moraaliseen ongelmaan: onko kirjaa pakko kehua, jos sen tekijä sairastaa syöpää? Toivon sydämestäni Mankellin selättävän sairauden, mutta tämä kirja ei kyllä ollut minun mieleeni. 



Nimi Juoksuhiekka kuvaa lukukokemustani mainiosti. En uponnut, mutta eteneminen oli varsin hankalaa. Olin ajatellut käyttää kirjan lukuhaasteen kohtaan 41, ”kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin”, joten en halunnut antaa periksi, mutta kyllä lukeminen työstä kävi.

Juoksuhiekka ei oikeastaan ole yhtenäinen kertomus. Se koostuu lyhyistä luvuista, joissa Mankell pohdiskelee elämänsä merkittäviä kohtaamisia ja tapahtumia. Joissakin luvuissa hän hän puhuu ihmiskunnan historiasta ja etenkin taiteesta: luolamaalauksista, varhaisista veistoksista ja rituaaleista. Alkupuolella kirjoittajaa huolestuttaa ydinjätteiden hautaaminen kallioperään. Joka luvun lopussa mietitään, kuinka pitkä aika oikeastaan on 100 000 vuotta, jonka ydinjätteet säilyvät radioaktiivisena. Aamulehden arvostelu Juoksuhiekasta keskittyi vahvasti tähän puoleen, mikä oli oikeastaan syyni tarttua kirjaan, olenhan kotoisin suomalaisen ydinjätehaudan naapurista. Kieltämättä 100 000 vuoden perspektiivi antaa uusia näkökulmia. Kun seuraava jääkausi vetää mantereiden rajat ja maisemat kokonaan uuden näköisiksi ja työntää ihmiset alueilta tuhansien vuosien ajoiksi, miten varmistetaan se, etteivät alueille joskus palaavat ihmiset kajoa kallioperästä löytyviin kupariputkiin? Mitkä ovat ne symbolit, joilla heitä varoitetaan vaarasta?

Onhan tämä kieltämättä pysäyttävää:

Meidän tapauksessamme voi kuitenkin sanoa, että olemme jo nyt päättäneet, mikä tulee olemaan viimeinen muisto meidän sivilisaatiostamme.
                      Ei Rubens. Ei Rembrandt. Ei Rafael.
                      Ei liioin Shakespeare tai Botticelli, Beethoven, Bach tai Beatles.
                      Jätämme jälkeemme jotain aivan muuta.
                      Kun kaikki muu sivilisaatiostamme on poissa, kaksi asiaa on ja pysyy: Voyager-avaruusluotaimet ikuisella matkallaan ulkoavaruudessa ja ydinjäte syvällä kallioiden uumenissa.

Olen muistaakseni lukenut joskus jonkin Wallander-dekkarin ja ehkä jopa pitänyt siitä. Nyt Juoksuhiekan ensimmäisellä sivulla muistui mieleeni, että kerran luin jotakin muuta Mankellin romaania, ja hänen kirjoitustyylissään ärsytti suunnattomasti tapa aloittaa virke mutta-sanalla. Tai ja-sanalla. Eli ylipäätään jättää lauseita yhdistämättä. Mikä tekee tekstistä rasittavan tökkivää. Ja taas törmäsin tähän heti ensimmäisellä sivulla. Joka ei ollut edes kokonainen sivu. Joskus se tuntuu olevan paikallaankin tyylikeinona. Mutta liika on liikaa.

Toinen seikka, josta sain lukiessani näppylöitä, oli jonkinlainen pseudosyvällisyys. Useat luvut loppuivat jonkinlaiseen latteaan viisauteen, joka ehkä tiivisti sen, mitä kirjoittaja halusi kertomuksellaan sanoa.

Koskaan ei ole liian myöhäistä. Kaikki on yhä mahdollista. Elämme yhä sätkynuken aikaa.
 ***
Ihmiselon kummallisuus on ja pysyy. Käsittämättömyys tuntuu iäti seuraavan meitä varjon lailla.
 ***
Kannan itsessäni eläviä ja kuolleita, ja luulen että minäkin olen yhtä lailla niissä, jotka tunnistavat itsensä minussa. Tai ainakin tunnistivat, niin kauan kuin elivät.
***
Taide on tänään sellaista kuin se on, koska se on aina seurannut ihmisen kehitystä. Ja huomenna se jatkaa kehitystään. Kohti jotain uutta ja yllätyksellistä.

