lauantai 31. joulukuuta 2016

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut


Tämän vuoden lukemiset jäivät vähiin ja bloggaus hiipui heti alkuunsa. Mitään erityistä syytä tällä ei ole, mutta ei vain napannut. Sinänsä sääli, sillä nyt kun muistelen, en edes muista, mitä kaikkea olen vuoden mittaan lukenut. Hienona lukukokemuksena jää silti mieleen ainakin Minna Rytisalon Lempi. Ensi vuonna yritän ryhtiliikettä. Omia vanhoja blogitekstejä on hauska lukea ja samalla muistella niitä fiiliksiä, joilla on kirjoja lukenut.

En ollut kuullut Evie Wyldista enkä Kaikki laulavat linnut (Tammi 2016)-teoksesta, mutta kirja pisti silmään kirjaston uutuushyllyssä. EU:n kirjallisuuspalkinto (mikä ihme se edes on?) ja kovasti kehuja. Lainasin. Vaikutuin.



Kaikki laulavat linnut tutustuttaa lukijan Jake Whyte-nimiseen naiseen, joka hoitaa lampaita syrjäisellä englantilaisella saarella. Jake hoitaa lampaitaan, nukkuu kivääri patjan alla ja välttelee ihmisiä. Häntä kiinnostaa lähinnä se, mikä tai kuka tappaa hänen lampaitaan. Kerronta loikkii Jaken menneisyyteen ensin australialaisilla lammastiloilla, sitten siellä, mistä hän on sinne tullut. Vasta kirjan lopussa päästään pisteeseen, jossa selviää, mitä Jake alun perin lähti pakoon. Viimeinen luku, ennen kaikkea tapahtunutta, taas osoittaa, miten pienestä kaikki voi olla kiinni: ”  – – ja elämä on aina tällaista ja minä olen aina täällä”. Kuinka väärässä sitä voikaan olla?

Kaikki linnut laulavat silloin, kun kaikki muuttuu. Linnut laulavat kirjassa muuallakin, mutta eivät mitenkään romanttisesti, vaan pahaenteisesti. Pastellisävyinen kansi ja nimi voisivat ruokkia toisenlaisiakin odotuksia. Lähinnä kirjassa haisee lampaanvilla ja veri. Karua luontoa kuvataan paljon, ja eläimiä: kaskaita, pussimäyriä, ampuhaukkoja, mustialeskiä, huilukorppeja, ruusukakaduja, mattopytoneita. Luontoa ei romantisoida, niin kuin ei mitään muutakaan.

Monia asioita Jaken menneisyydestä selviää, mutta aukkojakin jää paljon. En osaa sanoa, onko se hyvä vai huono asia. Puhkiselittäminen on pilannut monta kirjaa. Toisaalta olisin kovasti halunnut tietää enemmän Jaken vaiheista – ja ehkä keltasilmäisestä pedostakin. 

Alkuteos: All the Birds, Singing (2013)
Suomentaja: Sari Karhulahti 

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe


Pariisi:
On lukkoseppä, joka rakentaa sokealle tyttärelleen pienoismallin kaupungista, jotta tämä oppisi liikkumaan siellä.
On sokea tyttö, Marie-Laure, joka rakastaa kotiloita ja Jules Verneä.
On Liekkien meri, maaginen timantti, joka tarujen mukaan takaa omistajalleen ikuisen elämän mutta tuhoaa kaikki, joita tämä rakastaa.

Saksa:
On orpo poika, Werner, joka oppii rakentamaan radiovastaanottimen ja kuuntelee sillä lumoavaa ranskankielistä lähetystä sisarensa kanssa.
On Führer, joka johtaa Valtakuntaa.
On vääpeli von Rumpel, joka kokoaa Führerille jalokivikokoelmaa, mutta oikeasti tarvitsee vain yhden kiven, Liekkien meren, joka pelastaa hänet syövältä.

Toinen maailmansota.
Poika päätyy etsimään ja tuhoamaan vastarintaliikkeen radiolähetyksiä.
Sokea tyttö päätyy taloon, jossa on kätkössä sekä kielletty radiolähetin että Liekkien meri – joko aito tai yksi kolmesta kopiosta.
Von Rumpel löytää kolme kopiota timantista ja pääsee aidon jäljille.

Saint-Malossa, Ranskan rannikolla, kohtaavat näiden kaikkien tiet – ja aika monen muunkin, kun liittoutuneet iskevät mereltä saksalaismiehittäjien kimppuun.

Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe (WSOY, 2015) kuulosti ja näytti mainiolta lukuromaanilta. Kaunis kansi, kaunis nimi, paljon hehkutusta ja mainostekstejä, paras myyntipaikka silmänkorkeudella markettien kirjaosastolla. Olisiko se kuitenkin jotakin liian ilmeistä, liian väkisin väännettyä, jotain ärsyttävää coelhoa? Ja mikä ihmeen kirottu jalokivi? Kiertelin kirjaa, kunnes se tuli silmille kirjaston hyllyssä. Pakko se oli lainata.

Kirja vaikutti hyvältä, lukukokemukseni ei aluksi niinkään. Ihan poikkeuksellisen paljon lukemiseni katkesi milloin mihinkin häiriöön. Tarina eteni todella lyhyin, joskus vain sivun mittaisin luvuin, vuoroin Marie-Lauren, vuoroin Wernerin näkökulmasta, välillä vähän muistakin. Hajanaisiin lukuhetkiini rakenne sopi, mutta ehkä sittenkin olisin kaivannut pidempää syventymistä kummankin tarinaan. Sitten tuli aamuyö, jolloin uni ei tullut silmään. Ahmin kirjan loppuun ja nautin siitä, miten tarina kulki.  

Kaikki se valo jota emme näe on kiistämättä hyvä teos. Karu miljöö, sota ja pahuus ­– ja siellä sisällä täydelliseksi hiottu kertomus: lämpöä, virheitä, rakkautta, yhteen punoutuvia juonenpäitä. Jostakin syystä teos muistuttaa minua John Boynen kerronnasta. Veikkaisin, että jos lukija on pitänyt esimerkiksi Kuudes mies -romaanista, hän rakastaa tätä. Sen verran laaja teos tämä oli, että voin rastia Helmet-lukuhaasteesta kohdan 25, kirjassa on yli 500 sivua.

Alkuteos: All the Light We Cannot See (2014)
Suomentanut Hanna Tarkka

torstai 7. tammikuuta 2016

Astrid Lindgren: Saariston lapset



Terveisiä Saltkråkanista! Kyllä oli ihanaa. Joskus aikaisemminkin olen ehdottanut lapsille Saariston lapsien lukemista, mutta jotenkin se ei ole innostanut. Nyt aika oli kypsä. Nautimme hurjasti. Oli ihana seurata, miten lapset eläytyivät luettuun, huolestuivat ja saivat kikatuskohtauksia Pellen ja Pampulan edesottamusten äärellä.

Saariston lapset tuli sarjana tv:stä, kun olin lapsi. Opin juuri, että se onkin Lindgrenin teoksista ainoa, joka kirjoitettiin suoraan tv:tä varten. Tästä huolimatta se toimii loistavasti myös kirjana. Muuta en Saariston lapset -sarjasta juuri muistanut kuin leppoisan tunnelman, hauskan Pampulan ja hänen Laivuri-koiransa. Eipä Saariston lapset jännittävällä juonellaan pääsekään kehuskelemaan.


Kirjailija Melker Melkerson vuokraa Tukholman saaristosta talon ja muuttaa sinne Nikkarila-nimiseen huonokuntoiseen taloon kesäksi neljän lapsensa kanssa. Perheen äiti on kuollut, mutta kirjassa suurimmat surut liittyvät eläimistä ­– tai ihanasta Nikkarilasta – luopumiseen. Jotenkin liikuttavaa on Melkersonin poikien huoli siitä, että isosisko Malin jonakin päivänä menisi naimisiin ja lakkaisi pitämästä huolta veljistään. Tapaamiset muiden saaren asukkaiden kanssa ja vanhaan taloon tutustuminen saavat aikaan monia hauskoja tilanteita: on noiduttuja prinssejä, hylkeenpiilotusta ja bongoloita.

Saariston lapsissa on samaa leppoisuutta ja elämästä nauttimisen riemua kuin Melukylän lapsissa, mutta jotenkin se iskee aikuiseen vielä paremmin, koska tässä kuvataan enemmän aikuistenkin elämää. Lämmintä, hauskaa ja lempeää on kaikki niin kuin Astrid Lindgrenin kirjoissa aina, niin, että kun kirja on aika hyvästellä, ääni sortuu vain siksi, että on vain ollut niin ihanaa.

