sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Antti Holma: Järjestäjä


 Kohtaan 19, kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä, olisi sopinut moni muukin tänä vuonna lukemani kirja, mutta koska olin varannut kirjastosta Antti Holman Järjestäjän (Otava, 2014), säästelin kohtaa sille. Niinpä kun vihdoin sain kirjan käsiini, luin sen sitkeästi loppuun, vaikkei se lopulta oikein innostanutkaan. 



Tartuin kirjaan suurin odotuksin, mutta valitettavasti petyin. Järjestäjässä teatterikriitikko Riitta Rysä teilaa näytelmän Tyttöjen välisestä ystävyydestä. Katkelma arvostelusta (lihavoinnit minun) kävisi kuvaamaan omaa kokemustani tästä kirjasta:



Mikään esityksessä ei tunnu miltään. En tunne mitään sanan kahdessa merkityksessä: en ensinnäkään tunne, tunnista, tällaista nuoruutta, tällaista höperöä kouhotusta omaksi nuoruudekseni tai kenenkään muunkaan, enkä siksi toiseksi tunne tunteita, koska höperö kouhotus peittää kaiken alleen. Kaikki tuntuu laskelmoidulta. Kyllä varmasti on luonnospaperille kaavailtuna kiihottavaa, että näyttämölle tuodaan kokonainen kolonna natsiupseereiksi ja keskitysleirivangeiksi puettuja kehitysvammaisia kuorolaulajia ensimmäisen puoliajan päättävään lauluun, mutta provokaation tai liikutuksen asemesta minun mielessäni on vain yksi kysymys: miksi?



Sinänsä en ihmettele, etten tunnista tätä kouhotusta omakseni – eihän tämä minun elämääni kuvaakaan, vaan Tarmon. Tarmo on töissä kirjastossa, mutta saa tarpeekseen; perunaleivoskin vohkittiin. Tarmo päättää ryhtyä sankariksi. Hän ihastuu ja rakastuu pakkomielteenomaisesti Daniel-nimiseen näyttelijään, joka on Tarmon silmissä jumalainen mutta jolla itselläänkin on epävarmuutensa. Tarmo hankkiutuu järjestäjän töihin Suomalaiseen Teatteriin ja pääsee lähelle Danielia.



Holma saa lukijansa nauramaan teatterille, näyttelijöille, ohjaajille ja teatterinjohdolle. Kurkistus kulissien taakse on toki mielenkiintoinen. Holma näyttelijänä ja käsikirjoittajana tietää varmasti, mistä puhuu. Me Naisten haastattelussa Holma kertoo olevansa tolkuttoman kyllästynyt teatteriin. Sen kirjasta kyllä näkee. Teatteri on juoruilun ja juonittelun pesä, ja otteet Lainapeite-näytelmästä ovat geneeristä teatterihuttua – sellaista tekstiä, joka sopisi mihin tahansa ihmissuhdedraamaan mutta jota teatterin ulkopuolella ei kuule. Ohjaaja haluaa yhtä, lavastaja toista, teatterinjohtaja kolmatta. Seuraavana päivänä tarvitaan taas jotain neljättä. Tarmo järjestäjänä joutuu tottelemaan jokaista ja saa aina syyt niskoilleen. Henkilöt höperöine nimineen (Varvara Ketterstein-Kaikkonen, Tellervo Ylispangar-Jorma) ovat melkoisia karikatyyrejä ja vetävät roolia lavan ulkopuolellakin.



Tarmo taas tuntuu olevan kovin hukassa sukupuoliroolien suossa. Naiset käyttävät Tarmoa kuuntelijana ja olkapäänä, ja entinen työkaveri, aviomiehensä luota lähtenyt lestadiolainen Minnamari jopa muuttaa puoliväkisin hänen luokseen asumaan. Miesten porukkaan Tarmo ei helposti pääse. Hän kokee olevansa epämies huolimatta siitä, että monet pitävät häntä jopa pelottavana. Rakkaus Danieliin aiheuttaa paitsi muutamia toivonpilkahduksia, myös koomisia ja epätoivoisia tilanteita. Lopussa päädytään tilanteeseen, joka yllättää molemmat – ja vielä lukijankin. Kaikessa karmeudessaan ja surullisuudessaan tuo on minusta oikeastaan pysäyttävin kohta, mutta ei siitä sen enempää tässä.

