sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Pertti Lassila: Armain aika


Mitä voi odottaa kirjalta, jonka nähdessään kirjastonhoitaja naurahtaa ja sanoo, että tässäpä pitkäveteinen opus? Pertti Lassilan Armain aika (Teos, 2015)olisi minulta varmasti jäänyt kirjaston hyllyyn, ellei sitä olisi valittu Finlandia-ehdokkaaksi. Silti mietin hetken tätä varatessani. Päädyin klikkaamaan varaa-nappia oikeastaan vain siksi, että kirja oli lyhyt. (Oppilailta opittu lähestymistapa: ”Paljonko siinä on sivuja?”)

Ei Armain aika missään tapauksessa huono ollut. Toisaalta se ei myöskään missään tapauksessa ollut minun lempikirjallisuuttani. 



Eila, Kimmo ja Kaarlo viettävät kesällä aikaa huvilalla. Kaarlo on Eilan isä, vanha mies, jolta syöpä on vienyt vaimon. Eilalta taas on sota vienyt sekä nuoruuden rakastetun, Einon, että tuoreen aviomiehen, Arvon. Jälkimmäisestä on muistoksi jäänyt Kimmo-poika.

Armain aika kuvaa elämää vuoroin, Eilan, vuoroin Kaarlon, vuoroin Kimmon näkökulmasta. Eila ja Kaarlo viihtyvät muistoissaan. Kimmo on kiinni kesäpäivässä, hoivaa siipirikkoa lokkia ja aistii kaikilla aisteillaan. Teoksessa on verkkainen tunnelma. Siis todella verkkainen tunnelma. Elämään suhtaudutaan tyynesti, vaikka pettymyksiä on koettu.

Kovin paljon ei tapahdu. Eilan täti, Kerttu, pistäytyy huvilalla. Posetiivari piristää kesäpäivää ja löytyy myöhemmin rannasta kuolleena. Lokki katoaa. Keskustelu Kertun kanssa ei tunnu ihan realistiselta, kuka tämmöisiä puhuu?

–Kun lasta katselee, miten se leikkii leikkejään, on omissa oloissaan ja sovussa maailman kassa niin kuin Kimmo on, täytyy ihmetellä, onko sen asian pakko muuttua toiseksi. Lapsella on ympärillään ja ajatuksissaan suuri tila, iso kesä, jossa olla ja liikkua miten mieli tekee. Sitä ei aikuisena muista, mutta lapsesta näkee, että niin se on, on täytynyt olla. Vuodet kuluvat, lapsesta tulee aikaihminen, ja kaikki pienenee, maailma ympärillä ja ajatukset päässä, kunnes maailma tuntuu ahtaalta ja pää tyhjältä, ja ihmisen on paha olla.
–Ajan mennen minä pääsin surun ja vaikeuksen ylitse. Kimmo varttui, ja elämä sai muotonsa, aina niin käy, ja se on hyvä. Kohtalo ja onni, ne sanat, jotka nuorena romaaneista oppi, tulevat vieraiksi, ja alkaa epäillä, onko niitä olemassakaan muualla kuin kirjoissa.

Toisaalta marraskuun lopun arkisesta harmaudesta kaipaa tuollaiseen joutilaaseen kesäpäivään, jossa voi juoda kahvia ruusukupeista puutarhassa ja hissukseen hyväksyä sen, että elämällä on kulkunsa.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Jo Nesbø: Verta lumella II. Lisää verta





Nesbø pääsi yllättämään. Luulin tarttuneeni uutuuteen, joka käsittelee vauhdikkaasti huumekauppiaiden verisiä välienselvittelyjä kuten Verta lumella -kirjaparin ensimmäinenkin osa, muistaakseni. Verta lumella II olikin rakkauskirja. Olin vähällä tirauttaa pienen kyyneleen kirjan viimeisillä sivuilla.  

Kirjan päähenkilö on asiansa Oslossa vaaralliselle tielle saattanut Jon Hansen. Hän ei ole tappanut ketään – ja juuri siksi hän joutuu nyt pakenemaan kostajia. Hän saapuu pieneen kylään Pohjois-Norjassa ja esittelee itsensä Ulfiksi. Ulf nukkuu ensimmäisen yönsä kirkon alttarilla. Sieltä hänet löytää Knut, lestadiolaispoika, jonka äiti on kirkon suntio. Ulf saa turvapaikan syrjäiseltä autiotuvalta, mutta Kalastajaksi kutsuttu huumepomo löytää aina etsimänsä.

Juonesta en halua kertoa oikeastaan yhtään tämän enempää. 300 sivuun mahtuu monenlaista yllätystä, mutta tunnelma on silti enimmäkseen levollinen, ei sellaista hengästyttävää rytinää, mitä olen Nesbøltä tottunut lukemaan. Huumekauppa on tässä vain sivujuonne, syy, miksi Jon joutuu pakenemaan. Ruumiitakin tulee, mutta ennen kaikkea Verta lumella on kirja uuden alun mahdollisuudesta.

Kirjan ainoat miinukset menevät kustantajalle. On aika nolo moka, että takakannessa päähenkilöä kutsutaan Olofiksi ja kirjan sisällä Ulfiksi.

