Kari Hotakainen: Kantaja

Muistan nähneeni ohjeen, että jokaisen pitäisi huolehtia eläessään siitä, että elämän loputtua olisi arkulla vähintään kuusi kantajaa. Timo Kalliota eivät jätä rauhaan ne, joilla ei ole yhtään.

En ehtinyt kirjakaupoille Kirjan ja ruusun päivänä viime huhtikuussa, joten Kirjakauppaliiton kylkiäiskirja, Hotakaisen Kantaja (Kirjakauppaliitto, 2015) jäi saamatta. Muutenkin olen pitänyt kylkiäiskirjoja vähän höpöinä ideoina, mutta jos ne lisäävät kirjojen myyntiä, niin mikäpä siinä sitten ­– tarkoitus pyhittää keinot. Kirjaston vippilainatiskillä tämä nyt kuitenkin seisoi ja vaikutti oikein sopivalta välipalalta raskaampia teoksia sulatellessa.

Välipalaksi pienoisromaani Kantaja jäikin. Viime vuonna luin kaksi Hotakaista, Luonnon lain ja Henkireiän. Kantaja on kaukana niiden tasosta, mutta niin on kai tarkoituskin.

Kantaja on Timo Kallio, mies, joka ei voi työhaastattelussa kertoa elämäntavoistaan, koska hänellä ei ole elämää. Siitä huolimatta hän saa määräaikaisen paikan seurakuntayhtymän puistotyöntekijänä – ei koulutustaan vaan luonnettaan vastaavasta työstä. Timo siis leikkaa nurmikkoa kuolleiden päältä ja auttaa hautojen kaivuussa. 

Asiat lähtevät hotakaismaiseen vinoluisuun, kun suntio pyytää Timoa avuksi kantamaan hautaan vainajaa, jolla ei ole riittävästi kantajia. Timoa vaivaa maahanpanijaisten koruttomuus. Hän alkaa täyttää oman elämänsä tyhjyyttä kirjoittamalla muistopuheita näille vainajille, joista ei juuri mitään tiedetä. Nämä muistopuheet ovat ehkä kirjan parasta antia. Ne tuovat mieleen Spoon River Antologian runot, mutta niihin kytkeytyy myös Timon oma elämä. Yksinäisten kuolemat koskettavat, samoin yksinäinen elämä.

Timon elämään liittyvä juoni sen sijaan ei mielestäni oikein kulje. Timo muistelee ainoaa nuoruudenrakastettuaan ja miettii, olisiko kaikki toisin, jos hän olisi suostunut Hannelen ”eloisiin leikkeihin”, joihin liittyi kumipuku ja sidontaa. Timo kasvattaa Hannelesta itselleen päähänpinttymän. Hän uskaltaa kuin uskaltaakin ryhtyä oman elämänsä sankariksi ja lähteä etsimään Hannelea. Lopun käänteitä en viitsi paljastaa, mutta kirjan lopussa Timo pääsee ensimmäistä kertaa elämässään itse elämänsä isoon kuvaan ihan etualalle.

Ihan mukava Kantaja oli lukaista. (Isäni muuten on joskus ollut kantamassa hautaan yksinäisiä vainajia jonkin yhdistyksen riveissä. Pitäisikin suositella tätä hänelle!) Silti: jos tämä ei olisi ollut mainostempaukseen liittyvä kylkiäiskirja, olisin kyllä pettynyt. Kuvaavaa on jo sekin, että yleensä Hotakaisen kirjoja lukiessa tulee kirjattua muistiin sivunumeroita ja sitaatteja kymmenittäin, Kantajasta niitä ei oikein löydy. Se on tavallaan tuttua Hotakaisen tyyliä, mutta ei kuitenkaan niin hiottu ja timanttinen kuin monet muut teokset. Vähän löysä, vähän ponneton, vähän mitäänsanomaton. Kiinnostavaa on kuitenkin huomata, että vainajat ovat saaneet Hotakaisen mielikuvituksen laukkaamaan: vainajista huolehtiva suntio on mukana myös Henkireiässä, liekö sama?

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 48 (kirjassa on alle 150 sivua).

