perjantai 20. helmikuuta 2015

Riina Katajavuori: Wenla Männistö



Kohtaan 17, ”kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta”, oli yllättäen montakin hyvää ehdokasta, mutta itseoikeutetusti tämän paikan äidinkielen opettajan lukuhaasteessa lunastaa viime vuonna julkaistu Riina Katajavuoren Wenla Männistö (Tammi, 2014). Se siirtää Seitsemän veljestä nykypäivään, Helsingin Kumpulaan, ja nostaa etenkin Kiven kirjassa sivuosiin jääneet naiset esiin. 

Kuinkahan monta kertaa olenkaan oppilaiden kanssa pohtinut, millaista Jukolan veljesten elämä olisi, jos kirja olisi kirjoitettu 2000-luvulla? Nyt Riina Katajavuori on tarttunut tähän kirjallisuustuntien perustehtävään ja saanut aikaan aikamoisen teoksen, jollaiseen harvan ysiluokkalaisten mielikuvitus tai rohkeus olisi riittänytkään. Veljekset ovat kuitenkin suunnilleen entisellään. Seiskat, Juko Bros, Jukolan posse. Poikien luonteet tulevat hyvin esiin kohdassa, jossa Wenla miettii, ketä veljeksistä tarjoaisi yksinäiselle äidilleen miesseuraksi:

”Kenet antaisin punaisen mörskän nuorukaisista? Sopisiko sille suruinen Simppa vai Timppa joka keskeyttää ja mölisee. Latea en jaksa miettiä enkä suosittele. Se on sitoutumiskammoinen ja haaveilee Madventures-tyyppisestä elämästä, aikoo reppureissata ympäri maailmaa ja blogata skarpisti eksoottisista lokaatioista. Eppu, se on liian vintiö. Liian puhelias. Mami tykkää hiljaisuudesta. Mami kaipaa tilaa, elintilaa ja tilavuuksia. Aapo-hujoppi vois sopia Mamille, just ja just, kaikkine pyrintöineen. Tai Tommi, paitsi että se on vähän liian teflon. Pokerinaama. Jusa? Jusa on pomo, ainakin yrittää olla. En haluis Jusaa Mamille. Mami pilaisi Jusan. Jusa ei sopisi Mamille.”

Kirjassa on henkilöiden lisäksi muitakin yhtymäkohtia Kiven Seitsemään veljekseen. Kirja alkaa miljöön kuvauksella, jossa on selviä muistumia siihen, kuinka ”Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, liki Toukolan kylää”.

”Helsingin Kumpulassa, Allastien ja Intiankadun kulmassa, on punainen puutalo. Silmänkantaman päässä pauhaa Kustaa Vaasan tie, jonka toisella puolella sijaitsee Toukola (mistä löytyvät eksoottiset Sumatrantie, Jaavantie, Kongontie).
                      Tuon sosiaalitoimen syystäkin silmätikkuna olevan omakotitalon lähellä, siinä loivassa rinteessä missä hellepäivinä jonotetaan Kumpulan maauimalaan, kasvaa happamia marja-aronioita, joista peruskoululaisten vanhemmat opettajan johdolla syksyisin valmistavat myyjäisiin omena-aronianektaria.”

Vuoropuhelu on kirjattu samaan tapaan kuin Seitsemässä veljeksessä, puhujan nimi isolla alussa kuin draamatekstissä. Teokseen sisältyy myös lauluja, joita laulavat niin aikuiset naiset kuin tytötkin. Aapon tarinat on korvattu elokuvilla.

Wenla Männistön juonessakin on joitakin yhtymäkohtia esikuvaansa, mutta ensisijaisesti tämä kirja ei mielestäni ole veljesten kasvutarina. Wenla Männistö katselee poikien elämänräpellystä sivusta naisten silmin. Viimeinen luku kyllä kertoo, kuinka pojista yhtäkkiä tuli miehiä: ”Aapo sai kanssa kunnollisuuspistoksen ja suorittaa himona jotain lakikursseja avoimessa yliopistossa ja aikoo pyrkiä opiskelemaan.”  Poikien kehitystä tärkeämpää ovat kuitenkin naisten ja tyttöjen ajatukset, toiveet, pelot ja halut. Katajavuoren teoksessa puhtoisia ja siloisia eivät ole äidit sen enempää kuin tyttäretkään.