Alkuteos: Mere Blod (2015)
Suomennos: Outi Menna (Johnny Kniga, 2015)

tiistai 17. marraskuuta 2015

Yksi haaste, 52 kirjaa


Valmis! Kirjan vuoden lukuhaaste lienee ensimmäinen koskaan pitämäni uudenvuodenlupaus. Täytyy myöntää, että jonkinlainen turnausväsymys alkoi loppua kohden iskeä. Syksy toi taas mukanaan houkuttelevia uutuuksia, ja vuoden mittaan on muutenkin kertynyt matkaan muutama kirja, joita en ole muka ehtinyt lukea, kun on pitänyt urakoida tätä itse itselleni asettamaani haastetta.



Paljon enemmän tästä on kuitenkin koitunut hyvää.

Lukuhaastekirjojen joukkoon mahtui paljon sellaisia kirjoja, jotka olisin todennäköisesti lukenut ilman haastettakin:

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Jessica Suni: Hoito
Juha Itkonen: Ajo
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Riina Katajavuori: Wenla Männistö
Kari Hotakainen: Luonnon laki
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Anni Kytömäki: Kultarinta
Antti Holma: Järjestäjä
Elias Koskimies: Ihmepoika
Haruki Murakami: Kafka rannalla
Henning Mankell: Juoksuhiekka
Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Haasteen myötä tuli luettua myös muutama lukematta jäänyt klassikko:

Kurt Vonnegut: Teurastamo n:o 5
Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja
Aristofanes: Lysistrate

Jonkin verran lukuhaasteeseen mahtui jännitystä:

Jo Nesbø: Suruton
Erik Axl Sund: Varistyttö
M. J. McGrath: Jään muisti
Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista
Robert Galbraith: Käen kutsu

Parasta lukuhaasteessa on, että olen tullut tutustuneeksi kirjailijoihin tai kirjoihin, joihin muuten tuskin olisin tarttunut:

M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema
Lisa Genova Edelleen Alice
Taina Teerialho: Kesän tunnit
 Anne Enright: Unohdettu valssi  
Kristín Steinsdóttir: Omaa tietä

Kun marraskuussa katsoo luettujen kirjojen listaa, tulee miettineeksi, mitä olisi voinut tehdä sillä ajalla, joka kirjojen lukemiseen on kulunut. Ehkä vähän enemmän seurustella perheen kanssa? Käydä useammin lenkillä? Suuri osa lukemiseen kulunutta aikaa on kuitenkin unettomia aamuyön tunteja, jolloin seuraa on ollut aika vähän tarjolla eikä lenkkipolkukaan ole kutsunut. Ellen olisi lukenut, olisin todennäköisesti roikkunut netissä. Muutaman kirjan olen lukenut ääneen lapsille:

P. L. Travers: Maija Poppanen
J. R. R. Tolkien: Hobitti
L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
Kate DiCamillo: Desperon taru
Marko Leino: Joulutarina

Osa kirjoista tuli valittua työn vuoksi. Klassikotkin tietysti tavallaan kuuluvat tähän joukkoon, mutta myös nuortenkirjoja lukiessani ajattelin oppilaita:

 Victoria Roth: Outolintu-trilogia: 1,2 ja 3
Jessica Schiefauer: Pojat
Maria Turtschaninoff: Maresi

Oli mukavaa, että lukuhaaste tuuppi hellävaroen ulos omalta mukavuusalueelta. Uutta tai uudehkoa kertomakirjallisuutta on aina helppo löytää luettavaksi, mutta lukuhaasteen myötä piti haalia käsiinsä runoa, novelleja ja sarjakuvaromaania sekä erilaista tietokirjallisuutta. Ja rakkaushömppää!

Tove Jansson: Nukkekaappi
Jaan Kaplinski: Olen kevät Tartossa
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
Stefan Einhorn: Aidosti kiltti
Malala Yousafzai & Christina Lamb: Minä olen Malala
Cathy Kelly: Rakkauden kielioppi


Lukuhaaste on vienyt minua tänä vuonna moneen paikkaan. Islannissa, Irlannissa ja Virossa olen käynyt itsekin, ja on ollut mukava täydentää reissua kohdemaan kirjallisuudella. Lisäksi olen tehnyt fiktiivisen matkan mm. Japaniin, Pakistaniin ja arktiseen Kanadaan ­ – sekä tietysti Keskimaahan.

Parasta kirjaa en lähde valitsemaan. Tällaisen harrastelijan mielikuva kirjasta riippuu niin paljon siitä, missä mielentilassa sitä sattuu lukemaan. Kaiken kaikkiaan olen iloinen, että otin haasteen vasteen, ylpeä, että sain sen suoritettua ja – pakko myöntää – helpottunut siitä, että seuraavan kirjan saan valita ihan vapaasti.

Aristofanes: Lysistrate


Lukion pitkän matematiikan tunneilta on jäänyt mieleen opettajan viisaus: ”Laiskuus on hyvä lahja, kun sitä osaa käyttää.” Lukuhaasteen kanssa iski nyt laiskuus. Viimeinen kohta, kielletty kirja, täyttyy nyt lyhyellä näytelmällä, joka on muuten myös lukuhaasteeni vanhin teos.

