perjantai 31. heinäkuuta 2015

Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva (klassikkohaaste)




Aamuisin makuuhuoneen peilistä katsoo väsähtänyt, keski-ikää lähestyvä nainen. Otsaan on jäänyt pysyvät rypyt kaikista niistä vihaisista katseista, joita olen syytänyt ympärilleni. Valvotut yöt ovat tummentaneet silmänaluset. Kokovartalopeili kielii myös liian epäsäännöllisestä liikunnasta ja ajoittaisesta makeanhimosta. 

Pöydällä on kehyksissä hääkuva, jossa olen kauneimmillani: onnellinen parikymppinen morsian, jolla on tukka hyvin ja iho hehkuu. Harva se aamu kadehdin tuota nuorta itseäni. Nykyaika rakastaa nuoruutta. Sitä myydään kalliissa purkeissa sisäisesti ja ulkoisesti nautittavaksi. Sitä tarjoillaan kuntokeskusten reippaissa mainoksissa. Epätoivoisimmille ja rikkaimmille kirurgit loihtivat sitä puukoillaan. Mitä olisin valmis tekemään säilyäkseni hääkuvani näköisenä? Sieluani en antaisi.

Klassikkohaasteeseen valitsin luettavaksi Oscar Wilden 124 vuotta sitten kirjoittaman Dorian Grayn muotokuvan. Se osoittaa, että nuoruuden ihannointi ei ole vain nykyajan päähänpisto. Dorian Gray on kaunis nuori mies, niin kaunis, että häntä jumaloivat kaikki. Hänet on löytänyt mallikseen taidemaalari Basil Hallward. Basil haluaisi varjella Doriania mustasukkaisesti muilta, mutta tutustuttaa tämän kuitenkin ystäväänsä lordi Henry Wottoniin. Lordi Henry jumaloi Dorianin kauneutta, Dorian taas hullaantuu hänen dekadentteihin ajatuksiinsa, jotka saavat hänet itsekin pitämään kauneutta tärkeimpänä asiana.

Niin, herra Gray, jumalat ovat todella olleet teille anteliaita. He ottavat kuitenkin lahjansa pian takaisin. Vain muutaman vuoden voitte elää todellisesti, täydesti ja kokonaisesti. – – Älkää kuluttako kultaisia päiviänne hukkaan kuuntelemalla pitkästyttäviä jaarituksia, yrittämällä korjata toivottomia epäonnistumisia tai lahjoittamalla elämänne typerille, karkeille ja arkisille ihmisille. Eläkää! Eläkää ihanaa elämää, joka teille on annettu!

Juoni kietoutuu Basilin maalaaman Dorianin muotokuvan ympärille.

– Miten surullista! Dorian Gray huokasi katse yhä kiintyneenä kuvaansa. – Miten surkeata! Minusta tulee vanha ja ryppyinen ja iljettävä. Tämä kuva taas pysyy ikuisesti nuorena. Se ei ole koskaan vanhempi kuin tänä kesäkuun päivänä. Kunpa asia olisi päinvastoin! Saisinpa pysyä aina nuorena ja taulu vanhenisi! Koko maailmassa ei ole hintaa, jota en siitä maksaisi! Antaisin vaikka sieluni!

Englantilainen ylimystö elää vuosisadan lopun tunnelmissa juhlien ja juoruillen illasta toiseen vailla huolta huomisesta. Dorian rakastuu intohimoisesti köyhään näyttelijättäreen, Sibyl Vaneen, mutta ajaa tämän nopeasti tuhoon. Tästä alkaa Dorianin alamäki. Hän viettää huonoa elämää ja vie monta muutakin rinnallaan turmiollisille teille ­– tai tuhoaa heidät. Pian Dorian huomaa, että hänen muotokuvan äärellä esittämänsä toive on toteutunut. Dorian säilyy ikuisesti nuorena ja kauniina. Se, mikä hänestä on tullut, sen sijaan näyttäytyy lukitussa huoneessa peitettynä olevassa muotokuvassa. Muotokuva muuttuu vähitellen.

 [S]ilmiin oli ilmestynyt viekas katse ja suuhun tekopyhyyden kaareva ryppy. Nuo kasvot olivat yhtä inhottavat, jopa inhottavammat kuin ennen. Kättä täplittävä helakanpunainen usva näytti väriltään kirkastuneen ja muistutti erehdyttävästi juuri vuodatettua verta.

Loppuratkaisu on väistämätön ja arvattavissa, mutta eipä tätä kirjaa jännityksen vuoksi varmaan luetakaan. Toisaalta kirjaa myydään nykyään Otavan Keskiyön kirjasto -sarjassa kauhun klassikkona, eikä tässä kyllä kauhuakaan hirveästi ole. Hirveällä tavalla vääristyvä muotokuva on ainoa kauhun elementti, ja vaikka en ajattelekaan kauhun olevan pelkkiä hautausmailla vaanivia zombeja, ei tämä minua saa kauhusta vapisemaan – kirjan klassikkoarvo on mielestäni muussa: ajattomassa kauneuden ja nuoruuden palvonnassa sekä ihmisen tavassa tuhota itsensä pitämällä näitä kalleimpina aarteinaan. Ja olisiko ajan muissakin ihanteissa jotain tuttua? Ylen sivuilla oli juuri juttua kolmekymppisistä nykydandyistä. Kyllä niissä joitakin tuttuja piirteitä saattaa olla.