Jotenkin epäuskottavaa on myös se, kuinka Mankell kertoo tiettyjen kohtaamisten muuttaneen hänen elämäänsä, ajatuksiaan ja maailmankatsomustaan ikuisiksi ajoiksi. Ehkä syöpää sairastavalle menestyskirjailijalle sallitaan tällainen muistelu ja paasaaminen. Kirjan koskettavinta antia ovatkin ehkä ne kohdat, joissa Mankell puhuu sairaudestaan:

Nyt syöpään sairastuttuani tajuan, miltä tuntuu olla eksyksissä. Olen labyrintissa, jossa ei ole ovea sisään eikä ulos. Vakavasti sairastuminen tarkoittaa, että on eksyksissä omassa ruumissaan. Tapahtuu jotain, mitä ei voi itse kontrolloida.

perjantai 17. huhtikuuta 2015

P. L. Travers: Maija Poppanen



Kun arki painaa tuhat kiloa, on ihana illalla lasten kanssa sukeltaa kirjaan, jossa voi tapahtua mitä vain: noustaan naurun voimasta katonrajaan, liimataan taivaalle tähtiä tai matkustetaan kompassin avulla maailman ympäri. Maija Poppanen on tiukka ja särmikäs lastenhoitaja, mutta hänen kanssaan – tai hänen vaikutuksestaan – lapset Anja ja Veikko päätyvät mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin. Tai heille oikeastaan vain sattuu seikkailuita, ihan kesken tyhmän tiistain tai jouluostosten: ”Ja silloin, juuri kun he lähestyivät kaupan uloskäyntiä, sattui seikkailu.”

Täytän Maija Poppasella (WSOY 2010) lukuhaasteen kohdan 2, ”kirja, josta on tehty elokuva”. Elokuvasta muistin joitakin kohtauksia lapsuudesta, mutta päätimme sitten katsoa sen lasten kanssa uudelleen kirjan luettuamme.

Esimerkiksi täällä kerrotaan, että australialaissyntyinen P. L. Travers vihasi sitä, mitä Disney teki Maija Poppasesta. Voin kuvitella. Traversin Maija Poppanen on lähinnä mielikuvituksen ja elämänilon ylistystä. Disneyn musikaali taas kohottaa esiin perinteiset perhearvot. Suuressa roolissa ovat isä ja äiti, George ja Winifred Banks. Herra Banksilla on ura pankissa, rouva Banks ajaa naisasiaa suffragettiliikkeessä. Kummallakaan ei ole aikaa lapsille. Tuuli kääntyy, ja Maija Poppanen saapuu paikalle herttaisesti hymyillen. Tapahtuu hassuja. Tanssitaan nuohoojien kanssa katolla ja ratsastetaan karusellihevosilla kilpaa. Herra Banks saa potkut poikansa käytöksen takia, mutta Maijan ystävä Perttu saa hänet ymmärtämään perheen tärkeyden. Lopussa perhe lennättää yhdessä hymyillen elokuvan alussa särkynyttä, sittemmin isän korjaamaa leijaa, jonka koristeeksi äiti vielä sitaisee suffragettinauhan kaulastaan. Perhe voitti uran ja politiikan. Maija Poppanen katsoo kyynel kauniilla poskellaan, nostaa sateenvarjon ilmaan ja nousee länsituulen vietäväksi.