Lysistrate on Aristofaneen komedia noin vuodelta 411 eKr. Se on kielletty Kreikassa vuonna 66 jKr. säädyttömyytensä vuoksi ja tuhat vuotta myöhemmin, 1967, sodanvastaisuutensa vuoksi. Vuonna 1942 saksalaiset miehittäjät kielsivät kaikkien klassisten kreikkalaisten näytelmien esittämisen. Yhdysvalloissa Lysistratea vastaan nostettiin kanne 1930. Näillä ansioilla Lysistrate täyttänee helposti kohdan 37: kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa. Suomeksi Lysistrate on julkaistu Pentti Saarikosken käännöksenä vuonna 1974, eikä se kyllä nykymittapuillakaan ihan peruskoulun kevätjuhlamateriaalia ole. 

"Aristofanes" by Original uploader was Torquemada at es.wikisource - Licensed under Public Domain via Wikimedia Commons


Lysistraten juoni on yksinkertainen: Ateenan ja Spartan naiset ovat kyllästyneet miesten ainaiseen sotimiseen ja päättävät Lysistraten johdolla ryhtyä naimalakkoon painostaakseen miehet rauhaan. Ei sillä, että maailmanrauha Ateenan naisia kiinnostaisi. He haluaisivat pitää omat miehensä kotona sen sijaan, että nämä kirmaavat peitset tanassa pitkin sotatantereita. (Kyllä, nämä peitset ovat monen kaksimielisyyden lähde Lysistratessa.) Saarikosken hilpeäntörkeä käännöskieli ei noudata mitään antiikin runomittaa. Kieleen sekoittuu slangia, murteita ja viittauksia suomalaiseenkin kulttuuriin. Asia tulee selväksi. Puutteessa oleva mies on valmis vaikka rauhanneuvotteluun.

”Voi voi minua, minulla on jäykkäkouristus, minulla on kauhea kauhea stondis, herra inkvisiittori, armahtakaa!”


Naisillakin on melkoisia hankaluuksia pysyä miehistään erossa, ja Lysistrate saa tosissaan pidätellä joukkojaan:

”Ei siinä Zeus avita! Asia on nyt niin. Minä en enää pysty pitämään niitä erossa miehistä: ne puikkivat pakoon. Vasta minä sain kiinni yhden, joka teki tunnelia Panin luolasta, toinen koetti päästä alas taljan ja köyden avulla – – ”

Hupaisa ja räävittömästi kirjoitettu – tai vähintäänkin käännetty – tarina päättyy rauhaan niin ateenalaisten ja spartalaisten kuin miesten ja naistenkin välillä.

Etsiessäni Lysistratea kirjaston tietokannasta silmiini osui myös hauska teos Jos olisit puhunut, Desdemona. Tyytymättömien naisten pitämättömiä puheita (Christine Brückner, 1986). Kirja sisältää nimensä mukaisesti tunnettujen, kuvitteellisten tai todellisten naisten kuviteltuja sanoja. Suunsa puhtaaksi puhuvat muiden muassa Martti Lutherin Katariina-puoliso sekä Sapfo.

Minua tietysti kiinnostaa tällä kohtaa erityisesti luku ”Olet väärässä, Lysistrate! Hetaira Megaran puhe Lysistratelle ja Ateenan naisille”. Hetaira on antiikin Kreikan vastine Japanin geishoille, eräänlainen korkea-arvoinen rakkauden ammattilainen. Puheessaan hetaira kumoaa Lysistraten ajatuksen siitä, että pidättäytyminen johtaisi rauhaan:

”Kieltäytymisellänne te vahvistatte taistelunhalua sen sijaan, että heikentäisitte sitä. Kun miehet ovat kylläisiä ja tyytyväisiä, he eivät halua kuin levätä.”

Hän antaa yksityiskohtaiset ohjeet siitä, miten naisten tulee kaunistaa itsensä, valmistaa miehelle päivällinen, juottaa hänet humalaan ja sitten laskea hiuksensa levälleen. Make love, not war.

”Kun hän herää myöhään aamupäivällä, loikoilkaa unisena hänen vieressään ja sanokaa, että muut soturit ovat jo ajat sitten nousseet laivoihinsa – – ”

Suunnitelma on uskottavan kuuloinen, mutta eipä sekään taida tätä maailmaa pelastaa. Yksi kerrallaan naiset lähtevät paikalta, ja lopulta enää Lysistrate on kuuntelemassa, kun Megara päättää puheensa:

”Nyt me olemme kahden kesken, Lysistrate. Eivät he noudata sinun suunnitelmaasi. Eivätkä minunkaan. Kaikki jää ennalleen.”

Tähän olisi ehkä hyvä sanoa jotain lähipäiviin viittaavaa. Enpä taida sanoa. Nykypäivän terrori-iskuihin ratkaisun hakeminen antiikin kaksimielisestä komediasta olisi mautonta. Sen vielä sanon, että hetaira Megarakin ymmärsi, että toimettomalla, turhautuneella miehellä sotahalut nousevat.

”Minä tunnen teidän miehenne, useimmat ainakin. He ovat kuin lapsia, heillä ei ole tarpeeksi tekemistä, heille on keksittävä puuhaa. Joka itse kyntää peltonsa, ei halua pelloistaan taistelukenttää, ei Attikassa eikä Spartassakaan. Joutilas aloittaa riidan.”