Oscar Wilde kuvaa kuulemma Dorian Grayssä paljolti itseään – hän eli seurapiirien keikarina, kunnes hänet tuomittiin homoseksuaalisista suhteista. Viittaukset homoerotiikkaan ovat Dorian Grayn muotokuvassa melko piilotettuja, vaikka toki on silmiinpistävää, miten monet miehet rakastuvat Dorianiin. Vaikka aika oli dekadenssia suosivaa ja etenkin romaanin alkupuolella kaikenlaista moralismia pilkataankin, on teoksessa kuitenkin selvä opetus: paha saa palkkansa. Nykylukijaa  hieman hämmentää pahuuden yhdistäminen juuri homoseksuaalisuuteen, mutta toisaalta kysymys ei ole rakkaudesta ja sitoutumisesta vaan  epämääräisistä vierailuista ”kauheimmissa paheiden pesissä”, joista ei sen kummemmin kerrota, ketkä näitä paheita tarjoilevat. 


Luin kirjan Kai Kailan suomennoksena (1963), koska se sattui olemaan hyllyssäni. Myöhemmin huomasin, että tästä olisi ollut myös uudempi, Jaana Kapari-Jatan suomennos, joka ilmeisesti säilyttää paremmin alkuteoksen tyylin. Hienoa oli kuitenkin lukea Kailan käännöstäkin. Nyt voin siis klassikkohaasteen ohjeen mukaisesti kehua itseäni: ”Hyvä minä, kun viimeinkin tartuin tähän hyllyssä pölyttyneeseen kirjaan” ja tuntea itseni piirun verran paremmaksi ihmiseksi. (Oma painokseni muuten petti minut karmealla tavalla: näytti lyhyeltä, mutta sivut ohuet olivat kuin virsikirjassa!) Nyt voin hyvällä omalla tunnolla päteä keskusteluissa ja heitellä näppäriä viittauksia Wildeen. Mikä tärkeintä: voin katsoa hääkuvaani ja muistella, kuinka mukavaa oli joskus olla nuori ja nätti. 


keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo


 
En voinut olla ajattelematta, että vaikka olinkin sattunut löytämään kokonaisen maailman yhdessä tuntemattomassa kirjassa tuon hautausmaan äärettömyydessä, kymmeniätuhansia muita oli yhä tutkimatta, ikiajoiksi unohdettuina. Tunsin, kuinka niiden miljoonat hylätyt sivut, maailmat ja orvot sielut hengittivät ympärilläni ja vajosivat pimeyden kuiluun sillä aikaa kun noiden seinien ulkopuolella sykkivä maailma menetti joka päivä huomaamatta muistiaan ja tunsi itsensä sitä viisaammaksi, mitä enemmän unohti.

Lukuhaasteen kohta 38, kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken, sai minut tarttumaan uudestaan monien ylistämään romaaniin Tuulen varjo. Edellisellä kerralla aika ei tainnut olla otollinen kirjaan uppoutumiselle. Muistelin lukeneeni kirjasta vain vähän alkua, mutta todellisuudessa olinkin kahlannut kirjaa jo puoleen väliin. Ilmeisesti se vain oli jäänyt kesken ajanpuutteen tai jonkin muun itsestään riippumattoman syyn vuoksi. Kirjassa ei sinänsä ole mitään vikaa, päinvastoin. 



Tuulen varjo on palapelin tavoin rakentuva kertomus rakkaudesta kirjoihin ja muutamaan naiseenkin. Kirjakauppiaan poika Daniel löytää 10-vuotiaana Unohdettujen kirjojen hautausmaalta kirjan Tuulen varjo, joka saa hänet väsymättä etsimään kadonnutta kirjailijaa, Julián Caraxia. Totuus Caraxista tuntuu pakenevan, ja kun se hiljalleen paljastuu, siinä näyttää olevan paljon yhtäläisyyksiä Danielin omaan elämään. Juliánia on esimerkiksi ajanut intohimoinen rakkaus yhteen naiseen, ystävänsä sisareen. Hänelle ei lopultakaan paljastu, miksi tuo rakkaus on mahdoton. Samantapainen rakkaus piinaa myös Danielia, joskin lopputulos on toisenlainen.

Tuulen varjosta ovat kiinnostuneet myös kirjakauppias Barceló sekä erityisesti kummallinen varjoissahiippailija, jolla on palaneet kasvot. Lisäksi pelkokerrointa lisää julma poliisikomissario Fumero, joka keinoja kaihtamatta tuhoaa vastustajansa. Danielin apuna puuhailee kirjakaupan apulaiseksi pestattu Fermín, jota Fumero vainoaa. Julián Caraxin menneisyys paljastuu häntä lähellä olevien ihmisten kertomana. Samalla selviää myös, minkä perässä Fumero on ja miksi.

Loppuratkaisussa on hieman yllätystä mutta on siinä arvattaviakin elementtejä. Takakansi lupasi ”kiehtovaa kirjojen ystävän trilleriä”, joka on sekä ”jännäri, rakkausromaani että kauhutarina”. Enpä tiedä sitten. Kyllä tämä hyvä kertomus oli, mutta silti en lukisi tätä läheskään parhaiden lukemieni kirjojen joukkoon. Kirjan mehukkainta antia oli mielestäni sivuosassa ollut irstas veijari Fermín. Muuten henkilöistä ei jäänyt paljon mieleen – mutkikas palapelimäinen juoni söi huomiota henkilöiltä. Hiukan ärsytti myös pitkät kursiivilla kirjoitetut selostukset menneisyydestä. Takaumat ovat tietysti tarpeen tässä, mutta näissä katkelmissa oli kyse yleensä siitä, että joku henkilöistä selitti asioita. Näihin pitkiin selityksiin kuitenkin oli upotettuna dialogia, mikä tuntui jotenkin epäuskottavalta. 