Lapsena minulla oli valkoinen Maija Poppas -kirja, ja siinä taisi olla useampi osa samassa niteessä. Tämä uudempi, Jaana Kapari-Jatan suomentama teos on vain ensimmäinen osa sarjaa, jota on ilmestynyt englanniksi kahdeksan, suomeksi neljä osaa. Valitettavasti en muista tuosta lapsuuteni Maija Poppasesta paljonkaan, joten en tiedä, olenko kokonaan oikeassa seuraavassa, mutta menköön silti:

Disney loi Maija Poppasen tarinaan teeman ja juonen. Elokuvan vastakkainasettelu yllätyksiä rakastavan, elämäniloisen Maija Poppasen ja uraorientoituneiden vanhempien välillä on silmiinpistävä. Maija tulee pelastamaan toimimattoman perheen ja lähtee sitten, kun häntä ei enää tarvita. Disney-siirappiin kuuluu, että perheenjäsenet löytävät toisensa. Ei elokuva toki huono ole, onhan se varsin rakastettava. Mutta silti.

Traversin kirjassa lasten elämän surkeutta ei juuri korosteta. Vanhemmat vain ovat enimmäkseen poissa ja lapset seikkailevat. Herra Lipas ei saa potkuja eikä rouva Lipas lopeta naisasian ajamista. (En kyllä muista, mainittiinko naisliikettä edes kirjassa ollenkaan.) Toisin kuin elokuvassa, kirjassa ei oikeastaan ole juonta. Poppanen tulee itätuulen mukana ja lähtee länsituulen mukana, ja välissä tapahtuu kaikenlaista jännittävää, vähän anarkististakin: neiti Leivon hemmoteltu Antero-koira ystävystyy sekarotuisten kulkukoirien kanssa ja vaatii saada nämä luokseen asumaan, eläintarhassa taas eläimet ruokkivat häkkiin laitettuja ihmisiä.

Marika Maijalan kuvat ovat sinänsä viehättäviä, mutta näen kyllä Maija Poppasen mielessäni ihan eri näköisenä. En välttämättä myöskään herttaisen Julia Andrewsin näköisenä, vaan enemmänkin napakkana, turhamaisena, joskus äksynäkin naisena, jona Travers hänet kuvaa. (Julia Andrewsin taas näen enemmänkin Sound of Musicin Mariana, joka soittaa Trappin lapsikatraalle kitaraa alppiniityllä. Julia Andrews vaikuttaa olevan perheonnen palauttamisen erikoisnainen.)

Lapset pitivät kirjasta, mutta pitivät vielä enemmän elokuvasta. Musiikki mainittiin elokuvan plussina. Poika pohti mukavasti: "Ei kai siinä kirjassa ollut niitä nuohoojia, nehän vaan tanssi. Kiva kirja siitä tulisi, kun vaan selitettäisiin, että ne tanssii." Itseni on vaikea sanoa, kummasta pidin enemmän. Pidän loogisista kokonaisuuksista ja kertomuksista, joissa on juonen kaari. Ehkä kuitenkin vielä enemmän pidän vallattomuudesta ja yllätyksistä niiden itsensä vuoksi. Siksi kai lopulta kirja.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu





Blogiani leimaa sen nolostelu, etten ole jo vuosia aiemmin tullut lukeneeksi bloggaamiani kirjoja. Elina Hirvosen Kun aika loppuu on siinä mielessä poikkeus, että sain sen käsiini ehkä toisena lainaajana paikallisesta kirjastosta. Tämä olkoon siis lukuhaasteeni kohta 3: ”vuonna 2015 julkaistu kirja”. Silti tähänkin bloggaukseen liittyy noloutta: Kun aika loppuu on ensimmäinen Hirvosen kirja, jonka olen lukenut. Tähän tulee kyllä muutos  – Hirvonen lennähti heti kotimaisten suosikkieni joukkoon, ja merkitsin luettavien listalle muutkin hänen kirjansa.

Jo lievetekstin sitaatti Hirvoselta paljastaa kirjan teemat: ”Tämä kirja sai alkunsa kolmesta kysymyksestä, joita olen miettinyt vuosia: Mitä tapahtuu vanhemmalle, jonka lapsi tekee jotain pahaa? Mitä tapahtuu meille kaikille, jos emme reagoi ilmastonmuutokseen ajoissa? Miten voimme säilyttää uskon siihen, että maailmaa voi muuttaa?”

