Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

En oikein tiedä, voiko alle vuosi sitten julkaistu teos olla ”kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään”, mutta koska olen joka kerta kirjan nähdessäni harkinnut sen hankkimista, kuittaan Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksellä (WSOY, 2014) lukuhaasteen kohdan 15. 

 Neljäntienristeystä on hehkutettu niin paljon, että odotukset olivat todella korkealla. Aika paljon kirjasta tiesin jo ennalta, ystäväni kun tuli kesällä lipsauttaneeksi senkin, mistä kirjassa pitkälti vaietaan. En koe, että se olisi mitenkään vähentänyt lukunautintoani, vaikka tietysti olisi ollut hauska lukea ihan puhtaalta pöydältä. Joka tapauksessa oli mukava tarttua kirjaan, jota moni oli suositellut. En joutunut pettymään. Itse yritän nyt olla paljastamatta ihan kaikkea.

Neljäntienristeys kertoo kolmen sukupolven ihmisistä Kainuussa. Maria toimii kätilönä 1900-luvun alussa. Hän ei tarvitse miestä rinnalleen, selviää tyttärensä kanssa mainiosti ja rakennuttaa komeamman talon kuin tarvitsisikaan. Maria on itsellinen nainen, polkee polkupyörällään ja sanoo suorat sanat niille isännille, joiden vaimot ovat uupua lukemattomiin synnytyksiinsä. Marian tytär, Lahja, haluaa rinnalleen miehen, Onnin. Tulee sota ja saksalaiset, tulee jälleenrakennuksen aika. Onni rakastaa lapsia ja rakentaa talon, suuremman kuin kenelläkään. Lahja kuitenkin on yksin – Onni kaipaa jotakin muuta. Kirjan kolmannessa osassa Lahjan ja Onnin poika Johannes asuu Kaarina-vaimoineen Lahjan kanssa tämän suuressa talossa. Kaarina ei kelpaa anopille, mutta anoppikin on yksinäinen.  Maria uskalsi olla oma itsensä, vaikka kaikki eivät häntä hyväksyneetkään, mutta Lahjan ja Onnin tilanne on eri. Kertomuksen ytimessä on raskas salaisuus, joka paljastuu lukijalle vähitellen, mutta kaikille kirjan henkilöille ei ollenkaan.

Aika kipeitä ihmiskohtaloita kirja esittelee. Etenkin Lahjan elämä vaikuttaa traagiselta. Lahja on kärsinyt omassa avioliitossaan ja purkaa katkeruuttaan sitten miniäänsä. Minua jäi mietityttämään jäi Kaarinan toiminta kirjan lopussa. Ensin tuntui hyvältä ja lämpimältä, kun hän poltti vintiltä löytämänsä todisteet suvun salaisuudesta. Toisaalta, eivätkö salaisuudet ennen pitkää pyri esiin ja aiheuta tuskaa? Eikö aika olisi jo kypsä totuudelle? Täytyy tosin huomata, että kirjan tapahtumat eivät yllä aivan nykypäivään saakka, vaan vuoteen 1996. Vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa ajattelu lienee muuttunut aika paljon.

Neljäntienristeys on Kinnusen mukaan saanut alkunsa novellikokoelmasta, josta sitten koostuikin romaani. Se näkyy kirjassa kiinnostavalla tavalla. Kirja on tavallaan kuin sarja hetkiä elämästä. Vuosiluvut mainitaan, mikä auttaa ajoittamaan tapahtumia, mutta muuten väliin jäävää ei selitellä. Aukkoja jää jonkin verran. Jotkut niistä aukeavat myöhemmin, jotkut jäävät enemmän tulkinnan varaan, kuten kirjeet Amerikasta ja apteekkarin osuus. Kirjan prologi aukeaa oikeastaan vasta koko kirjan lukemisen jälkeen. Ellen olisi Kirsin kirjanurkka -blogista saanut vinkkiä, en olisi ehkä huomannut tarttua siihen uudelleen. Nyt palasin prologiin kirjan luettuani ja tajusin, mistä siinä oli kysymys. Aukkoisuudesta huolimatta kirjaa on helppo lukea, ja osasista muodostuu lukijan mielessä kokonaisuus.

Nimi Neljäntienristeys kuvaa tietysti konkreettista asuinpaikkaa, josta Neljäntienristeyksen kautta lähdettiin maailmalle, mutta myös elämää, jossa eri ihmisten tiet risteävät. En kuitenkaan ihan ymmärrä, miksi Kinnunen on nimennyt luvut teiksi, jotka eivät kuitenkaan kerro paikoista, joissa ollaan. Ne näyttävät olevan teiden nimiä Kuusamossa, jonne tapahtumat sijoittuvat. Useat nimistä kuvaavat jollakin tavoin luvun tapahtumia: Leskeläntie, Kirkkotie, Ansakierros. Ehkäpä se riittää selitykseksi. Ehkäpä nimet ovat myös kirjailijan kunnianosoitus kotikaupungilleen?

Neljäntienristeys oli kaiken kaikkiaan todella positiivinen lukukokemus. Se olisi voinut olla pidempikin – henkilöistä olisi saanut kerrottua enemmänkin. 334 sivua sadan vuoden tapahtumista ei ole kovin paljon. Toisaalta puhkiselitettynä kertomus ei ehkä olisikaan ollut niin kiinnostava. Tällaisenaan romaanissa ei ole mitään ylimääräistä.