Jos pitäisi suositella lukuromaania, jossa kirjalla ja kirjailijalla on iso rooli, antaisin ääneni mieluummin Joël Dickerin romaanille Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Oliko Tuulen varjo sitten liian monimutkainen vai mikähän oli, ettei tämä oikein imaissut mukaansa. Toisaalta monimutkaisuus on esimerkiksi dekkareissa ehdottomasti plussaa. Ehkä tämä vain yritti olla liikaa vähän kaikkea? 

Moni blogisti on kehunut Tuulen varjon maasta taivaaseen, mutta esim. Katrilla on aika samanlainen näkemys tästä kuin minulla: ihan jees.

Alkuteos La Sombra del Viento 2001
Suomentaja Tarja Härkönen 2004
Otava

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Stefan Einhorn: Aidosti kiltti



Lukuhaasteen kohta 31, elämäntaito- tai self-help-kirja, oli listan ehkä vähiten kiinnostava tehtävä. En yhtään jaksa lukea muodikkaita paremman elämän oppaita, jotka useimmiten keskittyvät yhteen elämän osa-alueeseen. Jos minulla olisi motto, se olisi varmasti ”Kohtuus kaikessa”, vaikka se kuulostaakin aika mielikuvituksettomalta. En innostu hötkyilemään uusista trendielämäntavoista saati ruokavalioista. Kohtuus syömisessä, juomisessa, työssä, levossa, liikunnassa, lasten kasvatuksessa, tavoitteissa ja unelmissa sopii minulle. Kuljen omaa kultaista keskitietäni, ja vaikka olen ehkä aika harmaa, olen loppujen lopuksi hyvin tyytyväinen elämääni.

Stefan Einhornin Aidosti kiltti (Otava, 2007) tarttui mukaan kirjastosta ensiksikin, koska se oli lyhyt. Toiseksi, koska olen kuullut muutamaltakin ihmiseltä, että olen liian kiltti. (Muunkinlaisia luonnehdintoja itsestäni olen kuullut, mutta jätetään ne mainitsematta.) ”Kiltti” on ärsyttävä sana. Siitä tulee mieleen lettipäinen hissukseen hymyilevä pyhäkoulutyttö ruutumekossa. Väitän, että käytän sanaa harvoin lapsille puhuessani. En käske olemaan kiltti. Sen sijaan käsken olemaan ihmisiksi, käyttäytymään kunnolla, ottamaan toiset huomioon, kohtelemaan kaikkia reilusti, olemaan kohtelias. Lisäksi muistutan isääni siteeraten, että fiksut pärjäävät aina. 



Einhornkin tiedostaa, että kiltteys liitetään usein naiiviuteen ja yksinkertaisuuteen. Hän kuitenkin pyrkii todistamaan kirjallaan, miksi kiltteys kannattaa. Einhorn esittelee erilaisia psykologisia kokeita, jotka osoittavat, että ihminen, jolle on osoitettu hyvyyttä, on itsekin taipuvainen osoittamaan hyvyyttä toisille. Hyvä ei vain lähde kiertämään, vaan leviää kuin renkaat vedessä. Anteliaisuuden on nähty myös parantavan suorituksia – eikä anteliaisuudella tarkoiteta vain lahjojen antamista, vaan myös kunnian jakamista toisille, kiitoksen tai rakentavan palautteen antamista tai jopa reilua iloa toisen menestyksestä.

Sen mitä menetämme karusellissa, tienaamme takaisin keinussa.

Jos jotain voisin tästä kirjasta ottaa opiksi, se voisi olla juuri tämä. Ympäristössä, jossa asiaan tuntuu valitettavasti kuuluvan pisteiden keruu omia suorituksia korostamalla, voisi entistä enemmän jakaa kunniaa ja kiitosta toisille. Ehkä se tulee takaisin, ehkä ei. Ainakaan se ei ole minulta pois.

Joskus – itse asiassa kai useimmiten – ihminen tekee hyviä tekoja itsekkäistä motiiveista, kuten saadakseen arvostusta tai välttääkseen konflikteja. Einhorn lohduttaa siteeraamalla Dalai Lamaa:

Yksinkertaiset itsekkäät ihmiset ajattelevat aina itseään, ja seuraukset ovat kielteiset. Viisaat itsekkäät ihmiset ajattelevat muita ja auttavat muita niin paljon kuin voivat, ja sen seurauksena hyötyvät itse.

Voimme siis olla kilttejä itsekkäistä syistä. Joskus huvittaa ihmiset, jotka jotain hyvää tehtyään kertovat siitä kaikille. ”Lahjoitimme joulukorttirahat kodittomille kissoille.” Toisaalta, kodittomat kissat saavat korttirahoilla ruokaa ja lahjoittaja kerää tykkäyksiä Facebookissa – kuka siinä mitään häviää?