 * * *

Aristofanes: Lysistrate
Teoksessa Pentti Saarikoski: Antiikin runoutta ja draamaa (Otava 2002)

Christine Brückner: Wenn du geredet hättest, Desdemona (1983)
Suom. Anja Meripirtti (WSOY, 1986)

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

J. W. Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset


Voi poloista Wertheriä! Mennä nyt niin palavasti rakastumaan varattuun naiseen.
Nuoren, romanttisen Wertherin lemmentuskista luettuani ruksaan lukuhaasteestani kohdan 44, klassinen rakkausromaani. 



Kerrotaan, että ilmestyttyään Nuoren Wertherin kärsimykset synnytti kuumeen, joka sai monet nuorukaiset päättämään onnettomat rakkautensa Wertherin tavoin. Ensin ajattelin, että onpa se ollut erilaista aikaa. Itseäni melkein enemmän huvitti Wertherin kärvistely ­– samaistuminen oli vaikeaa. Toisaalta, eihän nykyäänkään ole ihan tavatonta, että nuori mies tekee itsemurhan rakkauden takia. Tavatonta sen sijaan olisi kirjoittaa sitä romantisoiva kirja.

Juoni on yksinkertainen: Werther tapaa kihloissa olevan naisen, Lotten, josta ei saa enää ajatuksiaan irti. Koska Lotte on puhdas ja täydellinen, hän ei voi olla edes ajatuksissaan petollinen Augustille, kihlatulleen ja myöhemmin miehelleen. Werther pyörii pariskunnan ympärillä ensin ystävänä, sitten sairaalloisena miehenä, jonka pakkomielteenomainen rakkaus alkaa tuntua jo Lottestakin kiusalliselta:

Oi, miksi teidän piti syntyä tuollaiseksi, miksi teidän täytyy kokea niin kiihkeästi ja hillittömästi kaikki, mikä saa teidät valtaansa! – – Olkaa mies! Älkää riippuko tuskaisena kiinni olennossa, joka ei voi suoda teille muuta kuin sääliä.

Werther jää mahdottoman rakkautensa vangiksi. Mikään ei auta. Wertherin on vain vellottava tunteidensa vietävänä, kunnes ne vievät hänet tuhoon. Jotenkin tuntuu, että Werther myös nauttii osastaan. Hän viettää aikansa luontoa ihaillen ja romanttisia runoja lukien ­– ja samaistunee runojen traagisten sankareiden kohtaloihin. Turvallinen, maanläheinen avioliitto olisi kai tylsä eikä millään lailla tavoittelemisen arvoinen tila. Rakkauden tuskista kärsiminen jalostaa romanttisen sankarin poikkeusyksilöksi, joka voi vain ihmetellä, onko joku muukin kokenut vastaavaa:

Toisinaan sanon itselleni: Sinun kohtalosi on ainutlaatuinen! ­– ja ihastelen toisten onnea­ – sinun laillasi ei ole vielä kukaan kärsinyt. Mutta sitten luen jotakuta muinaista runoilijaa, ja on kuin katsoisin omaan sydämeeni. Ah, niin raskas on tämä kuormani! Ovatko ihmiset todella kokeneet näin kovia jo ennen minua?

Nuoren Wertherin kärsimykset rakentuu pääosin Wertherin kirjeistä ystävälleen Wilhelmille. Näissä kirjeissä Werther paljastaa syvimmät tunteensa ja torjuu Wilhelmin ilmeiset yritykset puhua hänelle järkeä. Kirjan viimeinen neljännes on nimeltään ”Julkaisijan sana lukijalle”. Siinä ulkopuolinen kertoja kuvailee Wertherin elämän viimeisiä vaiheita ihmisten kertoman ja joidenkin kirjeiden perusteella.

Romantiikan ajan kirjallisuuden koko kuvasto myrskyineen ja kuutamoöineen on kirjassa käytössä. Luontokuvaus ihmisen tunteiden ilmentäjänä kelpaisi oppikirjaesimerkiksi romantiikan kirjallisuudesta:

Ympärilläni kohosivat valtavat vuoret, edessäni ammottivat pohjattomat kuilut, sadepurot syöksyivät syvyyksiin, joet virtasivat jalkojeni juuressa, ja metsät ja kukkulat raikuivat; ja minä näin kaiken tuon takana selittämättömät voimat, näin miten ne tekivät työtään ja uurastivat syvälllä maan uumenissa – –

Vaikka Lotte tunteekin sielunyhteyttä romanttisen Wertherin kanssa, hän on uskollinen ja järkevä nainen, kuten täytyy ollakin sellaisen, joka hoitaa äidittömäksi jääneitä sisaruksiaan. August jää vielä ohuemmaksi hahmoksi. Augustia kyllä vaivaa kotonaan notkuva kolmas pyörä, mutta hän ratkaisee kiusalliset tilanteet poistumalla paikalta. Näiden henkilöiden ei voi kuvitella olevan verta ja lihaa. Wertherin romanttista haahuilua parinsadan sivun verran seurattuaan ymmärtää hyvin, miksi romantiikan aikakauden jälkeen realismille oli tilausta.


Alkuteos: Die Leiden des jungen Werthers 1774
Suomennos: Markku Mannila, 1992

perjantai 13. marraskuuta 2015

James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta


Pyydän anteeksi kaikilta mahdollisilta blogiini eksyneiltä lukijoilta sekä James Joycen haamulta ja perikunnalta tämän postauksen sisällön ohuutta, aiheesta harhailua ja täydellistä asiantuntemattomuutta. Joycen edessä minun on nostettava kädet pystyyn. Jos klikkasit tiesi tänne löytääksesi tietoa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta -teoksesta, kannattaa jatkaa etsimistä muualta.