Tässä kuussa ilmestyy Jens Andersenin kirjoittama uusi Astrid Lindgrenin elämäkerta Tämä päivä, yksi elämä. Olen varauslistan ykkösenä! Siinäkin mielessä oli mukava palautella mieleen tämäkin ihanuus. Menköön kirja haasteessa kohtaan 17, kirjassa juhlitaan. Saariston lapsissa juhlitaan muun muassa joulua, juhannusta, Laivurin henkiinjäämistä ja ihanaa aamua. Sanoinko varmasti riittävän monta kertaa ”ihanaa”?  

Alkuteos: Vi på Saltkråkan 1964
Suomennos: Laila Järvinen

tiistai 5. tammikuuta 2016

Kari Hotakainen: Kantaja


Muistan nähneeni ohjeen, että jokaisen pitäisi huolehtia eläessään siitä, että elämän loputtua olisi arkulla vähintään kuusi kantajaa. Timo Kalliota eivät jätä rauhaan ne, joilla ei ole yhtään.

En ehtinyt kirjakaupoille Kirjan ja ruusun päivänä viime huhtikuussa, joten Kirjakauppaliiton kylkiäiskirja, Hotakaisen Kantaja (Kirjakauppaliitto, 2015) jäi saamatta. Muutenkin olen pitänyt kylkiäiskirjoja vähän höpöinä ideoina, mutta jos ne lisäävät kirjojen myyntiä, niin mikäpä siinä sitten ­– tarkoitus pyhittää keinot. Kirjaston vippilainatiskillä tämä nyt kuitenkin seisoi ja vaikutti oikein sopivalta välipalalta raskaampia teoksia sulatellessa.

Välipalaksi pienoisromaani Kantaja jäikin. Viime vuonna luin kaksi Hotakaista, Luonnon lain ja Henkireiän. Kantaja on kaukana niiden tasosta, mutta niin on kai tarkoituskin.

Kantaja on Timo Kallio, mies, joka ei voi työhaastattelussa kertoa elämäntavoistaan, koska hänellä ei ole elämää. Siitä huolimatta hän saa määräaikaisen paikan seurakuntayhtymän puistotyöntekijänä – ei koulutustaan vaan luonnettaan vastaavasta työstä. Timo siis leikkaa nurmikkoa kuolleiden päältä ja auttaa hautojen kaivuussa. 

Asiat lähtevät hotakaismaiseen vinoluisuun, kun suntio pyytää Timoa avuksi kantamaan hautaan vainajaa, jolla ei ole riittävästi kantajia. Timoa vaivaa maahanpanijaisten koruttomuus. Hän alkaa täyttää oman elämänsä tyhjyyttä kirjoittamalla muistopuheita näille vainajille, joista ei juuri mitään tiedetä. Nämä muistopuheet ovat ehkä kirjan parasta antia. Ne tuovat mieleen Spoon River Antologian runot, mutta niihin kytkeytyy myös Timon oma elämä. Yksinäisten kuolemat koskettavat, samoin yksinäinen elämä.

Timon elämään liittyvä juoni sen sijaan ei mielestäni oikein kulje. Timo muistelee ainoaa nuoruudenrakastettuaan ja miettii, olisiko kaikki toisin, jos hän olisi suostunut Hannelen ”eloisiin leikkeihin”, joihin liittyi kumipuku ja sidontaa. Timo kasvattaa Hannelesta itselleen päähänpinttymän. Hän uskaltaa kuin uskaltaakin ryhtyä oman elämänsä sankariksi ja lähteä etsimään Hannelea. Lopun käänteitä en viitsi paljastaa, mutta kirjan lopussa Timo pääsee ensimmäistä kertaa elämässään itse elämänsä isoon kuvaan ihan etualalle.

Ihan mukava Kantaja oli lukaista. (Isäni muuten on joskus ollut kantamassa hautaan yksinäisiä vainajia jonkin yhdistyksen riveissä. Pitäisikin suositella tätä hänelle!) Silti: jos tämä ei olisi ollut mainostempaukseen liittyvä kylkiäiskirja, olisin kyllä pettynyt. Kuvaavaa on jo sekin, että yleensä Hotakaisen kirjoja lukiessa tulee kirjattua muistiin sivunumeroita ja sitaatteja kymmenittäin, Kantajasta niitä ei oikein löydy. Se on tavallaan tuttua Hotakaisen tyyliä, mutta ei kuitenkaan niin hiottu ja timanttinen kuin monet muut teokset. Vähän löysä, vähän ponneton, vähän mitäänsanomaton. Kiinnostavaa on kuitenkin huomata, että vainajat ovat saaneet Hotakaisen mielikuvituksen laukkaamaan: vainajista huolehtiva suntio on mukana myös Henkireiässä, liekö sama?