Hyviä ajatuksia kirjassa on paljon, mutta ei kyllä mitään uutta ja mullistavaa. Einhorn käyttää pitkästi aikaa sen selittämiseen, miksi hyvän tekeminen kannattaa. Syitä haetaan evoluutiosta asti. Hauska on toki tietää, että toisten huomioon ottamiselle on myös biologisia perusteita, mutta ainakaan itselleni etiikkaa ei tarvitsisi noin paljon selitellä. Minun ei tarvitse yleensä tehdä erikseen päätöstä olla ”kiltti” – tai tehdä hyvää. Sen sijaan jo ihan arjen tilanteissa on vaikea tietää, mikä milloinkin on hyvää. Jos esimerkiksi töissä pysähdyn keskustelemaan pitkästi yhden oppilaan kanssa, yhdeksäntoista muuta eivät saa tarvitsemaansa apua ja huomiota. Jos käytän paljon aikaa kasvattamiseen ja inhimilliseen kohtaamiseen, tärkeät oppimistavoitteet voivat jäädä toteutumatta. Jos suojelen lasta pettymyksiltä, hän ei opi käsittelemään niitä. Joskus ristiriidassa voivat olla vaikka esimiehen määräykset, kollegoiden mielipiteet, oppilaiden mieltymykset, huoltajien toiveet ja omat ajatukseni siitä, mikä on oikein. Ja sitten on vielä laiskuus, taitamattomuus, ajan puute ja yleinen turhautuminen. Ole siinä sitten aidosti kiltti.

Ehkä kirja oli kuitenkin hyvä lukea nyt, uuden työvuoden kynnyksellä. Eiköhän tässä taas vastaan tule tilanteita, joissa olisi syytä olla kiltimpi.

Alkuteos: Konsten att vara snäll (2005)
Suomentaja: Sirpa Kähkönen

tiistai 21. heinäkuuta 2015

Taina Teerialho: Kesän tunnit Gravelin laskuopin mukaan





Tämän kirjan löytymisestä minun on kiittäminen Helsingin Sanomien Kunnalliskirjasto-nimistä sivua, jonka avulla voi etsiä haluamalleen paikkakunnalle sijoittuvaa kirjallisuutta. Taina Teerialhon Kesän tunnit (WSOY, 2010) sijoittuu lapsuusaikojeni kotikuntaan, vaikka kunnan nimeä ei kirjassa mainitakaan. Mainitaan kuitenkin naapurikaupunki Rauma, Luvia sekä Lutan ja Linnamaan kylät ja Ketunpesä. Mainitaan sekä oikea, historiallinen kartano, että paikallinen pubi, joskus nimeltään Tottinkartano. Mainitaan myös ”äärettömän ruma koulukeskus”, jossa vietin kuusi vuotta elämästäni. Ydinvoimalatyömaan puolalaisista rakennusmiehistäkin puhutaan, joten erehtyä ei voi: Eurajoella ollaan. Myös punkkarihenkinen kirjastonhoitaja Ilona ja makasiinin reipas opas saavat lukiessa tutut kasvot – saattaa olla sattumaa, tai sitten ei. Kesän tunnit täyttää lukuhaasteessani kohdan 32: kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi. Hiukan tuunasin, eihän minun kotikuntani enää ole Eurajoki, mutta ne nurkat nyt ovat tutuimmat.

Paikkakunnan tuntevalle miljöökuvaus tuo tietysti oman lisänsä kirjaan, mutta kartanon vaiheiden selvittely saattaa kyllä jäädä vähän irralliseksi muille lukijoille. Ei Kesän tunnit kuitenkaan ole kirja Eurajoesta. Se on kirja elämästä. Kesän tunneissa yhdeksän hyvinkin elämässä kiinni olevaa naista osallistuu kurssille, jonka aikana he rakentavat itselleen arkut.

Kurssin naiset, Salme, Arja, Pirjo, Marketta, Virpi, Johanna, Eija, Niitti ja Ilona, ovat tulleet kurssille eri syistä ja eri tilanteista. 186 sivun mittaisessa kirjassa ei ehditä perehtyä näihin syihin ja tilanteisiin kovin tarkasti, mutta mielestäni se ei ole tarpeenkaan. Kurssia vetää kaksi miestä: puuseppämestari Hande sekä vanhempi apulainen, Anssi Gravel. Kirjan takakansi enteilee miesten ja naisten välistä säpinää, mutta se jää kyllä aika laimeaksi. Hyvä niinkin. Huomio kiinnittyy olennaiseen. Kuolema konkretisoituu, tulee luonnolliseksi osaksi elämää. Kun on omin käsin rakentanut arkun, jossa lähteä, asettuu loppuelämä jotenkin levollisemmin uomiinsa. Henkilöiden välillä on pientä jännitettä, ja joku kokee epätoivoakin urakkansa edessä. Haparoivan alun jälkeen ryhmän valtaa jonkinlainen hiljainen yhteys, tietoisuus siitä, että tässä ollaan jonkin suuren äärellä: ”Veistä oma kirstusi ja opi elämään.”

Lukuhaasteen ja siitä bloggaamisen riemuja on se, miten hyvinkin erilaisten kirjojen välille löytyy yhteyksiä – tai vastakkainasetteluja. Edellinen lukemani kirja oli Dorian Grayn muotokuva, jossa päähenkilö halusi pysyä ikuisesti nuorena ja aiheuttaa tuhoa ympäristölleen ja lopulta itselleenkin. Kesän tunneissa taas elämä löytyy elämän rajallisuuden hyväksymisestä. Siinä missä Dorian Grayn seurapiireissä juoruiltiin ja viisasteltiin, arkkukurssin naiset hiljentyvät tekemään merkityksiä käsillään:

Vasara löi, vannesaha puri lautaa, joku tiukensi ruuvilla liitosta ja joku toinen levitti puuliimaa haisevan, kosteankiiltävän vanan. Luokan äänet kuulostivat jo työltä, jokainen liike kertoi, että nyt ei enää vain puhuttu, tai kun puhuttiin, sille oli enemmän tarkoitusta ja sielua kuin siihen asti he olivat ajatelleetkaan sanoilla olevan. Kaiken, mitä nyt rakennettiin, tuli kantaa kokonainen elämä. Niin se oli, vaikka kukaan heistä ei sitä ääneen sanonut eikä ehkä suoraan ajatellut. Jokainen tunsi sen sisällään, tunne jostakin selkeästä ja tärkeästä oli asettunut heihin. Se ei ollut mitään niin suurta, etteikö sen olisi kestänyt hyvin, se ei liikuttanut mieltä suuresti. Mutta se toi käsien liikkeisiin eleen, joka siirtyi puuhun ja sai siinä muotonsa.