Kirjan kuva vanhemmuudesta ei ole ruusuinen. Laura ei alun perinkään olisi halunnut lapsia: "Miksi kukaan tekee lapsia tuhon partaalla olevaan maailmaan?" Eerik halusi. Aavan synnyttyä Laura tuntee painon jäsenissään: ”Tästä eteenpäin, elämäni loppuun asti”, ajattelen, ”minun onneni on sidottu tämän ihmisen onneen.” Osuvammin ei juuri voi vanhemmuutta kuvata.

Pikkulasten kanssa elämä on vielä hyvää. Kun lapset kasvavat, kasvavat ongelmatkin. Aava sulkeutuu omaan elämäänsä omien kaveredensa kanssa ja haluaa pois kotoa, jossa äiti ja isä ovat kummallisia ja veli outo. Pikkuveli Aslak on yksin. Lauran ja Eerikin avioliitto kylmenee, perheenjäsenet ajautuvat erilleen. Aava lähtee lääkäriksi Somaliaan ja ihailee paikallisia työntekijöitä, jotka ”surevat jokaista kuolemaa yhdessä” ja nauravat ”aina, kun siihen on mahdollisuus”.

Aslak masentuu ja vetäytyy omiin oloihinsa. Häntä yritetään auttaa, mutta hän ei huoli apua.  Aslak löytää ymmärrystä internetin yhteisöistä ja päätyy käsittämättömään tekoon: hän kiipeää kivääri mukanaan Lasipalatsin katolle.

Miltä nuoresta miehestä tuntuu, kun hän saa viimein luulee saavansa jutella sellaisen nuoren naisen kanssa, joka ymmärtää häntä? Entä mitä hän ajattelee, kun hän tämän "naisen” houkuttelemana avaa tulen Lasipalatsin katolla? Miten äiti kestää, kun poliisi tulee kertomaan, että lapsi ampuu keskellä kaupunkia? Miltä siskosta tuntuu, kun kuulee Suomesta uutisia ampumisesta ja pelkää veljensä olevan mukana?

Näitä Hirvonen kyselee ja henkilöidensä suulla pohtii. Näkökulma vaihtelee eri luvuissa. Eerik jää pieneen osaan, eniten tämä on Lauran kirja. Tärkeä on myös Aavan osuus. Aava tekee sen, mitä Laura ei voinut: lähtee parantamaan maailmaa edes vähän. Tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen, mutta kirja voisi kuvata tätäkin päivää. Asiat ovat tutulla tolalla, joskin maapallo voi entistä huonommin. Eri puolilla maailmaa on ihmisiä, jotka ovat valmiit tarttumaan aseisiin pelastaakseen sen, mitä pelastettavissa on. Keinot ovat rajut eikä niitä tietenkään voi hyväksyä.

Tuntuu, että suurista teemoista huolimatta kirja koskettaa kaikkein eniten pienissä, tutuntuntuisissa huomioissa vanhemmuudesta:

Kun olin yhdessä Eerikin, Aavan ja Aslakin kanssa, olin usein rauhaton ja kireä, suoritin mekaanisesti äidin ja vaimon rooliin kuuluvia tehtäviä ja kaipasin hetkeä, jolloin kukaan heistä ei vaatisi minulta mitään. – – Se aika oli niin täynnä töitä, omia ja lasten harrastuksia, rahahuolia ja paniikinomaiseksi muuttuneita kysymyksiä siitä mitä elämässä vielä voisi tehdä, mihin saattaisin kelvata vai kelpaisinko mihinkään, että rakkaudelle oli eniten tilaa silloin, kun rakastetut olivat poissa. Rakkaus tuntui vahvimmalta hetkenä, jolloin voin pysähtyä yksin vaalimaan mielikuvia heistä ja suhteista, jotka olisivat vailla todellisten ihmisten säröjä.

Tämä taas sai hymyn huulille:

En ole koskaan ymmärtänyt, miten ihmiset, jotka hoitivat kenkiään, ihoaan, vartaloaan, hiuksiaan, villavaatteitaan tai kodinkoneitaan ohjeiden mukaan, ehtivät tehdä mitään kiinnostavaa, kuten työskennellä, lukea kirjoja tai tavata ystäviä.