Lukuhaasteen kohta 21 siis haastoi lukemaan kirjan, joka olisi pitänyt lukea koulussa, mutta joka jäi lukematta. Minähän luin koulussa luin kaiken, mitä käskettiin. Niinpä lukematta jääneitä kirjoja on etsittävä yliopisto-opinnoista. Kotimaisen kirjallisuuden tenttipaketit olivat aika massiivisia. Mieleen ovat jääneet paitsi sohvan nurkassa vietetyt illat, myös niitä edeltäneet kirjastokäynnit, joilla piti jonotella pölyisiä varastokappaleita. Melko tunnollisesti kyllä luin tentteihinkin. Poikkeuksen sääntöön muodostaa aineopintojen maailmankirjallisuuden tentti. Aineenopettajan kokonaisuutta tekevät olisivat saaneet jättää sen tekemättä, mutta tunnollisena tyttönä ilmoittauduin kesätenttiin.

Kesästä tulikin odotettua vauhdikkaampi. Oli töitä, kavereita ja sinkkuelämää Turussa. Eräänä kauniina päivänä lähdin käymään mökillä. Sieltä minut löysi nykyinen mieheni. Oli siinä kaikenlaista ajateltavaa. Kävin töissä laivaterminaalissa. Aamu- ja iltatyövuorojen välissä otin Linnan puistossa aurinkoa ja yritin lukea muun muassa Taiteilijan omakuvaa. Kääntelin sivuja, mutta mieleen ei jäänyt mitään. Annoin periksi. Tenttipäivän koittaessa olin lukenut vain kolmanneksen kirjoista, mutta päätin pelata upporikasta tai rutiköyhää ja marssin tenttisaliin. Pieleenhän se meni.

Tähän lukuhaasteen kohtaan ainoa mahdollinen valinta oli siis James Joycen Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. 281 sivua, tosin tiheästi kirjoitettua tekstiä, mutta kuitenkin, alle 300. Sitä paitsi hävetti syyslomalla kuvata Joycen patsasta Dublinissa, kun en ollut lukenut yhtään hänen kirjaansa. Omakuvasta olisi pakko selvitä, läpi se olisi pakko lukea nyt, vaikka siitä ei mitään saisi irti. 



Romaanin päähenkilö on Stephen Dedalus, Joycen alter ego. Kirjan alussa Stephen on pikkupoika, kirjan lopussa taiteilijuutensa löytänyt nuori mies, joka päättää lähteä Irlannista.

Kerronnan kieli elää kiinnostavasti Stephenin kypsymisen myötä. Alussa Joyce kuvaa lapsen havaintojen lapsen kielellä. ”Kun kastelee vuoteensa se on ensin lämmin ja sitten se on kylmä. Äiti pani alle öljykankaan. Sepä haisi kummalta. Äiti haisi paremmalta kuin isä. Äiti soitti pianolla merimiestanssin, ja hän tanssi. Tralalala lala – – ” Loppua kohti kieli kehittyy nuoren taiteilijan vimmaiseksi itseilmaisuksi.
                     
Stephen käy jesuiittakoulua, viisastelee kaveriporukassaan latinaksi ja joutuu tappeluun ilmoitettuaan Byronin olevan suurin runoilija – ihan normaalia nuoren miehen elämää siis? 16-vuotiaana Stephen löytää seksuaalisuuden ilot ja riemut ja joutuu sitten painostavan synnintunnon kouriin. Tällä kohtaa Joyce kuvaa papin koulun oppilaille pitämää saarnaa. Armo mainitaan sivulauseessa, helvetin fyysisiä kirouksia maalaillaan yhteensä kuuden sivun verran.

Vielä – maallinen tuli, olkoon se vaikka kuinka kiivas ja laaja, on aina suuruudeltaan rajoitettu; mutta helvetin tuli on ääretön, rannaton ja pohjaton. – – Voi, kuinka hirvittävä onkaan noiden onnettomien kohtalo! Veri kiehuu ja kohisee suonissa, aivot sulavat pääkopassa, rinnassa sydän hehkuu ja halkeilee, suolet ovat punahehkuisena palavana liemenä, arat silmät liekehtivät kuin sula metalli.

Seuraavana päivänä saarnaaja jatkaa vielä kuvailemalla helvetin henkisiä kärsimyksiä: näille tarvitaan jo kahdeksan sivua. Helvetti-saarnat osuvat sivumäärällisesti koko lailla kirjan puoliväliin ja ennustavat suurta käännettä Stephenin elämässä. Stephen pakottautuu ripittäytymään ja lähtee tekemään parannusta niin voimallisesti, että hetken aikaa hänen uskonnollisuutensa vaikuttaa jo aika epäterveeltä. Kun Stephenille sitten ehdotetaan pappisuraa, hän tajuaa, että se elämä ei ole häntä varten. Lopulta Stephen kääntää selkänsä koko katoliselle kirkolle ja löytää taiteilijankutsumuksensa.