Itse olen täysin tumpelo kaikenlaisissa käsitöissä, liittyipä niihin koukku, puikot ja  ompelukone tai saha ja vasara. Se on sääli. Maailmassa on paljon turhaa höpinää ja väkinäistä viisastelua. Olisi hyvä, jos jokainen tekisi kerran elämässään kehdon ja ruumisarkun. Pysyisi ehkä hetken jalat paremmin maan pinnalla. 

Olen iloinen, että löysin tämän kirjan. Taina Teerialhon kirjoja en ole ennen lukenut, mutta olen useasti ajatellut, että vanhana satakuntalaisena pitäisi. Pidin tästä todella, ja luulenpa, että vaikka kirja oli melko lyhyt ja nopeasti luettu, sen tunnelma jää mieleen pitkäksi aikaa. Ihmettelin kyllä teoksen nimeä: miksi Kesän tunnit -nimen alaotsikoksi oli laitettu Gravelin laskuopin mukaan? Gravel oli toki viehättävä vanhanajan herrasmies, mutta ei mielestäni kirjan keskeisin henkilö.

PS. Nyt on naistenviikko. Mikäpä sen paremmin sopisi naistenviikon bloggaukseksi kuin naisen kirjoittama kirja naisista.  Hyvää naistenviikkoa kaikille – ja nimipäiväonnittelut sankareille!

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta – Pirkkalan pääkirjasto


En minä miksikään kunnon kirjabloggaajaksi itseäni laske, ja kuvastakin tuli kamala, kun en kehdannut jäädä pitkäksi aikaa Suupantorille leikkimään selfien ottoa. Osallistunpa kuitenkin tämänpäiväiseen tempaukseen, jonka tarkoituksena on osoittaa tukea kirjastoille. Enemmän tietoa tempauksesta ja linkkilista siihen osallistuviin blogeihin on La petite lectrice -blogissa. 




Kun kaikkialla hoetaan, miten julkisista palveluista on säästettävä, on kirjasto tietysti yksi, mistä tulee helposti mieleen vähän nipistää.  Kenenkään peruselintoiminnot eivät ole uhattuina, jos kirjoja ei saa lainaan. Henki kulkee, sydän lyö, ruoka sulaa, lämpimänä pysyy. Jos haluaa lukea, voi latoa seteleitä pöytään. Ei tässä maassa muutakaan viihdykettä ilmaiseksi jaeta. Mistä oikeastaan jäämme paitsi, jos kirjastot rampautetaan?

Tasapuolisesti kaikkien saatavilla olevasta lukutaidosta ja sivistyksestä, noin alkuun. Elävästä kirjallisesta kulttuuriperinteestä. Maksuttomasta pääsystä tiedon lähteille.

Minä kuljen kirjastossa kuin lapsi karkkikaupassa. Vaeltelen hyllyjen välissä ja nautin siitä, että voin tehdä täsmäiskuja tai ”heräteostoksia”, eikä se maksa mitään. Kirjan selkien katselu tuottaa hassua mielihyvää: ”Tuo oli hyvä!” ”Tuo pitää joskus lukea!” ja ”Ai niin, tuon olin jo unohtanut!” En minä kuitenkaan oman mielihyväni vuoksi vaadi kirjastoja säilytettävän.  Kirjastot ovat mahtava resurssi lapsille, nuorille, opiskelijoille, aikuisille, vanhuksille, ihan jokaiselle eri elämäntilanteissa.

Tämän postauksen myötä lähetänkin terveiset elämäni kirjastoihin ainakin Eurajoelle, Raumalle, Turkuun, Tampereelle ja Pirkkalaan sekä Teksasin Coppeliin. Elämäni ensimmäiset kirjastomuistot ovat kirjastoautosta, joka pysähtyi melkein kotiovelleni. Lastenkirjat olivat isoissa laatikoissa lattialla. Niiden jälkeen olivat vuorossa Neiti Etsivät, Nummelan ponitallit, Tiinat ja Anna-kirjat. Kirjastoautosta sai myös Suosikkeja, Hevoshulluja ja Eläinmaailma-lehtiä. Lehtien vieressä oli Asterixit. Kaikki tuli luettua. Jos vanhempieni olisi pitänyt ostaa tuollainen määrä kirjoja, meillä ei olisi syöty. Kirjastoauton kuljettaja osasi myös tuoda muille kyläläisille juuri ne oikeat kirjat. Isänikin sai kaariutrionsa aina ensimmäisenä, ihan varaamatta. Ja sitä paitsi: kirjastoauton setä auttoi kantamaan meidän pianon sisälle, koska sattui paikalle sopivasti.

Tutuksi tuli myös Eurajoen pääkirjasto, jonka lehtinurkkauksessa tuli vietettyä aikaa useasti harrastuksista kyytiä odotellessa. Opiskeluaikaan Eurajoelta sai helposti lainaan ne klassikot, joihin yliopistokaupungissa oli jonoa. Kirjaston palvelu oli muutenkin ihan mahtavaa. Yhden laulun nuottejakin metsästivät jopa viereisen koulun hyllyistä.
 