Kun aika loppuu on hieno teos. Jokaista lausetta voisi jäädä maistelemaan, jokaista ajatusta sulattelemaan. Ei vain malta, koska on saatava tietää, miten käy Lauran, miten Aslakin, miten Aavan. Vastauksia kirja tarjoaa vain vähän, mutta Aavan elämä jonkinlaisena vastakohtana Aslakin elämälle tuo sentään kirjan loppuun toivon rippeen:

Loputtoman väkivallan keskellä ei ole mitään tärkeämpää kuin puolustaa elämän merkitystä, sitä sitkeämmin, mitä turhauttavammalta, toivottamammalta ja lohduttomammalta se tuntuu. 

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja



Tiedän, että tämä kuulostaa snobbailulta, mutta pakko sanoa: pidin Kyröstä jo ennen kuin hänestä tuli kuuluisa. Ihastuin yllättävään Liittoon ja huikeaan Benjamin Kiveen, ja kun Kyröstä sitten Mielensäpahoittajan myötä tuli kokokansanpaasilinna, tuntui kuin hyvä kirjailija olisi myynyt sielunsa. Yhtäkkiä Kyrö oli kaikissa naistenlehdissä ja TV-hömpässä. Mielensäpahoittajasta tuli valtavan suosittu paitsi kirjoina, myös näyttämöllä ja viimeksi elokuvana.

Vaan mikäpä siinä. Jollakin pitää ihmisen leipänsä tienata. Ja onhan se mielensäpahoittaja hauska, ei sille mitään voi. Siksi Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja (WSOY, 2014) täyttää varsin hyvin lukuhaasteen kohdan 47, ”hauska kirja”. Hauskuuteen liittyy tuttuus – jokainen tuntee jonkun jäärän, jonka mielestä ennen kaikki oli paremmin. Viehättävää on, että mielensäpahoittaja ei kuitenkaan kangistu kaavoihinsa vaan yllättää suvaitsevaisuudellaan. Ihmistä ei tuomita, ei Kolehmaisen taimaanialaista vaimoa eikä narvalaista taksikuskia. Yhden sivistyneen lättähatunkin mielensäpahoittaja tapaa. Hauskuuteen sekoittuu myös nostalgiaa ja liikutusta. Altzheimerin tautia sairastava emäntä Kuusikodissa saa salaa laitoskeittonsa sekaan oman maan perunoita ja savukylkeä. Emäntää mielensäpahoittaja muistelee hellästi, mutta turha tunteilu ja koohotus saa kyytiä:

Enää ei riitä että on iloinen tai surullinen, vaan pitää tarkasti tietää miksi on iloinen tai surullinen. Tavallisten ihmisten huolia jänkätään kaiken kansan edessä vaikka on selvä mitä tehdään kun on ilo. Juodaan kahvit kermalla.
            Mitä tehdään kun on suru. Juodaan kahvit mustana.
            Asiat tapahtuvat.

Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja -kirjassa mielensäpahoittaja valmistautuu omiin hautajaisiinsa: nikkaroi arkun, kirjoittaa muistopuheen, laatii testamentin ja käy sopimassa virret kirkkorouvan kanssa. Elämä kuitenkin voittaa.

Mielensäpahoittaja iskee kaikkiin sukupolviin – toiset löytävät siitä itsensä, toiset vanhempansa. Sukupolvien välisestä kuilusta Mielensäpahoittaja-sarja ideansa ammentaakin.

Tämmöisen maailman haluavat nyt ne keille me halusimme ihan toisenlaisen maailman. Siinä sukupolvet ovat aina tyhmiä. Eivät koskaan oikein vedä samaan suuntaan vaan isot on toiveet ja haaveet ja airoja kiskotaan vastakkaisiin suuntiin. Ympyrää mennään.

Jotenkin tästä kaikesta jää silti jälkilämmittelyn maku. Sen taitaa myöntää Kyrökin, joka mielensäpahoittajan suulla pohtii:

Tekijöiden kannattaisi tarkasti miettiä miksi kuvata keksittyjä tarinoita ja tämä pätee myös kirjailijoiden kirjoihin ja teatteriporukoiden näyttämömökään. Kaikkein pahimpia ovat jatko-osat, joita rahanhimon ja laiskuuden takia kirjoitetaan.