Hänen sielunsa oli noussut poikavuosien haudasta, heittänyt yltään kuolinvaatteet. Kyllä! Kyllä! Kyllä! Sielunsa voimasta ja vapaudesta hän loisi ylpeästi, kuten suuri taiteilija, jonka kaima hän oli, jotakin elävää, uutta ja lentoon nousevaa, kaunista, aineetonta, häviämätöntä.
Kiihtyneenä hän ponnahti kivilohkareeltaan, saattamatta enää sammuttaa verensä paloa. Hän tunsi poskiensa leimuavan, kurkkunsa tykyttävän laulunhalusta. Jalkoja poltti vaellushalu, ne tahtoivat kulkea maailman ääriin. Eteenpäin! Eteenpäin! kuului sydämen huuto. Ilta tummenisi meren yllä, yö laskeutuisi tasangolle, sarastus kimalteleisi vaeltajan silmiin ja näyttäisi hänelle outoja vainioita ja mäkiä ja kasvoja. Minne?

Kuva taiteilijasta ei-niin-nuoruuden vuosilta
Kirjassa on paljon henkilöitä, joiden keskusteluissa en ainakaan minä koko aikaa pysy mukana. Myös Irlannin politiikkaan liittyvät asiat menevät kovaa ohi. Huomio kiinnittyy Stephenin elämän suuriin käänteisiin ja kerrontaan. En voi sanoa, että kirjan lukeminen olisi ollut silkkaa nautintoa – modernismi ei ole koskaan ollut minun lajini. Toisaalta, ottaen huomioon, että lähdin kahlaamaan kirjaa silkasta velvollisuudentunnosta, täytyy sanoa, että kokemus oli parempi kuin odotin. Nöyränä silti tunnustan, että Omakuva oli minun kohdallani helmiä sioille. Joycen myöhempi tuotanto jääköön minua älykkäämmille lukijoille.

Olet kysynyt minulta mitä voisin tehdä ja mitä en tekisi. Sanon sinulle nyt, mitä minä teen ja mitä aion jättää tekemättä. En tule palvelemaan sellaista, mihin en enää usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin – vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.

* * *

Tahdon kietoa syliini kauneuden, joka ei ole vielä syntynyt maailmaan.

Alkuteos: A Portrait of the Artist as a Young Man (1916)
Suomennos: Alex Matson

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Kari Hotakainen: Henkireikä


En ole juuri ehtinyt lukea uusia kirjoja tänä vuonna, joten en voi sanoa Hotakaisen uutuuden olevan vuoden paras kotimainen kirja, mutta sen voin sanoa, että Henkireikä (Siltala, 2015) on yksi hienoimmista tänä vuonna lukemistani teoksista. Olen pitänyt oikeastaan kaikkia lukemiani Hotakaisen kirjoja riemastuttavina ja oivaltavina, mutta tässä oli jotakin vielä eri tavalla vangitsevaa. Henkireikä oli niin intensiivinen 200-sivuinen kirja, että luin sitä seisten keittiössä. 



Jotenkin minulta oli mennyt kokonaan ohi, jos Henkireikää jossakin oli markkinoitu. Bongasin kirjan Opus ekan blogista. Varasin sen heti kirjastosta ja sainkin sen käsiini nopeasti. Onneksi, sillä Finlandia-ehdokkaiden julkistamisen jälkeen varausjono on varmasti kasvanut.

Teoksen päähenkilö on rikospoliisi, joka on hakeutunut sekakuoroon saadakseen henkireiän rikostutkinnan ja ”ihmisten lukemisen” täyttämään elämäänsä. Välillä kuoro soi puhdasta tunnetta yhtenä äänenä rikospoliisin epävireisestä laulusta huolimatta. Ihmisäänistä koostuvan musiikin kuvaus tuo lukijallekin henkireikiä muuten karuun kerrontaan. Toisaalta sekakuoro on jotakin niin kunnollista, turvallista ja keskiluokkaista, että kontrasti pinnan ja piilossa olevan välillä on suuri ja jotenkin kovin hotakaismainen. Henkireikää kuorosta ei nimittäin päähenkilölle tule. Kuoro imaisee hänet sotkuun, jota hän yrittää ymmärtää kertoessaan tätä tarinaa jollekin sinäksi puhuttelemalleen.

Murhan aavistus leijuu ilmassa alusta asti. Vihje on jo kansikuvassa, jossa hempeän roosalla – tai ihonvärisellä –  taustalla on hopeanvärinen äänirauta, jonka toinen piikki on korvattu veitsellä. Takakannessa veitsi on uponnut lihaan. Ennakointi alkaa heti ensimmäisellä sivulla, jossa minäkertoja aloittaa:

Kaikilla meillä on omat tehtävämme. Poliisin tehtävä on rikosten ennalta estäminen, selvittäminen ja epäiltyjen syyteharkintaan saattaminen. Kuun tehtävä on loimottaa ja valaista tie verstaalle, jossa teräaseita säilytetään. – –

Kolmannen luvun alun jälkeen ei enää ainakaan pitäisi olla epäilystäkään siitä, mihin kaikki päättyy:

Sinä aamuna heräsin samaan aikaan auringon kanssa. Kaupunki oli hiljainen, puiston ruoho kosteaa, puukot vielä tupessa, aikeet toteutusta vailla.

