tiistai 7. maaliskuuta 2017

Terhi Törmälehto: Vaikka vuoret järkkyisivät


Kun nuoret salailevat menojaan kotiväeltään, kysymys on yleensä muista asioista kuin helluntaiseurakunnan kokouksista. Sellaiseen Elsa kuitenkin livahtaa kaverinsa Talvin kanssa Terhi Törmälehdon esikoisromaanissa Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava 2017). Kokouksessa Elsa kuulee kielilläpuhumista ja vaikuttuu: Tämä ei ollut pelkkää ilmaa ja ääntä. Täällä liikkui pyhä, ja se oli tullut tänne noissa sanoissa.

Kielilläpuhuminen on paikallisessa helluntaiseurakunnassa kovasti pinnalla, ja kielten saamisen odottaminen ahdistaa Elsaa. Elsan ystävä Mira, suorapuheinen ja varma, saa kielilläpuhumisen lahjan tytöistä ensimmäisenä, Talvi hiukan myöhemmin. Elsa odottaa ja rukoilee. Elsan kotona saadaan tietää, missä tyttö käy, eikä siihen suhtauduta suopeasti: Mummu tupisi ja ukki veisasi omavanhurskaudesta, isäkin vähän ihmetteli ja pahin oli äiti, joka tuskastuneena kysyi, eikö hän mitään muuta keksinyt kuin Kainuun pahimmat sekopäät. Körttiveisuunsa keskellä ukki kuitenkin tuntuu parhaiten ymmärtävän Elsaa. Jouluna kokoukseen lähtevä Elsa päätyy sanailemaan mummun kanssa siitä, kenen Jeesus on kuollut, kenen elävä. – Ja nyt heretkää, ukki urahti. – Kyllä sitä saa seimenlasta palvoa missä pyhäkössä parhaaksi näkee.

Miran, Talvin ja Elsan keskusteluissa näkyy eri tapoja suhtautua uskoon: uskovasta perheestä tuleva Talvi uskoo sellaisenaan sen, mitä seurakunnan johtohahmot sanovat. Mira on utelias ja kehtaa kysyä nekin kysymykset, joita Elsa pohtii vain mielessään. Minä en tytöt usko että miehen pitäisi olla perheen pää. Eikä seurakunnan. Jeesus ja Paavali ja tyypit olivat miehiä, koska. Koska silloin kaikki olivat miehiä.

Sitten se tapahtuu.

Kun kädet laskeutuivat Elsan päälle, se alkoi melkein heti. Virpi sanoi Herra sinä tiedät ja painoi tulikuuman kätensä Elsan otsalle, ja äkkiä suu oli täynnä puuroa. Huulet olivat raskaat ja tahmeat, täynnä sitä mikä tuli ulos. Sitä valui suupielille, leualle, kaulalle. Hänestä tuli sanoja. Äänekkäitä, kokonaisia oikeita tuiki vieraita sanoja. Jumalan, Hengen, enkelten, menneiden pyhien sanoja.

Kielilläpuhuminen saa romaanissa suuren merkityksen. Helsingin Sanomien juttu paljastaa, että Törmälehto on tutkinut kielilläpuhumista myös gradussaan.

Kerronta liikkuu vuoroluvuin kahdessa ajassa ja paikassa: Elsan lukioajassa Kajaanissa ja Kolumbian Bogotassa, jonne Elsa lähtee ensin helluntailaisten konferenssiin ja jää sitten opiskelemaan. Ensin Kolumbian tapahtumia on hieman vaikea jäsentää, mutta kun niihin pääsee sisälle, Kolumbia tuo kirjaan syvyyttä. Kolumbia-jaksoissa minäkertojana toimiva Elsa on hieman kypsempi ja katsoo maailmaa eri näkökulmasta, näkee kauempaa ja ehkä tarkemmin.