Mielensäpahoittajan henkinen perintö jäänee kuitenkin testamentin myötä elämään:

1. Tolkulla pärjää.
2. Tavallinen riittää.
3. Väkijuomia hillitysti, mieluiten ei ollenkaan.
4. Ihmiset ovat viisaita ja pököpäitä samaan aikaan. Heitä kannattaa katsella monenlaisten silmälasien lävitse. Yksi hyvä on ottaa valokuva ja tarkistaa muutaman vuosikymmenen perästä onko mielipide muuttunut. Läheltä ei aina huomaa ihan kaikkea sitä mitä pitäisi.

Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet


Lukuhaasteen kohta 30 ”sarjakuva-albumi tai -romaani” laajensi lukutottumuksiani: nykyään luen sarjakuvia lähinnä vain sanomalehtien strippeinä, lapsena sentään ahmin Aku Ankkoja ja Asterixeja.

Varsinainen sarjakuvaromaani on kuitenkin ollut minulle melko vieras asia. Halusin aloittaa varmasti hyvällä ja valitsin Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet ( WSOY, 2011). Siitä luin aikoinaan paljon kehuja, mutta en kuitenkaan saanut aikaiseksi sitä hankkia käsiini.

Marokkolainen Rashid menettää työnsä, ja pelastaakseen perheensä lähtee uhkarohkeasti kohti Eurooppaa, jossa häntä odottaisi hieno tulevaisuus. Rashid olisi mies ja hankkisi perheelleen tulevaisuuden. Eurooppa ei kuitenkaan tarjoa paperittomalle siirtolaiselle sitä, mitä hän tuli hakemaan. Rashid päätyy ensin Espanjaan valtaville kasvihuoneille, sitten myymään turisteille rihkamaa. Hän ei ole kenellekään minkään arvoinen.

Sarjakuvarajoittuneisuuteni vuoksi en yritä lähteä analysoimaan Tietäväisen kuvakerrontaa, vaan tyydyn toteamaan, että kirja saa kuvilla ilmaistua sellaisia asioita, joihin teksti ei ehkä koskaan pystyisi. Selkäpiitä karmii esimerkiksi kohta, jossa Rashid lukee kotoa tullutta kirjettä, jossa häntä kiitellään siitä, miten hän on menestynyt Euroopassa. Kuvissa vuorottelevat rannaton kasvihuonemeri ja Rashidin tuskasta vääristyvät kasvot.

Näkymättömät kädet on hieno nimi. Kädet ovat teoksessa läsnä monin tavoin. Käsi näkyy viimeisenä  pinnalla, kun meri vie vielä Rashidiakin huono-onnisemman siirtolaisen. Käsi osoittaa parempaan tulevaisuuteen. Näkyviksi tulevat ne näkymättömät kädet, jotka kasvattavat ja poimivat  espanjalaiset tomaattimme. Toisaalta näkymätön käsi on se kohtalon – tai Jumalan – käsi, joka johdattaa ja ottaa vastaan – supermiehen kuin supermiehen.

Luin Näkymättömät kädet loppuun pääsiäisaamuna. Aamupalapöydässä mieheni luki netistä löytämäänsä juttua, jossa poliisi auttoi ankkaperheen moottoritien yli. Kontrasti pysäytti. Tälle pallolle mahtuu kovin monenlaisia todellisuuksia. Rashidin kertomus on keksitty, mutta se on todellisuutta monille. Sen rinnalla sinänsä sympaattinen kertomus ankkaperheen selviämisestä hengissä tuntuu aika laimealta. 

Näkymättömät kädet jätti voimakkaan muistijäljen. Se on paitsi erinomainen johdatus sarjakuvaromaanien maailmaan, myös tehokas kotimaisten vihannesten myyntipuhe. Ennen kaikkea se on ravisteleva ihmisoikeuksien oppitunti.