Rauman kirjastossa en käynyt niin paljon, mutta kortti sinnekin tuli hankittua juuri opiskeluja varten tarvittavien kirjojen takia. On muuten tyylikäs purjelaivakirjastokortti!

Turun kaupunginkirjasto oli opiskeluaikoinani vielä vanhoilla sijoillaan. Suuri osa kirjallisuudenopiskelijan tarvitsemaa materiaalia oli varastossa, josta kirjastosivari sitä kävi hakemassa tasa- ja puolitunnein – tai saatan muistaa väärinkin. Yliopiston kirjastosta taas sain pääsiäislomalla elämäni sakot, kun en tajunnut, että käsikirjaston viikonloppulainojen sakkomaksut ovat ihan omaa luokkaansa. 

Koska muutin Tampereelle ennen kuin sain graduani valmiiksi, päädyin hankkimaan myös Tampereen yliopiston kirjastokortin. Yhtenä kesänä tutustuinkin Humanikan hyllyihin Pyynikillä ja aika moneen muuhunkin tamperelaiseen yliopistokirjastoon.

Tampereen seudulla asuessa tutuksi ovat tulleet Metson lisäksi ainakin Hervannan, Lentävänniemen, Pellervon ja Nekalan kirjastot, muistakin olen satunnaisesti kirjoja käynyt hakemassa. Nyttemmin olen laiskistunut enkä jaksa metsästää kirjoja ympäri seutukuntaa vaan tilaan ne yleensä seutulainana lähimpään kirjastoon.

Vaikka suomalainen kirjasto onkin aivan omaa luokkaansa, olen päässyt nauttimaan tutusta kirjastofiiliksestä myös ulkomailla. Australialaisessa koulussa oli hieno kirjasto kirjastonhoitajineen. Siellä tuli käytyä vaihto-oppilasvuonna, vaikken paljon lukea tainnutkaan. Teksasilaisen pikkukunnan julkinen kirjasto oli sekin miellyttävä yllätys. Kaiken kaikkiaan elämäni muuttoihin on aina liittynyt se, että heti ruokakaupan jälkeen selvitetään lähimmän kirjaston sijainti. 

Nykyisen kotikuntani Pirkkalan pääkirjasto on tosi hieno! Kun muutimme tänne 2010, kirjasto oli ahtaissa ja harmaissa tiloissa, mutta muutto oli ihan kulman takana. Uusi kirjasto on valoisa, avara ja moderni. Varsinkin lasten- ja nuortenosastoon on panostettu paljon. Noitamaisesti räkättävä lainausautomaatti on ihan huikea, ja vihreä lukusoppi houkuttelee istahtamaan kirjan äärelle. Kaiken kukkuraksi kirjasto on sopivasti kävelymatkan päässä, joten siellä tulee pistäydyttyä viikoittain, ellei useamminkin. 

Tällä kertaa lähikirjastoni on kunnan isoin ja kiiltävin, mutta elämän varrella moni pieni sivukirjasto on ollut tärkeä. Varausjärjestelmän avulla kaikki materiaali on joka tapauksessa ollut aina helposti ja edullisesti saatavilla. Varsinkin lasten lukuharrastuksen kannalta lähikirjastot ovat korvaamattomia!

Kiitos kirjastoista!

Jo Nesbø: Verta lumella I





Jo Nesbø on luottojännäristini. Tartun Harry Hole -dekkareihin silloin kun kaipaan jotain koukuttavaa lukemista. Uusimmainen, Verta lumella I (Johnny Kniga, 2015), ei kuitenkaan kerro Holesta eikä kenestäkään muustakaan poliisista. Virkavaltaa edustaa vain lähestyvä sireenin ääni. Lähes kaikki kirjan henkilöt ovat alamaailmaa: huumediilereitä, parittajia ja näiden ”asioidenhoitajia”. 

Kirjan minäkertoja on Olav Johansen, josta ei omien sanojensa mukaan ole pakoauton kuljettajaksi, ryöstäjäksi, diileriksi eikä parittajaksi. Olav kuvaa itseään vähän yksinkertaiseksi: hän on sanasokea eikä osaa laskea. Siellä täällä kuitenkin käy ilmi, että  hän on lukenut yhtä ja toista mitä erikoisemmista asioista ja ymmärtää elämää paremmin kuin moni muu. Olav on kasvanut väkivaltaisen isän ja alkoholiin pakenevan äidin kanssa ja ajautunut väärään seuraan. Nyt hän on Daniel Hoffman -nimisen huumediilerin ”asioidenhoitaja”. Olavin hoitamat asiat ovat ihmisiä, jotka täytyy hoitaa pois Hoffmanin tieltä. Työstään huolimatta Olav on varsin sympaattinen hahmo, yksinäinen Hugon Kurjia fanittava reppana, jolle jostain syystä toivoisi vain hyvää.

Naisia romaanissa on vain muutama: Corina on Hoffmanin petollinen ja kaunis vaimo, jonka Olav saa tehtäväkseen tappaa ja johon hän rakastuu. Maria on ontuva ja kuuromykkä siirtomaatavarakaupan myyjä, jonka vuoksi Olav oli aikoinaan hakannut pomonsa. Mariaakin Olav rakastaa, ehkä. Lopussa selviää, että Olav ei ole tiennyt kovin paljon kummastakaan naisesta. Olavin äiti on alkoholisti. Hänet Olav oli pelastanut tappamalla väkivaltaisen isänsä. Rakkaus ja pahuus tuntuvat kulkevan lähellä toisiaan.