Kirja synnyttää muutaman hymyn ja pari ajatusta. Harmillista tässä vain on, että kirja ei herätä minussa tunteita juuri ollenkaan. Oikeastaanhan Tarmo on hyvinkin traaginen hahmo itseinhossaan ja miehen roolissa hapuilussaan, mutta kaiken kohelluksen keskellä en osaa ottaa häntä vakavasti. Toisaalta näin pitkä vitsi ei jaksa naurattaakaan. En tarttunut kirjaan ensisijaisesti Putous-Holman tekstinä, mutta on pakko myöntää, että kirja tuntui välillä loputtomalta sketsihahmokisalta.






tiistai 20. lokakuuta 2015

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli


Onpahan tullut pidettyä taukoa bloggaamisesta ja valitettavasti pitkälti myös lukemisesta. Syyslukukausi rysähti niskaan ja siinä sitten oltiin. Näin jälkiviisaana voi ajatella, että jos olisi kesällä valmistautunut lukuvuoteen vähän enemmän, olisi ensimmäisen jakson aikana ehtinyt tehdä jotain muutakin kuin töitä, mutta kävihän se näinkin. Kesällä luetaan, syksyllä tehdään töitä.

Syyslomareissu suuntautui Dublinin nurkille. Hain kirjastosta repullisen vakavasti otettavaa kirjallisuutta Joycesta ja Wildesta Syngeen ja Yeatsiin. Selailin niitä ennen lähtöä, mutta päätin kuitenkin ottaa matkalukemisiksi Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkelin, mikä osoittautuikin mainioksi valinnaksi. Jostain syystä McCourtin kirjat ovat jääneet lukematta, vaikka kaksi kirjaa löytyi jopa omasta hyllystä. Samalla saan ruksattua lukuhaasteesta kohdan 10: suositun kirjailijan ensimmäinen kirja.

Seitsemännen portaan enkeli on omaelämäkerrallinen teos, joka kertoo McCourtin köyhästä lapsuudesta katolisessa Irlannissa. Kirjan alku ei lupaa seesteistä kuvausta:

Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu ihmeelliseltä, että ylimalkaan jäin henkiin. Lapsuuteni oli, kuten arvata saattaa, täynnä kurjuutta – tuskinpa onnellisesta lapsuudesta kannattaisi kirjoittaakaan. Mutta vielä pahempi kuin tavallinen kurja lapsuus on kurja irlantilainen lapsuus, ja vielä sitäkin pahempi on kurja irlantilainen katolinen lapsuus.

McCourtien elämä tosiaan kulkee kurjia polkuja. Patjat vilisevät kirppuja, naapurit tyhjentävät käymälänsä portinpieleen, asunnon alakerta tulvii, ruoaksi on pelkkää leipää, jos sitäkään, ja teevesi voi jäädä lämmittämättä, kun hiiliä ei ole. Shannon-joki pitää huolen siitä, että aina on märkää. Seitsemännen portaan enkeli tuo perheeseen aina uusia vauvoja, joista jotkut menehtyvät jo pieninä. Ensimmäisen kerran Frank syö vatsansa täyteen jouduttuaan lavantaudissa sairaalaan.

Malachy-isä on ylpeä eikä suostu kerjäämään avustuksia, muttei kuitenkaan saa perhettään elätettyä. Hän saa töitä silloin tällöin muutamaksi viikoksi, mutta palkkarahat jäävät yleensä pubiin. Yöllä kadulta kantautuvasta laulusta Frank ja muut sisarukset päättelevät, kuinka humalassa isä tällä kertaa on. Jos riittävä määrä ruskeaa olutta on nautittu, isä laulaa Kevin Barrystä ja herättää lapset vannomaan, että he ovat valmiita kuolemaan Irlannin puolesta. Viimeistään kolmannen työviikon lauantaina isä aina jättää menemättä töihin ja saa potkut.

Kaikesta kurjuudesta huolimatta kirja ei ole synkkä. McCourt kirjoittaa lämpimästi ja humoristisesti siitä, miten lapsi kaiken ymmärsi ja koki. Katolisuus määrittää synniksi mitä omituisimpia asioita, ja pienenkin lapsen elämä on jatkuvaa synnintunnossa olemista. Rippituolissa istuva Isä saa kuulla ehtoollisleivän oksentamisesta ja leivän varastamisesta nälkään – ja usein vaikuttaa ymmärtävältä tai jopa huvittuneelta. Kirkko kuitenkin kääntää selkänsä köyhälle lapselle: Frank ei pääse kuoripojaksi eikä oppikouluun.

Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat 30–40-luvuille ja Limerickin kaupunkiin, oli valaisevaa lukea tätä Irlannissa ollessa. Yhteiskuntaluokkien erot, katolisten suhde protestantteihin ja irlantilaisten viha englantilaisia kohtaan tulevat hyvin näkyviin.