Kari Hotakainen: Henkireikä

En ole juuri ehtinyt lukea uusia kirjoja tänä vuonna, joten en voi sanoa Hotakaisen uutuuden olevan vuoden paras kotimainen kirja, mutta sen voin sanoa, että Henkireikä (Siltala, 2015) on yksi hienoimmista tänä vuonna lukemistani teoksista. Olen pitänyt oikeastaan kaikkia lukemiani Hotakaisen kirjoja riemastuttavina ja oivaltavina, mutta tässä oli jotakin vielä eri tavalla vangitsevaa. Henkireikä oli niin intensiivinen 200-sivuinen kirja, että luin sitä seisten keittiössä. 

Jotenkin minulta oli mennyt kokonaan ohi, jos Henkireikää jossakin oli markkinoitu. Bongasin kirjan Opus ekan blogista. Varasin sen heti kirjastosta ja sainkin sen käsiini nopeasti. Onneksi, sillä Finlandia-ehdokkaiden julkistamisen jälkeen varausjono on varmasti kasvanut.

Teoksen päähenkilö on rikospoliisi, joka on hakeutunut sekakuoroon saadakseen henkireiän rikostutkinnan ja ”ihmisten lukemisen” täyttämään elämäänsä. Välillä kuoro soi puhdasta tunnetta yhtenä äänenä rikospoliisin epävireisestä laulusta huolimatta. Ihmisäänistä koostuvan musiikin kuvaus tuo lukijallekin henkireikiä muuten karuun kerrontaan. Toisaalta sekakuoro on jotakin niin kunnollista, turvallista ja keskiluokkaista, että kontrasti pinnan ja piilossa olevan välillä on suuri ja jotenkin kovin hotakaismainen. Henkireikää kuorosta ei nimittäin päähenkilölle tule. Kuoro imaisee hänet sotkuun, jota hän yrittää ymmärtää kertoessaan tätä tarinaa jollekin sinäksi puhuttelemalleen.

Murhan aavistus leijuu ilmassa alusta asti. Vihje on jo kansikuvassa, jossa hempeän roosalla – tai ihonvärisellä –  taustalla on hopeanvärinen äänirauta, jonka toinen piikki on korvattu veitsellä. Takakannessa veitsi on uponnut lihaan. Ennakointi alkaa heti ensimmäisellä sivulla, jossa minäkertoja aloittaa:

Kaikilla meillä on omat tehtävämme. Poliisin tehtävä on rikosten ennalta estäminen, selvittäminen ja epäiltyjen syyteharkintaan saattaminen. Kuun tehtävä on loimottaa ja valaista tie verstaalle, jossa teräaseita säilytetään. – –

Kolmannen luvun alun jälkeen ei enää ainakaan pitäisi olla epäilystäkään siitä, mihin kaikki päättyy:

Sinä aamuna heräsin samaan aikaan auringon kanssa. Kaupunki oli hiljainen, puiston ruoho kosteaa, puukot vielä tupessa, aikeet toteutusta vailla.

Henkireikä on ulkoisesti pieni kirja, mutta se käy syvällä siinä, mitä ihminen on. Eikä kuva ihmisestä ole kovin kaunis:

Tiedämme ihmisestä paljon, emmekä mitään. Mikä on ihmisen lopullinen luonne?

                      Luonne on se, mikä jää jäljelle kun riisutaan vaatteet, asunto, perhe, työ ja maine ympäriltä. Jää se ydin. Ydinmehu. Kun ihmistä oikein tiristää, ottaa siitä mehut, kyllä se luonne sieltä esiin tulee. Halkaise sitruuna, purista puolikasta nyrkissäsi, käteen jää sitkoisa mytty. Se on se luonne.

Rikospoliisin lisäksi muita keskeisiä henkilöitä on kaksi, sekakuorolaisia molemmat: On Suntio, joka riisuu vainajilta heidän vaatteensa ja vie kankaat työttömäksi jääneelle vaimolleen. Tämä ompelee niistä morsiuspukuja ja kastemekkoja kierrätyshengessä. On Parturikampaaja, joka tuntee olevansa vankilassa kotonaan vammautuneen miehensä omaishoitajana. Mustasukkainen mies puhuu ja vaatii Parturikampaajan niin loppuun, että tälle kuoro ei riitä henkireiäksi. Jostakin syystä sekä Suntio että Parturikampaaja avautuvat rikospoliisille. Tilanteet kärjistyvät, ja syntyy jännite, joka odottaa purkautumistaan.

Kieltämättä odotin juonelta ehkä vielä enemmän, mutta toisaalta Henkireiän hienous piileekin juuri siinä, että juoni on yksinkertainen ja saa miettimään, miten häilyvää on normaalius. Rikospoliisi kuvaa kuuntelijalleen lukuisten esimerkkien avulla, miten kenellä tahansa voi napsahtaa.