Verta lumella on Nesbøn kirjaksi lyhyt, vain parin sadan sivun mittainen. Niinpä siinä ei saadakaan juonta niin kutkuttavasti solmuun kuin esimerkiksi Harry Hole -kirjoissa. Toisaalta tiiviys on kirjan ansio. Verta lumella on intensiivinen ja keskittyy olennaiseen. Loppuratkaisussa on monta koukkua ja yllätystä. Mietin, miten Verta lumella II voi tästä jatkua, mutta ilmeisesti romaaniparin toinen osa ei olekaan suoraa jatkoa Olavin kertomukselle vaan liittyy aiheeseen kaukaisemmin. Varaus on vetämässä, vaikka kirja ilmestyykin vasta marraskuussa.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Veronica Roth: Uskollinen


Jostakin syystä olen lukenut kesäni ratoksi paljon kirjoja kamaluuksista, joita ihmiset tekevät toisilleen. Viimeiset kolme ovat olleet hyvin erilaisia, mutta omituista kyllä, jotain yhtäläisyyksiä niissä on.

Minä olen Malala on nykyaikaan sijoittuvaa tietokirjallisuutta, joka kuvaa terrorismia ja yhden nuoren tytön kamppailua paremman maailman puolesta. Teurastamo n:o 5  taas keskittyi toiseen maailmansotaan, mutta se viesti, että sota on aina ollut osa ihmisyyttä. Teurastamo n:o 5:ssä yksittäinen ihminen jää tässä myllytyksessä jalkoihin. Myös Outolintu-trilogian päättävässä osassa,  Uskollisessa (2013, suom. Outi Järvinen 2014), käy ilmi, että sotia on ollut aina. Toisaalta siinä on nuori tyttö, Tris, joka taistelee rohkeasti oikeana pitämiensä asioiden puolesta. Erotuksena Malalan ajatuksiin on se, että Outolintu-trilogiassa tieto ja koulutus eivät tuo ymmärrystä eivätkä rauhaa, vaan tieto väärin käytettynä on yhtä vaarallinen ase kuin vaikkapa rohkeuskin. Malalan tarina tietysti on totisinta totta, Outolintu-trilogia taas korkeita myyntilukuja havittelevaa scifihuttua. Ajatuksia herättää silti Outolintukin.



Trilogian kaksi ensimmäistä osaa kuvasivat tapahtumia osastojen hallitsemassa kaupungissa ja sen ulkopuolella, osattomien parissa. Uskollinen vie lukijan Trisin, Tobiaksen ja muutaman muun uskollisen kanssa kaupungin rajojen ulkopuolelle. Se paljastaa, mistä kaikessa on ollut kysymys ja mitä ongelmia tässä kaikessa on. Tietysti taistellaankin, mutta jotenkin tässä päätösosassa on enemmän yleistettäviä kysymyksiä: Mikä määrittää ihmistä? Mitä voi uhrata? Minkä puolesta kannattaa uhrautua? Loppuratkaisu on raju ja yllättävä. Siinä on surua, mutta myös lohtua.

Jatkan vielä kyseenalaista fiktiivisen teinisankarittaren ja tosielämän nobelistin vertailuani: Malala olisi Outolinnun maailmassa varmasti divergentti, outolintu. Hän olisi sekä uskalias, terävä, sopuisa (vaikkei kuulemma veljensä seurassa), rehti että vielä vaatimatonkin. Kertomuksissa hyvä sankari selviää uskomattomista koettelemuksista ja taistelusta pahaa vastaan lopulta voittajana. Todellisuudessa näin ei läheskään aina ole. Siksi onkin hauska huomata, että tällä kertaa tosielämän sankarille käy paremmin.

Kurt Vonnegut: Teurastamo n:o 5 eli lasten ristiretki. Velvollisuustanssi kuoleman kanssa.


On paljon kirjoja, joiden nimessä on numero. Jotenkin tuntui kuitenkin siltä, että ainoa oikea kirja lukuhaasteen kohtaan 34 olisi Vonnegutin Teurastamo n:o 5. Joskus opiskeluaikoina monet intoilivat Vonnegutista. Itse olin lukenut vain The Cat’s Cradle -romaanin joskus aikoja sitten, enkä muista siitä enää muuta kuin tyylin.



Teurastamo n:o 5 (Slaughterhouse-five, or the Children’s Crusade, 1969) kertoo Billy Pilgrimistä toisessa maailmansodassa. Billy jää nopeasti vangiksi ja päätyy sodan loppuvaiheissa Dresdeniin, jonka sanotaan olevan ainoa turvallinen paikka. Häntä pidetään joukon muita sotavankeja kanssa paikassa, jonka nimi on Teurastamo n:o 5.

Arviot Dresdenin pommitusten uhriluvusta vaihtelevat suuresti ja riippuvat luonnollisesti siitä, keneltä kysytään. Wikipedian mukaan Vonnegut käyttää lähteenään sittemmin holokaustin kieltämisestä tuomitun historioitsija David Irvingin teosta The Destruction of Dresden, jonka mukaan uhrimäärä olisi ollut jopa 250 000 ihmistä.

Teurastamo n:o 5:n sanomaa eivät silti himmennä liioitellut uhriluvut. Teos ei asetu sodassa kenenkään puolelle. Sen viesti on, että sota on järjetöntä teurastusta. Sodassa lapset tappavat toisiaan, kun sotilaat ovat loppuneet. Niin se käy.

Absurdia otetta korostaa se, että Billy Pilgrim on aikamatkustaja, joka sodan jälkeen kertoo tulleensa kaapatuksi Tralfamadore-nimiselle planeetalle. Aikamatkustus tekee kirjan rakenteesta sirpaleisen, mutta vaikealukuinen se ei ole. Itse asiassa kirjan lukeminen oli paikoin jopa hauskaa, mikä tietysti oli hämmentävää kirjan aiheen huomioon ottaen.

