keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Jessica Schiefauer: Pojat



Olipa erikoinen kirja. Kirjaston nuorten uutuushyllystä nappasin Jessica Schiefauerin kirjan Pojat (Karisto, 2015) lähinnä kiinnostavan kannen perusteella. Alkuperäisteos Pojkarna on ilmestynyt jo 2011, Säde Loposen suomennos vasta tänä vuonna. Kirja on palkittu Ruotsissa August-palkinnolla parhaana lasten- ja nuortenkirjana sekä ollut ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Kirjasta on tehty myös elokuva, joka saa ensi-iltansa syksyllä. Jonkinlainen ajankohtainen merkkiteos tämä siis ilmeisesti on, ja siksipä olikin siihen hyvä tutustua. Lukuhaasteessa ruksin kohdan 27, ”nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja".
Takakannessa on lainattu kirjan johdantoa:

”Minulla on tarina kerrottavana, mutta ei kenelle tahansa. Tämä kertomus on tarkoitettu niille, jotka haluavat nähdä, jotka uskaltavat tarttua suurennuslasiin ja tutkia selittämätöntä. Jos olet sokea sellaiselle, tämä ei ole sinun tarinasi, mutta jos sinulla on avoimet silmät, kuuntele tarkasti.”

Nuortenkirjaa lukiessani mietin yleensä, olisiko kirjasta yläkoulussa oppilaiden luettavaksi. Tässähän se on sanottu heti ensimmäisellä sivulla: kirja on niille, jotka haluavat nähdä ja tutkia selittämätöntä. Joitakin tällaisia oppilaita tunnen. Siltikään en oikein tiedä, kenelle tätä tarjoaisin. Ainakaan en haluaisi sitä varauksetta kehua. Mielelläni luettaisin sen niillä, jotka uskaltavat ”tarttua suurennuslasiin”, ja sen jälkeen keskustelisin heidän kanssaan siitä, mitä ihmettä juuri luimme.

Pojat kertoo kolmesta 14-vuotiaasta tytöstä: Kimistä, Momosta ja Bellasta. Tytöillä on kullakin hieman erikoinen perhetausta. Kirjan alussa heidän touhunsa naamiaisineen vaikuttavat ympärillä olijoista hieman lapsellisilta. Momo on taiteilijaperheen lapsi, joka osaa ommella hienoja roolivaatteita. Bella taas on innostunut kasveista ja hoitaa niitä kasvihuoneessaan. Kim, kirjan minäkertoja, valittaa kirjan alussa, miksi hänessä ei ole mitään erityistä.

Sitten Kimistä tulee jotakin ihan erityistä. Yksi Bellan tilaamista kasvinsiemenistä tuottaa hyvin erikoisen kasvin. Tytöt käyttävät siitä ihmeissään pronominia Hän. Kukalla on ihmeellinen voima – sen mettä nautittuaan tytöt muuttuvat pojiksi. Muutos ei ole pysyvä – aamulla he ovat tyttöjä jälleen. Jotain on kuitenkin muuttunut.

Peilistä näkyi kolme tuttua tyttöä, mutta heidän silmänsä olivat uudet.

Momo ja Bella leikkivät poikaleikkiä muutaman kerran mutta kyllästyvät sitten. Kimin kohdalla tästä on leikki kaukana. Kim huomaa olevansa mieluummin poika. Poikana hän ei joudu katseiden kohteeksi. Sen sijaan hän kokee tunteita, jotka saavat hänet ymmälleen mutta haluamaan lisää.

Kirjassa on kysymys itsensä löytämisestä, aikuistumisesta ja sukupuoli-identiteestistä. Kirjassa oleva identiteettihapuilu sekä kukkaan ja ylipäätään kukkimiseen liittyvä symboliikka ihastuttaa, mutta kyllä minua ihmetyttää, miksi tytöt esitetään kirjassa poikien ja heidän katseidensa ja kosketustensa avuttomina uhreina. Poikien maailma taas täyttyy päihteistä, autolla kaahaamisesta, tyttöjen ahdistelusta ja rötöksistä.

Kirjoittajalla on kieltämättä moderni ote yksilön sukupuoli-identiteettiin, mutta laajemmin ajateltuna kirja ei tarjoa kovin positiivista roolimallia kummallekaan sukupuolelle. Jos tässä on kyse feminismistä, ote on hyvin pessimistinen. Valta on pojilla. Pojat käyttävät sitä kylmästi ja julmasti. Tilanne ei voi muuttua. Pojan ruumiissa Kim vapautuu poikien katseista ja saa olla oma itsensä, mutta samalla hän tulee riippuvaiseksi omituisen kukan nesteestä. Leikki ei voi kestää ikuisesti.

Nuortenkirjassa toivoisi olevan vähän enemmän toivoa paremmasta, itsensä löytämisestä, tasa-arvoisesta onnellisuudesta. Nyt en oikein ymmärrä, mitä kirja haluaa sanoa nuorelle elämästä. Jos olet tyttö, olet vapaata riistaa? Tällaisen täti-ihmisen olisikin mukava saada keskustella tästä fiksujen nuorten lukijoiden kanssa.

Hyvin samanlaisia ajatuksia Pojat-teoksesta oli näköjään Notkopeikolla. Kirjastossa tapahtuu -blogin Seita taas on kirjasta Ihan liekeissä.

maanantai 18. toukokuuta 2015

Ian McEwan: Lapsen oikeus


Päällekäyvän työsuman vuoksi lukeminen on ollut viime aikoina vähissä, mutta täältä noustaan vielä! 11 työpäivää vielä, ja sitten lienee aikaa lukea ja blogatakin.