Lähes kaikki asiakkaani ovat ketä tahansa. Ja kun sanon ketä tahansa, tarkoitan sillä mitä sanon. Sinä voit olla asiakkaani. Et usko. Tämä ei ole uskon asia. Kuka tahansa kykenee tappoon, mutta vain harva ajautuu sen tekemään.

– –

Siis kaksi teistä ajautuu tapon yritykseen ja teistä kahdesta vain toinen onnistuu aikeissaan ja hänen jaloissaan makaa kohta vainaja. Yksi sadasta tappaa, muut yhdeksänkymmentäyhdeksän katsovat tätä sivusta, näytöltä tai paperilehdestä.

                      Mutta se yksi, yksi teistä.

                      Meistä.

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Joskus kirjaan tarttumista edeltää pitkä odottelu. Kirja on ollut lukuhaaveiden listalla pitkään, ja kun sen viimein saa käsiinsä, odotukset ovat korkealla.

Joskus unohtaa ottaa luettavaa mukaan junamatkalle ja käy aseman R-kioskilta nappaamassa mukaansa lupaavimman oloisen pokkarin viisi minuuttia ennen junan lähtöä. Tällä kertaa kävi näin.

Kari Hotakaisen Luonnon laki (Siltala, 2013) alkaa autokolarista. Se käsittelee myös veronkiertoa ja julkisten palveluiden leikkauksia. Ensin ajattelin ottaa tämän lukuhaasteen ”hauskaksi kirjaksi”, koska aiheista huolimatta hymähtelin naurusta niin että vieressä matkustaja saattoi epäillä mielenterveyttäni. Hotakaisen kieli on jälleen kipakkaa, pistävää ja osuvaa. Koska kirja oli myös nopealukuinen, kuittaan sillä kuitenkin kohdan 23, ”kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä”.

Luonnon lain päähenkilö, Rautanen, on maalämpöyrittäjä, leski, isä, poika, kohta ukki. Hänen  mielestään verottaja on pienyrittäjän vihollinen. Kun auringonsäde osuu Rautalaa vastaantulevan auton kuljettajan silmään, Rautasesta tulee eloonjäänyt. Kolarin jälkeisten tapahtumien kuvaus on riipaisevaa ja ilmeisesti hyvin totta. Rautanen viedään sairaalaan ja ommellaan kokoon.

Koko teho-osasto oli keskittynyt Rautalaan aivan kuin hän olisi joku erityisen merkittävä ihminen, joka on ehdottomasti saatava takaisin keskuuteemme. Yksikään ortopedi, anestesialääkäri, erikoissairaanhoitaja tai sairaala-apulainen ei tuona yönä ajatellut hetkeäkään sitä, että lavetilla makaa maalämpöpumppuihin erikoistunut pienyrittäjä, sänkipartainen, reisitaskuinen tahratakki, ei siis millään lailla kokonaisuuden kannalta välttämätön nisäkäs, vaan kaikki keskittyivät koko voimallaan siihen, että ennen aamua heräämöön lähtee pökkyräinen mutta tarkoin kokoonparsittu veronmaksaja tai ainakin sen tapainen, koska potilaista ei voi koskaan tietää, kiertävätkö ne veroja vai ympyrää kauppakeskuksen tuulikaapissa, mahtavatko kaikilla voimillaan valmistaa yhteisiä seteleitä vai rakentelevatko vapaa-aikoinaan toiminimiä ja yrityksiä vain siinä toivossa, ettei tarvitsisi yhteiseen kekoon kantaa niska väärässä rakennuspuita kuin jokin kunnianhimoton muurahainen, joka näkee helvetillisen vaivan keon eteen vain todetakseen, että seuraavan avohakkuun yhteydessä metsäkone ajaa päältä eikä mitään jää jäljelle, se siitä yhteisen hyvän rakentamisesta.

Elina Warstan käsialaa oleva kansikuva kokoaa keskeiset henkilöt kellumaan yhteen altaaseen kuin osoittaakseen, että saman yhteiskunnan avun varassa tässä lillitään niin kauan kuin verorahoja  riittää.

Voit olla eri mieltä, mutta ei tarvitse olla ilkeä.

Voit olla suvaitsevainen, mutta ei ole pakko olla tyhmä.

Miksi aina uhriutat itsesi, kun puhut elinkeinostasi?