Helmet-lukuhaasteessa kuittaan tällä kohdan 48 (kirjassa on alle 150 sivua).

maanantai 4. tammikuuta 2016

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta


Iida Rauman Seksistä ja matematiikasta päätyi luettavakseni nähtyäni kiittävän arvostelun ainakin Helsingin Sanomissa. Laskettuani kirjan alas en oikein osaa sanoa siitä mitään. Rankka alku veti heti mukaansa, ja sen jälkeen oli kiinnostava tutustua Erikaan takaumien avulla. Erika on matemaattinen poikkeuslahjakkuus mutta sosiaalisesti kömpelö. Hänen siskonsa Emilia taas kehitysvammainen, mutta lämmin ja kaikkien rakastama. Vaikka asetelma voisi johtaa stereotyyppiseenkin käsittelyyn, Seksistä ja matematiikasta on kaukana siitä. 



Se, miten matematiikkaa kuvataan puhtaan totuuden etsimisenä, oli tällaisen humanistin silmin kiinnostavaa ja sai näkemään matikistikollegat hieman uusin silmin. Siinä missä matematiikka korostaa järkeä ja ajattelua, seksi tuo kirjaan ruumiillisuuden. Lisäksi mukana on järjen ja ruumiin rajojen tuolle puolen kurkottelua: kummituksia ja koirapoikia.

Kirjan keskivaiheilla esitellään kirjastonhoitaja Tuovi. Tuovin sukupuoleen ei juuri kiinnitetä huomiota ­– ainoastaan hänen vanhempansa kokevat ongelmalliseksi, että Tuovi on vaihtanut sukupuolta. (Minä taas koin ongelmalliseksi hahmottaa, että Tuovi on nuori mies; ainoa tuntemani Tuovi on keski-ikäinen nainen.) Tuovi vaikuttaa Emilian ohella kirjan tasapainoisimmalta hahmolta.

Lupaavasti alkava kirja kasvaa suureksi, mutta ainakin minun silmissäni kärsii hiukan suuruudenhulluudesta. Kun samaan kirjaan mahtuu myös ympäristökatastrofia ja kulutusyhteiskunnan kritiikkiä, esseistisiä pohdintoja ihmiskunnan kehityksestä ja sielusta, muistisairautta, raiskausta ja ahdistelua, sisarussuhteiden vaikeutta ja lahjakkaan lapsen problematiikkaa, kokonaisuudesta on hieman vaikea saada kiinni. Toki ne kaikki antavat oman mausteensa loogisen ajattelun, ruumiillisuuden ja myyttisen teemoihin.

Paikoin kirja sai minut kokemaan hienoista alemmuudentunnetta. Kaikessa maailmankaikkeutta syleilevässä älykkyydessään se näyttää perheellisen, kristityn, kehyskunnassa omakotitaloa asuvan sekasyöjäheteron paikan, eikä se ole kovin korkealla. Voi tietysti ajatella myös, että kirjailija on onnistunut, jos kirja onnistuu häiritsemään lukijaa omassa kuplassaan.

Lukijan mielenrauhaa häiritsevien totuuksien osoittelun jälkeen kirja päättyy yllättävän lämpimästi ja lohdullisesti. Se kokoilee joitakin juonen aineksia mutta ei edes pyri rakentamaan täydellistä kertomusta. Hauskaa muuten, että lähiaikoina lukemistani kirjoista myös Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat puhuu kertomuksista: aluista, keskikohdista ja lopuista. Ahavan teoksessa todetaan, että perheen elämä ei noudata hyvän kertomuksen kaavaa, Rauma taas pyrkii purkamaan ajatteluamme maailmankaikkeuden historiasta kertomuksena:

Ajatus tarkkarajaisesta, selkeästä ”meistä” on sekin yksinkertaistu, tarina, jonka tarkoitus on lohduttaa ja rauhoittaa todellisuuden kauhistuttavan monimuotoisuuden äärellä.
                      On vuotava järjestelmä, epätäydellinen kieli ja tasapainostaan suistunut ekosysteemi, on pisteiden äärettömyys ja väreilyä solujen meressä.
                      On joukko enemmän tai vähemmän toisiaan muistuttavia apinoita, heikkoja ja hataria, joista osa yrittää epätoivoisesti luoda järjestystä järjettömään ja joista kaikki kantavat jälkiä siitä irrationaalisesta ja epäsäännöllisestä lukusarjasta, joka seuraa jokaista elollista syvälle vuosimiljoonien takaiseen pimeään. 