Ian McEwanin Lapsen oikeus (Otava, 2015, suom. Juhani Lindholm) tarttui mukaan kirjaston uutuushyllystä, eikä se kerta kaikkiaan sovi enää mihinkään lukuhaasteen kohtaan, mutta mitäpä tuosta.

Romaanin päähenkilö on lontoolainen ylioikeuden tuomari Fiona Maye, urakiireissään lapsettomaksi jäänyt noin kuusikymppinen nainen. Fiona hoitaa työssään perheoikeutta, lähinnä avioeroihin liittyviä huoltajuuskiistoja.

Juoni pyörii lähinnä kahden asian ympärillä. Ensinnäkin Fionan mies, Jack, pyytää Fionalta hyväksyntää suhteelleen nuoreen tilastotieteilijään, Melanieen:

Etkö juuri sanonut, että pitkissä avioliitoissa pariskunnat tuppaavat päätymään sisarellisiin väleihin keskenään? Olemme nyt siinä pisteessä, Fiona. Minusta on tullut sinun veljesi. Se on kotoisaa ja herttaista ja rakastan sinua, mutta ennen kuin kuolla kuukahdan, haluan kokea vielä yhden ison ja intohimoisen suhteen.

Fionasta Jackin toive on käsittämätön ja loukkaava – kenestäpä ei. Fiona tulistuu ja tekee samoja virheitä, joita työssään näkee ihmisten tekevän.

Yliopisto-opettaja Jack jää kirjassa melko ohueksi hahmoksi. Fionan ja Jackin suhteen alkuvaiheita kuvataan intohimoisiksi, mutta kun Fiona omistautuu uralleen, kodin ja Fionan ajatukset täyttävät oikeudessa käsiteltävät tapaukset, joista jotkin ovat rutiinia, jotkin taas jäävät kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa. Kesken Fionan omien ongelmien hänen mieleensä tulee siamilaiskaksosten tapaus, jossa toinen veljeksistä jouduttiin tappamaan, jotta toinen saisi elää.  

Fionan työtä perheoikeudessa kuvataan paljon ja tarkasti, mikä on tavallaan vähän uuvuttavaa. Toisaalta se osoittaa lukijalle, miten ihmisten elämään radikaalisti vaikuttavien päätösten tekeminen on jollekin rutiinityötä. Perheoikeudessa kyseessä ovat suuret päätökset, joissa pelissä on usein arvot ja rakkaus. Tuomiot tehdään kuitenkin lakien perusteella, ja niiden tulkinta ei ole aina yksiselitteistä. Kun Fionan oma avioliitto ajautuu karille, Fiona saa uuden näkökulman myös käsiteltäviin tapauksiin.

Hänen toimialallaan ei juuri langetettu vankeustuomioita, mutta joutohetkinä hän yhtä kaikki ajatteli, että passittaisi mieluiten linnaan kaikki ne, jotka lastensa kustannuksella halusivat itselleen nuoremman vaimon, rikkaamman tai vähemmän tylsän aviomiehen, uuden asuinympäristön, uudenlaista seksiä, uudenlaista rakkautta, uuden näkökulman maailmaan, mukavan uuden alun ennen kuin on liian myöhäistä. Silkkaa nautinnonhalua.

Fionan ja Jackin avioliiton repeilyn lisäksi toinen kirjaa kannatteleva jännite syntyy oikeusjutusta, jossa leukemiaa sairastavalle 17-vuotiaalle pojalle halutaan tehdä verensiirto, mutta Jehovan todistaja -vanhemmat sekä poika itsekin vastustavat toimenpidettä. Vastakkain ovat lähes täysi-ikäisen potilaan oman tahdon kunnioittaminen sekä ihmisen hengen pelastaminen. Mutta mihin potilaan oma tahto perustuu? Fiona epäilee, että poika ei ole uskonnollisessa perheessä kasvaessaan voinut kyseenalaistaa arvoja vaan on joutunut omaksumaan ne annettuina. Poika myös ymmärtää tulevansa suljetuksi yhteisöstään, jos hänelle tehdään verensiirto.

Tavoistaan ja alan käytänteistä poiketen Fiona haluaa tavata pojan itse. Poika on eriskummallinen nuori, ja Fionasta tulee hänelle tärkeä. Niin tärkeä, että se onkin Fionasta jo kiusallista. Loppuratkaisua en halua paljastaa. Kirja kuitenkin laittaa pohtimaan arvoja ja vastuuta, ennen kaikkea lapsista.

McEwan ei koskaan ole kuulunut erityisiin suosikeihini, vaikka joitakin hänen kirjojaan olenkin lukenut. Jotenkin väkinäistä ja osoittelevaa on hänen kerrontansa. Lapsen oikeuden teema sen sijaan jäänee mieleen. Perheen arvojen ja ympäröivän yhteiskunnan arvojen törmätessä toisiinsa lapsi on aina se, joka kärsii. Lievempänä tapauksena kirjassa kerrottiin kahdesta juutalaistytöstä, joita isä ei halunnut päästää opiskelemaan. Leukemiaa sairastavan pojan kohdalla kysymys on elämästä ja kuolemasta – ja kun valinta elämästä on tehty, sen kanssa pitäisi pystyä elämäänkin.