Henkireikä on ulkoisesti pieni kirja, mutta se käy syvällä siinä, mitä ihminen on. Eikä kuva ihmisestä ole kovin kaunis:

Tiedämme ihmisestä paljon, emmekä mitään. Mikä on ihmisen lopullinen luonne?
                      Luonne on se, mikä jää jäljelle kun riisutaan vaatteet, asunto, perhe, työ ja maine ympäriltä. Jää se ydin. Ydinmehu. Kun ihmistä oikein tiristää, ottaa siitä mehut, kyllä se luonne sieltä esiin tulee. Halkaise sitruuna, purista puolikasta nyrkissäsi, käteen jää sitkoisa mytty. Se on se luonne.

Rikospoliisin lisäksi muita keskeisiä henkilöitä on kaksi, sekakuorolaisia molemmat: On Suntio, joka riisuu vainajilta heidän vaatteensa ja vie kankaat työttömäksi jääneelle vaimolleen. Tämä ompelee niistä morsiuspukuja ja kastemekkoja kierrätyshengessä. On Parturikampaaja, joka tuntee olevansa vankilassa kotonaan vammautuneen miehensä omaishoitajana. Mustasukkainen mies puhuu ja vaatii Parturikampaajan niin loppuun, että tälle kuoro ei riitä henkireiäksi. Jostakin syystä sekä Suntio että Parturikampaaja avautuvat rikospoliisille. Tilanteet kärjistyvät, ja syntyy jännite, joka odottaa purkautumistaan.

Kieltämättä odotin juonelta ehkä vielä enemmän, mutta toisaalta Henkireiän hienous piileekin juuri siinä, että juoni on yksinkertainen ja saa miettimään, miten häilyvää on normaalius. Rikospoliisi kuvaa kuuntelijalleen lukuisten esimerkkien avulla, miten kenellä tahansa voi napsahtaa.

Lähes kaikki asiakkaani ovat ketä tahansa. Ja kun sanon ketä tahansa, tarkoitan sillä mitä sanon. Sinä voit olla asiakkaani. Et usko. Tämä ei ole uskon asia. Kuka tahansa kykenee tappoon, mutta vain harva ajautuu sen tekemään.

– –
Siis kaksi teistä ajautuu tapon yritykseen ja teistä kahdesta vain toinen onnistuu aikeissaan ja hänen jaloissaan makaa kohta vainaja. Yksi sadasta tappaa, muut yhdeksänkymmentäyhdeksän katsovat tätä sivusta, näytöltä tai paperilehdestä.
                      Mutta se yksi, yksi teistä.
                      Meistä.




torstai 5. marraskuuta 2015

Cathy Kelly: Rakkauden kielioppi


Lukuhaasteen kohta 42, kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua, oli hankala. Ei lukeminen nolota. Ajattelin ensin hoitaa tämän tutustumalla Fifty Shades of Greyhin. Ei sillä, että kirjan sisältö varmaankaan nolottaisi, mutta jotenkin se kaikki kohkotus sarjan ympärillä nolottaa. En halua olla niitä naisia, jotka näkevät kosteita unia Mr. Greystä. En myöskään halua kasvattaa sarjan myynti- tai lainaustilastoja yhtään enempää.

Sitten tajusin, että kyllä minua nolottaa. Koko rakkausviihdegenre nolottaa. En halua tulla nähdyksi kirjastossa romantiikkaosastolla. Pakottauduin siis sinne. Syysloman Irlannin-reissun jälkimainingeissa nappasin irlantilaisen Cathy Kellyn kirjan. Jotenkin se nolotti kovin. Pidin huolta, ettei Rakkauden kielioppi (Gummerus, 2008) ollut kantamani pinon päällä. Nolotti myös, että itse olen näin nolo. Eihän tässä nolostelussa mitään järkeä ole. Ärsyttävää, kirjallisuuselitististä snobbailua. Ihan noloa.

Oikeastaan kirja oli ihan mukava lukukokemus, jos kohta siinä ei mitään kovin uutta ja yllättävää ollutkaan. Päähenkilö Izzie on kaunis nainen, joka on ylpeä omista kurveistaan, vaikka työskenteleekin langanlaihojen mallien parissa. Se, että Izzie rakastuu tulisesti varattuun mieheen, on vahinko. Izzie ei milloinkaan lankeaisi varattuun mieheen, jos tietäisi tämän olevan varattu. Kuinka sattuukaan, juoneen kietoutuu myös jätetyn, petetyn naisen tarina. Tässä tapauksessa ei ole kysymys vahingosta, vaan Annelieseä on ihan oikeasti kohdeltu törkeästi. Kolmas näkökulma on Lilyn, suvun vanhan matriarkan, joka makaa koomassa sairaalassa. Jotta juonen palaset napsahtelisivat oikein mukavasti yhteen, hänenkin menneisyydestään paljastuu salaisuus.

Lopussa kaikki on hyvin. Ei mitenkään vanhanaikaisesti hyvin, niin että rakastavaiset lopulta saisivat toisensa, vaan uudenaikaisesti ja voimaannuttavasti hyvin: vahvat naiset pääsevät yli mieltään vaivanneista murheista ja päättävät Gloria Gaynorin hengessä selviytyä. Filttiin käpertynyt lukija, teekupponen kädessään ja suklaarasia vieressään, voi painaa silmänsä tyytyväisenä kiinni maailman murheilta.

Irlanti-fiilistelyn kannalta oli sääli, että kirjan tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin ja irlantilaiseen Tamarinin pikkukaupunkiin eivätkä esimerkiksi Dubliniin. Tämän ongelman olisi kyllä voinut ratkaista tutkimalla takakantta vähän tarkemmin, mutta nolotti niin, etten kehdannut viipyä hyllyvälissä kovin pitkään. 