Wenla on räväkkä nuori nainen, joka on ihana, koska tietää koko maailman rakastavan ja haluavan häntä. Lopussa Wenla tosin purkaa rakastuneisuusdiilinsä maailman kanssa. ”Kaikkien ei tarvitse rakastaa mua. Riittää että Jusa diggaa. – – Ja kai ne muut broidit tästä jossain vaiheessa lentää omilleen, en nimittäin ajatellut olla mikään Lumikki tässä.” Wenlan yksinhuoltajaäiti, kätilö Marja Männistö, on auttanut Jukolan pojat maailmaan ja käskee tyttärensä pysyä kaukana heistä. Alli Jukola, poikien äiti, on jo kuollut, mutta seurailee poikiensa elämää pilvenreunalta ja muistelee samalla elämäänsä lempeän ymmärtävästi. Kajsa Rajamäki, romaninainen, on pesijänä Harjun saunassa.

Ihan perinteisiä ydinperheitä ei kirja esittele. Jukolan pojista Jusa, Tommi ja Aapo ovat samojen vanhempien, Alli ja Juho Jukolan lapsia. Perhe on kuitenkin hajonnut Juhon lähdettyä pop-jazz-naisen matkaan. Simpan isä on afrikkalainen Tumelo. Eppu-kuopuksen isä on englantilainen muusikko, Ben. Late ja Timi taas ovat Benin ja hänen toisen naisensa lapsia, jotka Alli on ottanut hoiviinsa. Kajsalla on aviomies ja lapsia, mutta hänenkin lapsistaan kaksi asuu muualla oman isänsä kanssa. Kun Wenla kaipaa kipeästi tietoa isästään, Seunalan Ansku lohduttaa häntä: ”Meidän luokalla ei ole kuin kolme oppilasta, jotka asuu isin ja äitin kanssa. Siis mun lisäksi. No big deal. Me ollaan outoja, me ydinperhekummajaiset. Te muut ootte normeja.”

Täytyy tunnustaa, että alussa olin vähällä jättää kirjan kesken. Jotenkin kaikki kohellus ja vääntely tuntui alkuun teennäiseltä. Sitten kirja kuitenkin imi mukaansa, jotain hyvin raikasta siinä oli. Ja tuttua:

”Alakoulut yläkoulut, Jukolat jäi vähän väliä luokalle, niillä oli ADHD tai MBD tai ADD tai joku hahmotusvika tai salainen diagnoosi ehkä suurimmalla osalla ja lopuilla muuten vaan kehno karma, huono maine ja väärät veljet. Kouluavustajat ei riittäneet kun Jukolat oli niin aikaansaapia. Jusalla oli lukihäiriö ja istui tukkarissa vähän väliä.
                      Aina ne kuitenkin järjesti jotain pientä kivaa ylimääräistä.”

Aika riemastuttava loppujen lopuksi oli tämä 2000-luvun päivitys. Siinä missä Kivi hyvästelee lukijan kuvaamalla, kuinka veljesten elämä ”kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa”, Katajavuori jättää veljekset scrabble-sanapelin äärelle, jonka Eppu kuittaa: ”Wohou. Katsokaas tätä: PUOLIPÄIVÄ.” 

Jk. Taas sekoilin kirjailijoiden nimissä. Luulin, että luin sen kirjailijan teosta, joka oli kirjoittanut Maihinnousun. Ihmettelin, miten erilaista tyyli oli. Ihmekös tuo, sillä ihan eri kirjailijoitahan ovat Riikka Ala-Harja ja Riina Katajavuori. Muutama sama kirjain.

maanantai 16. helmikuuta 2015

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja


Emmi Itärannan Teemestarin kirja (Teos, 2012) on kertomus tulevaisuuden maailmasta, jossa vesiannoksia säännöstellään ja ulkona liikutaan hyönteishuppu päässä. Siinä sotilaat valvovat veden käyttöä ja rankaisevat vesirikollisia. Siinä meidän maailmamme näkyy vain muovihaudoista löytyvinä entislaitteina. Maailman rajat ovat piirtyneet erilaisiksi merenpinnan noustessa. Kirjan tapahtumaseutu sijoittuu nykyisen Suomen alueelle, Skandinavian Unioniin, mutta kulttuurit ovat sekoittuneet: teeseremonia on vaalittu perinne ja monet nimetkin viittaavat idemmäs. Lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40: ”tulevaisuuteen sijoittuva kirja”.