Jotenkin kirja toi runsaudessaan mieleeni vuosi sitten lukemani Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä he tekevät. Valtosen kirja tosin oli helpompi lukea monessa mielessä: se oli yksinkertaisempaa tekstiä eikä myöskään ajanut lukijaansa niin ahtaalle. Hauskaa myös, että tämä on kuukauden sisällä jo toinen kirja, joka sijoittuu yliopistomaailmaan: myös Stonerin päähenkilö oli omalle alalleen omistautunut tutkija. Stonerista tulee hiljalleen sentään myös hyvä luennoitsija, Erika on toivoton.

Seksistä ja matematiikasta sopii Helmet-lukuhaasteessa kohtiin 8 (Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin), 15 (Kirjan kansi on mielestäsi ruma), 17 (Kirjassa juhlitaan), 41 (Kirjassa lähetetään kirjeitä) ja 44 (Kirjassa joku kuolee). Täytän sillä ainakin alustavasti kohdan 15, sillä muihin kohtiin löytynee vuoden mittaan muitakin ehdokkaita. Voi olla, että kirjan kanteen liittyy jotakin hienoa symboliikkaa, joka ei minulle ihan aukea, mutta ei se ainakaan kovin houkutteleva ole.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Vanhan vuoden viimeisiä


Kirjan vuosi 2015 päättyi eilen. Minulle kirjan vuosi merkitsi paluuta rakkaan lukuharrastuksen pariin lukuhaasteen ja blogin aloituksen innoittamana. Aikaisemmin olen lukenut kausittain, mutta viime vuonna taisi olla koko ajan jokin kirja käsillä. Ihan sataan kirjaan en varmaan pääse, mutta ehkä kahdeksisenkymmentä on tullut luettua.

Bloggaamatta on vuoden mittaan jäänyt jokunen kirja, esim. Riikka Ala-Harjan Kevyt liha, Aki Ollikaisen Musta satu ja kollegan lainaama Fifty Shades of Gray -sarjan avauskirja Sidottu, jonka uskonnonopekollega oli hyväntahtoisesti ja ehkä vähän piruuttaan kiikuttanut työpöydälleni. Koukuttava se kieltämättä oli kaikessa huonoudessaan. Myös monet lapsille luetuista kirjoista ovat jääneet kirjaamatta blogiin. Bloggaamisen hyödyt ovat kyllä kiistattomat: äkkiseltään en edes muista, mitä kaikkea olen ipanoille iltasatuillut. Ainakin Poika ja ilves ja pari Konsta-kirjaa on luettu. Tällä hetkellä on menossa Saariston lapset, johon minun lisäkseni lapsetkin ovat ihastuneet.

Joulukuun lopun kirjoja en ole ehtinyt bloganneeksi, mutta paljon olen saanut kuitenkin luettua. Ajattelin kuitata loppuvuoden lukemiset lyhyillä maininnoilla, mutta näköjään en osannut. Tulkoon nyt sitten tälläinen megalomaaniseksi venähtänyt yhteispostaus.


Sofi Oksanen: Norma



Normasta (Like, 2015) on kirjoitettu niin paljon, että mitään uutta siitä tuskin irtoaa minun käsittelyssäni. Tyydyn toteamaan, että pidin Normasta enemmän kuin Kun kyyhkyset katosivat -romaanista mutta vähemmän kuin Puhdistuksesta. Pidin siitä, että Normassa mentiin realismin rajojen tuolla puolen ja dekkarimaisissa tunnelmissa Norman etsiessä totuutta äitinsä kuolemasta, mutta ytimessä oli jälleen hyväksikäytön eri muodot: hiusbisnes ja kohdunvuokrauskauppa.

Hiukan hämmensi se, miten tärkeinä hiuksia pidettiin. Olen jo palauttanut kirjan, joten en saa tähän suoraa lainausta, mutta ajatus oli, että se, joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Kyllä taitaa olla aika pieni osa naisväkeä se, jota voi hallita hiustenpidennyksillä.