Kajaani ja Bogota ovat kovin erilaisia paikkoja. Vaaramaisemat vaihtuvat vuoriin ja viidakkoon, körtti-isovanhemmat katolisiin tuttaviin ja turvallinen pikkukaupunkielämä sisseihin ja jengiläisiin. Kolumbiassa Elsa tapaa sissien vangiksi joutuneen Manuelin, jonka haluaa pelastaa – mutta käy ilmi, että Elsa tarvitsee enemmän Manuelia kuin Manuel Elsaa. Elsa saisi vaaleudellaan ihmiset kääntymään uskoon, mutta kun häntä pyydetään saarnaajaksi, hän ymmärtää, ettei voi ryhtyä siihen.

Helluntaikansan outo lintu, tuomas pietarien parissa, körtti keskellä taivaan valinneita, se minä olen. Lopulta epäilevä Elsa kokee kuitenkin Pietarin kohtalon:

Ehkä ensimmäinen kielto oli se, kun käänsin selkäni sissille ja niille, jotka halusivat minusta saarnaajaa. Jos suola menettää makunsa. Toinen kielto on tämä. Joka suullaan tunnustaa. – – Sanon a la lai ja sanon aglaaka, eikä se, mitä sanon, tarkoita mitään. Tämä on kolmas kielto ja tähän kaikki päättyy. – – Vastarannalla laulaa kukko.

Pietari, Kristuksen kolmasti kiellettyäänkin, jatkaa hänen palvelijanaan. Elsa sen sijaan irtautuu helluntailaisuudesta, ehkä Jumalastakin. Siinä missä monesti kuvataan yhteisön asettamia paineita, tässä romaanissa keskiössä on Elsan usko. Seurakunnassa kuunnellaan jyrkkää Arvoa, jonka ei tarvitse perustella miksi tanssiminen on syntiä, mutta siellä on myös lempeä Eeva, ihanan Benjaminin äiti, jolla on aina oikeat sanat. Kukaan ei kuitenkaan pakota uskomaan, kukaan ei pakota pysymään kiinni liikkeessä. Usko on oma, siitä luopuminen oma, sen jälkeinen tyhjyys sisällä oma.

Ja hiljaa, kun sanat tippuvat viileään veteen, syvälle sinne mistä ei enää kutsuta takaisin, tulee jostakin jokin rauha ja sanoo että jotain vielä jää.
                      Saattaa olla Santiago tai saattaa olla joku muu. On Doña Fanny ja Carmenkin, on vuoret ja valtava kaupunki ja on Paola.
                      On sanojakin. Suomen sanoja, espanjan sanoja, vaikka ingan sanoja. Ihmisten sanoja.
                      Ja sillä tavalla saatan selvitä, kun astun tyhjään.

Törmälehto jättää Elsan romaanin lopussa tyhjään, uuden alkuun. Se, mikä on ollut tärkeintä, on jäänyt taakse. Irtautumiseen ei liity vihaa eikä katkeruutta. Polku on kuljettu. Uskoa verrataan monissa lauluissa liekkiin. Joskus se näköjään palaa loppuun. Viimeisessä kappaleessa kuitenkin ukki veisaa keinutuolissa: sanoja, joissa ikävä riippuu. Onko toiveikasta ylitulkintaa ajatella, että usko olisi Elsan elämässä läsnä edelleen?

Vaikka vuoret järkkyisivät on itsestään selvä valinta lukuhaasteen kohtaan 44, kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta. Viimeistelty, kiinnostava esikoisromaani, joka avaa yhden näkökulman  helluntailaisuuteen. Silti, en osaa sanoa miksi, Pauliina Rauhalan Taivaslaulu teki minuun tätä suuremman vaikutuksen. Ainakin siinä oli suuremmat ristiriidat kuin yhden ihmisen uskonmatka. Tuttavapiirissämme on useita helluntailaisia, ainakin noin päällisin puolin ihan tolkun ihmisiä kaikki – enemmän lämpimiä Eevoja kuin kovia Arvoja. Jos liikettä tuntisin paremmin, löytyisi varmasti noita Arvojakin, samoin kuin jokaisesta hengellisestä liikkeestä.