Päähenkilö Noria on nuori nainen, joka perii teemestarin tehtävän isältään, vaikka kaikki eivät ajattele naisen voivan olla teemestari. Hän perii myös salaisen tiedon tunturin sisällä olevasta lähteestä. Norian äiti lähtee pois ja tarjoaa Noriallekin mahdollisuuden paeta tukalaksi käyvää tilannetta. Noria tuntee kuitenkin tehtävänsä teemestarina ja veden vartijana velvoittavan häntä jäämään. On kolmaskin vaihtoehto: kulkea omaa polkuaan.

Noria ja hänen ystävänsä Sanja löytävät tiedonmurusia, joista saavat koottua osan totuutta siitä, mitä maailmassa on tapahtunut. He tietävät, että Menetetyiltä mailta löytyisi vielä juomakelpoista vettä. Lukiessani tyttöjen lähdöstä olin huolissani: kirjaa oli jäljellä ihan liian ohut siivu, jotta tutkimusretki voisi onnistua. Kaikki ei tosiaan mene niin kuin on suunniteltu, mutta loppu herättää toivon: ”Tänä aamuna maailma on tomua ja tuhkaa, mutta ei toivosta tyhjä.

Vesi virtaa keskeisenä motiivina läpi koko teoksen. Se on osa teeseremoniaa, se on henkiinjäämisen ehto, se – tai sen puute – on syy ongelmiin. Vastakkain ovat teeseremonia, jossa pysähdytään hetkeksi nauttimaan ilman valta-asetelmia, ja maailma, jossa sotilaat vartioivat janoisia. Tunturin sisällä vesi virtaa piilossa, raikkaana, ikivanhana – mutta ei ehkä ikuisesti. Salaisuus on hengenvaarallinen, mutta voi myös pelastaa henkiä.
”Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin. Se ei pelkää palaa tulessa eikä haipua taivaalle, se ei epäröi särkyä sateena teräviin kallioihin tai hukkua mullan pimeään vaippaan. Se on kaikkien alkujen ja loppujen tuolla puolen. Pinnalla ei mikään liikahda, mutta syvällä maanalaisessa hiljaisuudessa vesi kätkeytyy ja pehmein sormin maanittelee itselleen uutta uomaa, kunnes kivi anta periksi ja hitaasti asettuu salaisen tilan ympärille.
                      Kuolema on veden liittolainen, eikä niistä kumpaakaan voi erottaa meistä, sillä meidät on tehty veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Vesi ei kuulu meille, vaan me kuulumme vedelle: kun se on valunut sormien ja huokosten ja ruumiiden läpi, meitä ei erota maasta enää mikään.”
Teemestarin kirja on dystopia, kertomus siitä, mitä maailman ei haluttaisi olevan. Se voi myös olla varoitus, kehotus tehdä jotakin ennen kuin on myöhäistä.
”Olen yrittänyt olla ajattelematta heitä, mutta heidän entismaailmansa vuotaa meidän nykyismaailmaamme, sen taivaaseen, sen tomuun. Vuosiko nykyismaailma, maailma joka on, koskaan heidän maailmaansa, maailmaan, joka oli? Kuvittelen yhden heistä seisomaan sen joen äärelle, joka on nyt kuiva arpi maisemassamme, naisen, joka ei ole nuori eikä vanha, tai ehkä miehen, sillä ei ole merkitystä. Hänen hiuksensa ovat vaaleanruskeat ja hän katsoo ohitse ryöppyävään veteen, joka on ehkä mutaista, ehkä kirkasta, ja jokin, mitä ei ole vielä ollut, vuotaa hänen ajatuksiinsa.
                      Haluaisin ajatella että hän kääntyy ja menee kotiin ja tekee yhden asian toisin sinä päivänä sen vuoksi, mitä on kuvitellut, ja jälleen seuraavana päivänä, ja taas sitä seuraavana.”
                     
Jk. Lukiessani kirjaa kuvittelin jostain syystä, että Emmi Itäranta on sama nuori nainen, joka on kirjoittanut Omenmeasta. No ei. Siiri Enoranta on hän. Teemestarin kirja on Emmi Itärannan esikoisteos, jonka hän on kirjoittanut sekä suomeksi että englanniksi (Memory of Water, 2014).

torstai 12. helmikuuta 2015

Anni Kytömäki: Kultarinta


Anni Kytömäen Kultarintaa ( Gummerus, 2014) on kehuttu ja ylistetty. Itselläni sen lukeminen kävi kuitenkin siinä määrin työstä, että kuittaan sillä kohdan 43: "kirja, jossa on yli 500 sivua".