En uhriuta, sanon vaan että vaikeaksi on yrittäminen tehty.

Voi että. Kun pitää maksaa lellit, tellit ja tullit.

Palataan näihin, kun alatte vähän enemmän kantaa Peten kanssa yhteiseen kassaan. Verojen maksu. Onko tuttu käsite?

Veronkierto on. Se on sinun ansiostasi tullut tutuksi.

Todellisuus valkenee kun työelämä kutsuu.

Iskältä tulee nyt euron aforismeja.

Meneekö eläin ihmisen edelle? Onko minkki arvokkaampi kuin Minkkinen?

Tytär, Mira, on viimeisillään raskaana. Syntymä ja kuolema ovat koko ajan käsivarren mitan päässä. Mira ja Rautala ovat alussa vahvasti eri mieltä useimmista asioista. Rautalan isä, Väinö, on muistisairaan Kerttu-vaimonsa omaishoitaja ja teatterin ystävä, joka pohtii, kuinka etuoikeutettu on ihminen, joka saa valita, ollako vai eikö olla. Sairaanhoitaja Lauran tehtävänä on pitää huoli siitä, että "potilaan molemmista päistä tuleva paska saa keskeytyksettä valua ulos”. Kun Lauran pää täyttyy potilaiden jutuista, hän varastaa neljä ja puoli minuuttia itselleen ja kuuntelee korvanapeistaan Megadethia. Rautalan työkaveri, Mika, yrittää tuoda Rautalalle sairaalaan terapialampaan Transitin takana. Paikalle pölähtää myös Rautalan unohtama, jo aikuiseksi varttunut yönmusta Plan-kummilapsi Badu Sierra Leonesta, joka alkaa tehdä Väinön kanssa kauppoja kannabiksesta ja muista vitamiineista.

Kipulääkitys tuo Rautalan päähän vieläkin mielenkiintoisempia vieraita. Eräänäkin tiistaiaamuna hän tapaa Bob Dylanin Ikeassa, mutta kyllästyy tämän riimittelyyn: ”Jos Dylanille sanoi päivää, hän vastasi että ei huolen häivää.” Kyllästyttyään Dylaniin Rautala siirtyy Eiraan Äiti Teresan luokse, jonne saapuu myös Martti Ahtisaari.

Hulvattoman henkilögalleriansa takana Luonnon laki on kuitenkin tiukkaa pohdintaa hyvinvointiyhteiskunnan edellytyksistä. Sairaalassa maatessaan Rautala oppinee läksynsä siitä, mitä verovaroilla tehdään. Rautalan kertomuksen rinnalla kirjassa on lyhyitä osioita, joissa leikkauksia tekemään joutuva poliitikko pohtii, miten kertoo leikkauslistasta kansalle. Sairaanhoidosta leikataan, teiden hoidosta leikataan, lenkkipolkujen valaistuksesta leikataan, teatterista leikataan – ja omaishoidostakin leikattaisiin, jos siinä olisi vielä jotain otettavaa. Ei ole helppoa olla se, jonka täytyy tehdä vaikeat päätökset. Kun rahaa ei tule, on menoista leikattava. Luonnon laki näyttää, kuka siitä kärsii.

Eloonjäämisestä puhumiseen harvalla on yhtä paljon oikeuksia kuin Hotakaisella, joka itse joutui vakavaan auto-onnettomuuteen maaliskuussa 2012. Helsingin Sanomien jutun mukaan Hotakainen hyödyntää Luonnon laissa paljon omia kokemuksiaan. Hotakainen ei tosiaan säästele päähenkilöään vaan kuvaa intiimeimmätkin tapahtumat tarkasti. Paikoin potilaiden, eloonjääneiden, kuvaus onkin sen verran inhorealistista, että sitä tuskin voisi rienaamatta kirjoittaa muuten kuin itsekin sairaalasängyssä maanneena.

Pidin Luonnon laista paljon. Se kosketti, nauratti ja sai ajattelemaan – ja lisäksi viehätti kielellään. ”Näytti potilaalta, oli ihminen.” Se on yhtä aikaa sekä henkilökohtainen että yhteiskunnallinen, yhtä vakava kuin hauskakin. Jumalan sanan olen lukenut, Ihmisen osan nähnyt teatterissa (Upea Anja Pohjola sympaattisena Salmena!). Luonnon laki sopii hyvin jatkoksi näille. Yhdessä teokset kertovat paljon nyky-Suomesta ja meistä itsestämme.