Luen harvoin sotakirjallisuutta – tai ihan varsinaista sotakirjallisuutta en ollenkaan – joten en osaa oikein verrata tätä mihinkään. Tähän asti olen pitänyt suurena sodan vastaisena teoksena Tuntematonta sotilasta. Tuntemattomassa kiinnostavaa on se, miten erilaiset henkilöt reagoivat sotaan, pelkoon ja sankaruuteen. Vonnegut riisuu pois persoonallisuudet, pelot ja sankaruuden. Teurastamo n:o 5:ssä sota on omituisten, naurettavien ihmispolojen ontuvaa kulkua päivästä toiseen. Vonnegut on omistanut teoksensa Mary O’Harelle, kertojan vanhan sotakaverin vaimolle, joka vihasi ajatusta sotakirjasta:

”Sinä uskottelet, että te olitte miehiä ettekä lapsia, ja elokuvassa sinua näyttelee Frank Sinatra tai John Wayne tai joku muu noista komeista, sotaintoisista, saastaisista vanhoista miehistä. Ja sota näyttää olevan niin suurenmoista, joten me saamme niitä paljon lisää. Ja niissä sotivat lapset, sellaiset kuin nuo tuolla yläkerrassa.”

Sellainen kirja Teurastamo n:o 5 ei ole.

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Malala Yousafzai ja Christina Lamb: Minä olen Malala


Kaksi nuorta miestä astuu koululaisia kuljettaneeseen autoon ja kysyy, kuka tytöistä on Malala. Vastausta odottamatta he ampuvat kolme luotia ja haavoittavat kolmea tyttöä, pahiten Malalaa, jonka henkiinjääminen on kiinni milleistä. 9. lokakuuta 2012 maailmalle leviää tieto pakistanilaisesta koulutytöstä, jonka Taliban yritti tappaa koulumatkalla. Malalaa hoidetaan ensin Pakistanissa ja lopulta Birminghamissa. Malalan tapaus saa valtavaa julkisuutta ja Malala Yousafzaista tulee kaikkien aikojen nuorin Nobelin rauhanpalkinnon saaja.

Who is Malala? I am Malala and this is my story.

Taliban-ampujan esittämään kysymykseen Malala vastaa kirjallaan I am Malala, joka ilmestyi 2013. Lukuhaasteen kohta 22, muistelmateos tai elämäkerta, täyttyy nyt Malalan kertomuksella, joka minun on pitänyt lukea jo pidemmän aikaa. 



Minun tietoisuuteeni Malala saapui valitettavasti vasta tultuaan ammutuksi, mutta kirja osoittaa, että hän oli siihen mennessä ehtinyt jo monenlaista. Jo 12-vuotiaana hän piti BBC:lle blogia, jossa kertoi elämästään Talibanin hallitsemassa Swatin laaksossa ja ajatuksistaan opiskelusta. Vaikka hän kirjoitti blogia peitenimellä, monet lähipiirissä arvasivat äkkiä, kuka blogin takana on.

Kuten muistelmateoksissa yleensäkin, kertomus alkaa kaukaa, Malalan isän ja äidin taustoista. Malalan äiti on lukutaidoton, mutta hänen isänsä on vakuuttunut koulutuksen voimasta ja johtaa paikallista koulua. Isä on vahva koulutusvaikuttaja, mikä on varmasti syynä siihen, että Malala pääsee kertomaan ajatuksiaan vaikuttaville henkilöille jo nuorena. Tuntuu uskomattomalta, että 15-vuotias tyttö on niin rohkea ja viisas kuin Malala on. Vielä uskomattomammalta tuntuu se julmuus ja pahuus, joka tuolla maailman kulmalla vallitsee. Ja sen, mitä talibanit eivät tuhoa, tuhoaa maanjäristys tai tulva. Malala kertoo kuitenkin syvästä rakkaudesta kotiseutuunsa, Swatin laaksoon, ja tavallisiin ihmisiin siellä. Hän on myös syvästi uskonnollinen ja vihaa tapaa, jolla talibanit tulkitsevat Koraaniaan.

Malalan kertomuksen luettuaan ei halua heti valittaa ihan pienestä. Voi vain nostaa kuvitteellista hattua ja ehkä muistaa työpaikan intialaista kummikoulua jatkossa vähän reilummin, sillä

One child, on teacher, one book and one pen can change the world.

Yksi lapsi kynä kädessään ei ehkä muuta koko maailmaa, mutta koulutus varmasti avaa ovia ihmisille, joilla muuten ei olisi elämässään vaihtoehtoja. Mitä vähemmän ihminen tietää ja mitä vähemmän hänellä on mahdollisuuksia toteuttaa unelmiaan, sitä helpompi hänet on houkutella esimerkiksi terroristijärjestöjen leipiin. Tiedon levittäminen on ainoa avain parempaan tulevaisuuteen.

Malala Fund on saanut valtavia lahjoituksia ihmisiltä ympäri maailmaa. Vaikka Malala oli länsimaissa näkyvissä jo aiemminkin esim. BBC:n julkaiseman blogin ansiosta, hän tuli kaiken kansan tietoisuuteen vasta tultuaan lähes murhatuksi. Jotain kieroutunutta tässä on. Tarvitseeko tyttöjen oikeuksien puolesta taistelevan teinitytön lähes kuolla, että me huomaamme hänen asiansa?