Ei pidä ymmärtää väärin. Pidin Kultarinnasta valtavasti. Aika ei vain ollut ihan oikea sen lukemiselle. Kultarinta olisi ansainnut tulla luetuksi leppoisasti ja nautiskellen. Nyt se sattui kohtaan, jossa työt painoivat päälle ja iltaisin oli hetki aikaa lukea – harva teos on silloin parhaimmillaan, vaikka lukuhetkistä nauttiikin. Lisäksi lukemisen jälkeinen blogitekstin kirjoittaminen jäi viikon päähän kirjan lukemisesta, joten ajatukset ovat ehtineet harhailla jo kauas kirjan metsäisistä tunnelmista.

Kultarinta on kertomus rikkaan metsänomistajan pojasta Erikistä ja kapinallisesta työläistytöstä Lidiasta sekä heidän tyttärestään Mallasta. Erikin isä näkee metsän resurssina, mutta Erik rakastaa sitä sellaisenaan ja päättää suojella siitä suuren osan. Jos Kjell Westön teosten yhtenä henkilöhahmona on joskus pidetty Helsinkiä, olisi se Kultarinnassa metsä. Teos tuntuu olevan kirjoitettu rakkaudesta metsään. Kieli on kaunista kauttaaltaan, mutta metsäkuvaukset ovat hurmaavia.

”Putoan istumaan sammaloituneelle lahopuulle. Lähimpiin kuusiin vilahtaa tyhjästä joukko tiaisia kieppumaan. Silmäilen lintuja ajattelematta sen enempää niitä kuin itseänikään. En uskalla liikkua. Metsä on vieläkin kiinni, langat yhdistävät minut tiaisiin ja neulasiin ja ties mihin kaikkeen, jokainen liikkeeni on samalla metsän liike enkä pysty ottamaan kontolleni sellaista vastuuta. Se olisi melkein sama kuin yrittäisi pyörittää maapalloa mielensä mukaan. On odotettava, odotettava jotain saapuvaksi.
                      Jähmetyn oksaksi satavuotiaaseen lahopuuhun.
                      Hymyilen, kohtaloni ei ole hullumpi .
                      Sitten tuuli solahtaa hämähäkinlankojen lomasta ja väräyttää metsää. Se herkeää kohisemaan, hakee kaikuja läheltä ja kaukaa, tapailee säveliä vielä keksimättömistä puusoittimista, kaikista yhdessä ja erikseen. Maasta latvuksiin metsä soi, rapisee, narisee ja humuaa kaikukoppansa perukoita myöten. Se unohtaa, että saavuin vasta tänään, vasta äsken, ventovieraana.
                      Tietenkin. Minähän olen ollut täällä ennenkin. Metsä on kaikkialla sama.”

Tulee ikävä metsään.

Kultarinnan tapahtumat ulottuvat vuodesta 1917 vuoteen 1936. Kun Suomessa kuohuu, Erik viettää talvea metsänvartijana pohjoisen erämaassa. Vaikka kirjan tapahtumat sivuavat montaa historian tapahtumaa, kuten sisällissotaa, kieltolain aikaa ja Lapuan liikettä, on kirjassa tärkeimmällä sijalla tytön ja isän suhde toisiinsa – ja metsään. Historiallisten faktojen lisäksi kirjassa on ripaus kansantarun taikaa.

Jk. Tuli muuten mieleen, että olen vuoden sisään lukenut kolme kirjaa, jotka on nimetty linnun mukaan, joskaan missään näistä kirjoista nimellä ei tarkoiteta itse lintua. (Harmi, ettei lukuhaasteessa ole erityistä kohtaa linnun tai eläimen nimisille kirjoille!) Heiveröisiin nimiin verrattuna kirjat ovat olleet melkoisia tiiliskiviä:

Donna Tartt: Tikli, 893 s., 1214 g
Tikli (Carduelis carduelis), 15–19,5 g

Anni Kytömäki: Kultarinta, 644 s., 758 g 
Kultarinta (Hippolais icterina), 11–15 g

Jo Nesbø: Punarinta 469 s., 490 g
Punarinta (Erithacus rubecula) 13–21 g

(www.adlibris.com ja www.luontoportti.com)

Vertailun vuoksi Aki Ollikaisen Nälkävuosi-kirjassa oli vain 141 sivua. Sanonta ”pitkä kuin nälkävuosi” ei kuulosta uskottavalta.