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Haruki Murakami: Kafka rannalla


Aika painaa päälle kuin vanha, monitulkintainen uni. Kuljet eteenpäin ja yrität päästä livahtamaan sen lävitse. Mutta vaikka matkustaisit maailman ääriin, pakoon et pääse. Silti tunnet pakottavaa tarvetta matkustaa nimenomaan maailman ääriin. On olemassa jotain, jota et voi tehdä ennen kuin olet siellä.

Kaikki puhuvat Murakamista (no eivät ehkä ihan kaikki), enkä minä ollut lukenut yhtään. Lukuhaasteen kohta 33, ”kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta”, oli hyvä tilaisuus korjata tilanne. Summamutikassa valitsin teoksen Kafka rannalla, joka on japaniksi ilmestynyt 2002 ja Juhani Lindholmin englannista suomentamana ilmestynyt Tammen keltaisessa kirjastossa vuonna 2009.

Kafka rannalla on eittämättä oudoin pitkään aikaan lukemani kirja. (Oudompaa tarjoilee lähinnä itse Franz Kafka.) Poika nimeltä Varis, joukkohypnoosi, kissojen kanssa puhuva vanha Nakata, taivaalta satavat makrillit, Johnnie Walker, elävän neiti Saekin haamu, eversti Sanders ja omituiset sisäänkäynnit – Kafka rannalla imaisee lukijan maailmaan, jossa reaalimaailman säännöt eivät päde.

Viisitoistavuotias äitinsä hylkäämä poika karkaa kotoa isänsä luota ja ilmoittaa nimekseen Kafka Tamura. Eräänä päivänä Kafka herää paita veressä, muttei tiedä, mitä on tapahtunut. Vuoroin Kafkan karkumatkan kanssa kerrotaan Nakatasta, vanhasta miehestä, joka ei omien sanojensa mukaan ole ihan viisas. Nakata tappaa Johnnie Walkeriksi pukeutuneen miehen ja tunnustaa murhan poliisille. Koska Nakatan kertomuksessa ei vaikuta olevan järkeä, poliisi päästää hänet menemään.

Kun Kafkan isä, kuuluisa taiteilija, sitten löytyy murhattuna, poliisi kiinnostuu sekä vanhasta miehestä että pojasta. Molemmat ovat kuitenkin jo omituisella matkalla, kumpikin omilla teillään, jotka risteävät, mutta eivät kohtaa. Kafka uskoo olevansa kirottu kuten Oidipus: hän on tappava isänsä ja makaava äitinsä ja siskonsa kanssa. Paha vain, että hän, kuten Oidipuskaan, ei tiedä, miltä hänen äitinsä ja siskonsa näyttävät. Hän saattaa tulla tehneeksi kaiken tämän, tai ei sittenkään.

Lukijalle Kafka rannalla on käsittämätön, kiehtova trippi kummalliseen maailmaan, jossa mikään ei hämmästytä. Uni ja todellisuus sekoittuvat eikä kuoleman ja elämänkään raja ole selvä. En edes yritä lähteä analysoimaan tätä aikuisten Maija Poppasta ja Liisaa ihmemaassa. Kirja puhuu paljon metaforista, ja tulkitsen kertomuksen metaforaksi Kafkan myrskyisälle aikuiseksi kasvamiselle. Isänsä kanssa kaksin jäänyt, äidin hylkäämä Kafka joutuu olemaan maailman kovin 15-vuotias.

Ja sinun todellakin on selvittävä siitä rajusta, metafyysisestä, symbolisesta myrskystä. Ja olipa se  miten metafyysinen tai symbolinen tahansa, älä kuvittele, etteikö se viiltäisi lihaa kuin tuhat partaveistä. Ihmiset vuotavat verta, ja myös sinä vuodat verta. Kuumaa, punaista verta. Tahraat kätesikin siihen vereen, omaasi ja toisten.
                      Ja kun myrsky on ohi, et enää muistakaan, kuinka olet läpäissyt sen ja selvinnyt siitä. Et ole edes ihan varma, onko se ohikaan. Yksi asia sen sijaan on varma. Kun tulet ulos myrskystä, et ole enää sama ihminen kuin olit siihen astuessasi. Siitä myrskyssä on kysymys.