Luettuani Norman googlasin pari kirjasta tehtyä arvostelua. Huvitti, kun Google-haun jälkeen Facebook-näkymääni oli ilmestynyt hiusten kasvua kiihdyttävän sampoon mainoksia. Aina eivät mene kohdistetut mainokset ihan oikeaan osoitteeseen, mutta hyvä yritys, ei siinä mitään!



Tapio Koivukari: Unissasaarnaaja


Koulun kirjastosta hetken mielijohteesta mukaan napattu Unissasaarnaaja (Johnny Kniga, 2015) oli ensimmäinen lukemani Tapio Koivukarin romaani, enkä oikein osannut virittää sille odotuksia.

Unissasaarnaaja kertoo 13-vuotiaasta Tuulikista, jonka omituisessa horrostilassa pitämät, maailmanloppua ennustavat saarnat keräävät kuulijoita ympäri Suomea. Osa kuulijoista on herätyksen saaneita, osa vain uteliaita. Jotkut taas liehuvat perheen ympärillä hyötyäkseen Tuulikista. Itse päähenkilö ei ehkä olekaan kirjan kiinnostavin henkilö, vaan ne, jotka häntä ympäröivät: pikkusiskon saamasta huomiosta kateellinen isosisko, rikastumismahdollisuuden näkevä äiti ja täysin perässävedettävä isä, Tuuri-Heinonen, sekä monet muut. 

Unissasaarnaaja sijoittuu länsisuomalaiseen kylään vuodelle 1949. Nihtamon kylää ei oikeasti ole olemassa, mutta puheenparsi ja olemisen tapa ovat Lounais-Suomessa syntyneelle ja kasvaneelle hyvin tuttuja. Kun Hemmilän Tarmo näkee vaimonsa ensimmäistä kertaa 17 vuoteen, vaimo katsoo miestä, menee tupaan ja pyytää: ”Tua puit tullesas.”

Heinosen perheen lisäksi kirja kertoo monien muiden kyläläisten elämästä. Tällä selitetään sitä, mitä ihmiset Tuulikin saarnoista etsivät. Toisaalta ihmisten vaiheet ovat sellaisenaankin kiinnostavaa luettavaa ja ne on kuvattu lempeästi ja aidon oloisesti. Nihtamosta maisemat laajenevat siirtokarjalaisten myötä rajan taakse – ja parempaa elämää hakemaan lähteneiden myötä ihan Australiaan asti. Nihtamosta herätyksen sanaa lähdetään viemään Pohjanmaalle ja Lappiin, matkalle, jolla paljastuu, mikä maallikkosaarnaaja Sigurd Sihvonen on miehiään.  

Unissasaarnaaja oli kiinnostava kirja, ja Koivukari Taina Teerialhon lisäksi jo toinen lounaissuomalainen kirjailija, johon olen vuoden mittaan ilokseni tutustunut.




John Williams: Stoner



Stoneria (Bazar, 2015, alkuteos jo 1965) on tänä vuonna kehuttu ja hehkutettu kaikkialla. Siinä vaiheessa, kun sain kirjan käteeni, se ei mahtunut mitenkään päin lukuhaasteeseeni, joten säästelin sitä joululomalla makusteltavaksi. Se, mitä olin kirjan sisällöstä kuullut, ei kylläkään hirveästi vakuuttanut: Stoner kertoo Stonerista, kirjallisuuden opettajasta. Ei suuria juonenkäänteitä, ei draamaa.

Siinä kirjan hienous oikeastaan onkin.  Vaimo on virhevalinta eikä yliopisto työyhteisönä vaikuta houkuttelevalta, mutta Stoner elää kirjallisuudelle. Onni tulee opettamisesta ja tutkimustyöstä, hiljaisesta tyytymisestä siihen, mitä on. Stoner ei kikkaile koristeellisella kielellä eikä tarjoile halpoja viisauksia. Siinä on tyyntä levollisuutta ja armeliaisuutta. Se on kansikuvansa näköinen kirja. (Kansikuva on muuten valittu todella hyvin – ulkomaisten painosten kannet eivät ole lainkaan näin paljon kirjan henkisiä.) 

Kymmenet minua nopeammat (ja perusteellisemmat) kirjabloggaajat eivät ole olleet väärässä: Stoner on hieno kirja. 




Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa



Lehtiarvostelun perusteella laitoin kirjaston varauslistalle Simo Hiltusen esikoisteoksen Lampaan vaatteissa (WSOY, 2015). Se muodostikin hyvän kontrastin Stonerille: Lampaan vaatteissa oli kaikkea sitä, mitä Stoner ei ollut: juonenkäänteitä, suuria tapahtumia, yritystä elämän selittämiseen (ja valitettavasti myös nokkelaan kielenkäyttöön). Hyvä se silti oli, tai juuri siksi. Se oli erittäin toisella tapaa mieleenpainuva lukukokemus.

Lampaan vaatteissa kertoo rikostoimittaja Lauri Kivestä, joka tekee juttua Suomea riivanneista perhesurmista. Pian käy ilmi, että Laurin oma tausta on rankka: kodinperintönä on vain taipumus koviin otteisiin. Lauri tunnistaa itsessään valkoiseksi raivoksi kutsumansa ominaisuuden ja tekee omat valintansa elämässä välttyäkseen satuttamasta rakkaitaan. Susisymboliikasta saadaan paljon irti, ja yhdessä kirjan kannen uhkaavan tuijotuksen kanssa se toimii hyvin eikä tunnu päälleliimatulta koristeelta.

Kirjan alkupuoli etsii selityksiä sille, miksi tavallinen isä tai äiti murhaisi perheenjäsenensä. Se pohtii myös median vastuuta: mitä pitää kertoa, mitä jättää kertomatta. Puolivälissä kirja yhtäkkiä keikahtaa dekkarin puolelle. Käänne tuntui vievän lukijalta maton jalkojen alta: mitäs ihmettä tämä nyt on? Kun sitten tyytyy hyväksymään, että näin tässä nyt kävi, juoni imaisee mukaansa ja kantaa loppuun saakka. Samoja teemoja väkivallan periytymisestä sukupolvien ketjussa teos toki käsittelee loppupuolellakin. Hieman väläytellään myös anteeksiannon mahdollisuutta.

Yhtään kovin onnellista perhettä Lampaan vaatteissa ei esittele – ainakaan elävänä. Alistamisen ja pahoinpitelyjen kuvaukset ovat sen verran raakoja, että tällainen tavallinen, arjen riittämättömyyden kanssa kamppaileva vanhempi voi tuntea olevansa sittenkin ihan hyvä äiti.

Teoksen kevyempää antia on se, että toimittaja Hiltusen kirjoittamana se tarjoaa kurkistuksen sanomalehtitoimituksen maailmaan. Toimitustyön realiteetit, etiikka ja käytännön yksityiskohdat tulevat hyvin esille.

Sisällöllinen yllätys kieltämättä teki kirjasta vähän epätasaisen kokonaisuuden, mutta en pidä sitä pahana asiana. Jännitysosastollehan Lampaan vaatteissa näköjään on kirjastossa sijoitettukin. Ehkä lähdin itse lukemaan sitä väärin odotuksin. Sen sijaan annan pienen miinuksen kielestä. Kirjoittaja rakastaa sanaleikkejä ja hassuja rinnastuksia. Minustakin ensimmäiset olivat ihan hauskoja. Äkkiä niihin tympääntyi, kun niitä viljeltiin sekä eri henkilöiden repliikeissä että kertojanosuuksissa. Ehkä ”kill your darlings” on tämän kirjan kohdalla turhan hirtehinen ohje, mutta näitä nyt vain on liikaa:

”yleensä sillä on pitkä putki ja mieli”

”ottivat näytteitä ja kuvia, ehkä rauhoittaviakin salaa”

”eikä taatusti pannut vastaan vaan halvalla, kolmellakympillä tunti”

”sai koulussa vain selkäänsä, tyttöjä ei koskaan”

”panes heittäen luutulla ja tämä jätkä pihalle”

Voi olla, että sanoilla kikkailu ei häiritse ketään muuta, mene ja tiedä. Yleensä itsekin nautin kekseliäästä kielenkäytöstä Pussikaljaromaanin tyyliin, mutta ehkä tässä oli jo sisällön puolella niin paljon pureksittavaa, että kieli olisi saanut olla keräämättä huomiota. Pienestä ärsytyksestä huolimatta voin kyllä suositella Hiltusen esikoisteosta lukijoille, joita rankka aihe ei ahdista. Tai saa se ahdistaa. Sen pitääkin ahdistaa.