Frankin isä, Malachy, on alkujaan kotoisin Pohjois-Irlannista ja Angela-äiti Limerickistä. He tapaavat New Yorkissa, jonne ovat lähteneet paremman elämän toivossa, mutta palaavat pienine lapsineen Irlantiin, kun elämä Atlantin takana ei lähdekään sujumaan. Frank unelmoi paluusta Yhdysvaltoihin ja kirjan lopussa, aikuistuneena, hyppääkin laivaan. Kirjasarjan toisessa osassa Amerikan ihmemaassa on epäilemättä luvassa uudenlaisia vastoinkäymisiä uudella mantereella. Seitsemännen portaan enkeli kuitenkin päättyy toiveeseen siitä, että vaikeudet on voitettu ja elämä voi alkaa.

Minä jään radistin kanssa kannellen katselemaan Amerikan tuikkivia valoja. Hyvä luoja, radisti sanoo, sepäs olikin ihana ilta, Frank. Eikös olekin ihmeellinen maa tämä Amerikka?

Kirjan viimeinen luku koostuu Frankin vastauksesta:

No on.

Englanninkielinen alkuteos: Angela's Ashes ((1996)
Suomennos Juhani Lindholm, Otava 1997.

Tässä vielä muutama kuva Dublinin pakollisista kirjallisuusnähtävyyksistä:

Trinity Collegen kirjasto teki vaikutuksen. Toista tuhatta vuotta vanhaa Kellsin kirjaa ei saanut kuvata, mutta siellä se oli. 

Mr Joyce, jonakin päivänä vielä luen kokonaan jonkin teoksenne.
Wilden ajatuksia kiveen hakattuna
Tämäkin hurmaava retku.




J. R. R. Tolkien: Hobitti


Hobitti tuli luettua jo kesällä, mutta bloggaus on jäänyt tekemättä. Huomaan muutenkin, että tässä on jäänyt kokonainen kuukausi väliin, kääk! Lukuhaasteessa tulee siis sittenkin kiire!

Kuittaan Hobitilla kohdan 29, kirja, jossa on taikuutta. Olen pyrkinyt lukuhaasteessa lukemaan itselleni uusia kirjoja, mutta samoin kuin jotkin muut lasten kanssa luetut kirjat, Hobitinkin olen kyllä kertaalleen aikaisemmin lukenut. Silloin luin sen englanniksi itsekseni, nyt suomeksi ääneen – ihan eri juttu siis.


Tällä kertaa luettavana oli leffakantinen pokkariversio.

Hobitti eli sinne ja takaisin kertoo Bilbo Reppulin, Gandalfin ja kolmentoista kääpiön matkasta lohikäärme Smaugin valtaamalle Yksinäiselle vuorelle. Seurue kulkee halki Sumuvuorten ja Synkmetsän. Matkalla kohdataan niin peikkoja, hiisiä ja hämähäkkejä kuin haltioita ja järvikansaakin. Bilbo tapaa myös Klonkun ja saa haltuunsa sormuksen, joka jatko-osissa aiheuttaa melkoistakin hämminkiä. Kun seurue jännittävien vaiheiden jälkeen saapuu Yksinäiselle Vuorelle, heidän on vielä kohdattava vuoren uumenissa kääpiöiltä ryöstämäänsä kultaa hautova Smaug. On siinä taikaa ja seikkailua kerrakseen rauhallista elämää, takkatulen lämpöä ja hyvää ruokaa rakastavalle hobitille.

Oli Hobitissa seikkailua kerrakseen myös 7-vuotiaalle tyttärelleni. Harva se ilta tutkimme kirjan lopusta löytyvää karttaa ja mietimme, kuinka mahdottoman kauan niillä vielä voi mennä – ja sitten vielä pitäisi tulla takaisinkin! 10-vuotias poikani sen sijaan tuntui pitävän Hobitista kovasti. Hänelle jäi mieleen tarkkoja yksityiskohtia, joilla hän sitten satoja sivuja myöhemmin hämmensi minua.
Itselleni Hobitti oli vielä toisellakin lukukerralla mukava kokemus. Paljon en juonesta viime kerrasta muistanut, enkä ole elokuviakaan nähnyt. Luulenpa kuitenkin, että varsinaisen Sormus-trilogian ipanat saavat lukea itse, jos (ja toivottavasti kun) joskus haluavat.  


Englanninkielinen alkuteos: The Hobbit or There and Back Again, 1937
Suomennos: Kersti Juva 1985