Lukuhaasteen nolostelukohta ja rakkaushömpän lukeminen sai kyllä miettimään, miten keinotekoisia nämä genrerajat ovat. Millä perusteilla kirja sijoitetaan kirjastossa romantiikkahyllylle? Jonkinlainen ennalta-arvattavuus ja turvallisuus varmasti leimaavat viihdekirjallisuutta, mutta olisi kiinnostava tietää, miten luokituksia oikeasti tehdään. Kirjaston käyttäjän palveluahan se tietysti on. Mieluisaa kirjallisuutta on helpompi löytää, kun materiaali on lajiteltu valmiiksi genreittäin.

Toisaalta, miksi pidän nolona rakkausviihdettä mutten esimerkiksi dekkareita, jotka voivat olla vähintään yhtä kaavamaisia ja kökköjä? Ihan kuin rakkaudessa olisi jotain pahempaa kuin järjestäytyneessä rikollisuudessa, huumekaupassa ja murhissa! Luultavasti kysymys on todellisuuspaosta. En kaipaa siirappisia rakkauskertomuksia, koska rakkausasiani ovat mukavasti mallillaan. Unelmien prinssi on löytynyt, check. Tasaisen onnellisista parisuhteista ei kirjoiteta chick-litiä. Sen sijaan hyytävän jännityksen pariin on mukava heittäytyä, turvallisesti, filtin alla.
                                                                                                                       

Alkuteos: Lessons in Heartbreak (2008)
Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi ja Lauri Sallamo

PS. Minkähän takia kirjan nimi oli Rakkauden kielioppi? Englanninkielisen alkuteoksen nimessä on sentään jotakin tolkkua. 

tiistai 3. marraskuuta 2015

M. J. McGrath: Jään muisti




Illat pimenevät ja maa alkaa aamuisin olla kuurassa. Villasukat nyt ovat olleet käytössä ympäri vuoden, mutta rukkasetkin on kohta aika kaivaa esiin. Miten sitä taas tarkenee? Kyllä on kuulkaa Suomen talvi ihan paperia Ellesmeren saaren säihin verrattuna. Jään muisti sijoittuu Kanadaan kuuluvalle, arktiselle Ellesmeren saarelle lähelle Grönlantia.

– ­­– 76. leveyspiirin yläpuolella lumella ei juurikaan ollut enää merkitystä. Täällä pohjoisessa kyse on vain ja ainoastaan jäästä. Paikalliset usein sanoivat, että ero inuittien ja etelänihmisten välillä oli siinä, että kun etelästä tulleet pitivät jäätä jähmettyneenä vetenä, inuitit tiesivät, että vesi oli vain sulanutta jäätä.

Inuitit, omalla kielellään inukit, elävät yhteisönä, jossa ovia ei lukita eikä niihin koputeta, koska se olisi loukkaavaa – epäily siitä, että vieras ei olisi täysin tervetullut. Etelän asukkeja, qalunaateja, kohtaan tunnetaan epäluuloa, mutta toisaalta jäätikköturistit tuovat alueelle rahaa – jos kohta myös ongelmia.

Edie Kiglatuk, räväkkä metsästäjä ja opettaja, sivutoiminen retkeilyopas ja entinen alkoholisti, popsii mädätettyä mursunlihaa ja valaannahkaa ja ratkoo siinä sivussa metsästäjän vaistollaan murhia, jotka inuittiyhteisö mieluummin tulkitsisi onnettomuuksiksi ja itsemurhaksi. Hommaan sekoittuu huumeita ja öljy-yhtiöitä, tutkimusmatkailijoita, avaruuskiviä, sopulitutkimusta ja vähän rakkauttakin. Ihan auvoista ei alkuperäisväestön elämä ole: Mikään ei pysy yhteisöltä salassa. Alkoholismi on tuttua monessa perheessä. Itsemurhaluvut ovat korkeita. McGrath kuvaa elämää kaunistelematta ja kauhistelematta.

Bongasin kirjavinkin Kirjan vuoden lukuhaasteen Facebook-ryhmästä, jossa Nenä kirjassa -blogin Norkku sitä suositteli. Hyvä vinkki olikin! Dekkari sopi vallan hyvin tällaiseen aikaan, kun mihinkään monimutkaiseen ja hienoon ei oikein jaksa keskittyä, vaan mielellään uppoaa vauhdikkaaseen tarinaan. Lisäksi se sopii hienosti lukuhaasteen kohtaan 46: kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista, esim. saamelaiset, intiaanit tai aboriginaalit.

M. J. McGrath kertoo arktisen alueen elämästä kiinnostavasti. Hän on perehtynyt siihen laajasti ja kirjoittanut arktisen Kanadan inuiteista myös tietokirjan The Long Exile. Jään muistin trillerijuonen lomassa kirjasta saa paljon tietoa yhteisön elämästä ja tavoista, ja mikä hienointa, pohjoisesta luonnosta. Täytyy sanoa, että tämä oli kyllä kirja, joka avasi silmät kulttuurille, josta en ole tiennyt oikeastaan yhtään mitään. Edien seurassa voisin viihtyä toisenkin kirjan verran.

Alkuteos: White Heat (2011)
Suomennos: Anu Nyyssönen (2012, Like)