maanantai 14. joulukuuta 2015

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat


Selja Ahava oli Finlandia-ehdokkaissa minulle uusi nimi, ja ilman ehdokkuuden tuomaa julkisuutta tuskin olisinkaan hoksannut Taivaalta tippuviin asioihin (Gummerus, 2015) tarttua. Olen iloinen, että tartuin. 



Taivaalta tippuvat asiat kertoo siitä, miten elämä joskus pakenee todennäköisyyslaskelmia eikä taivu kertomukseksi, jossa on alku, keskikohta ja loppu.

Kirjan ensimmäisessä ja viimeisessä osassa näkökulma on Saaran. Saaran äiti kuoli, kun taivaalta tippui – kesken kauniin kesäpäivän – jäälohkare. Saara muistelee äitiään ja sitä isää, joka ei ollut vielä mennyt pois tolaltaan.

On melko epätodennäköistä, että taivaalta tippuu jäälohkare, joka murskaa pään. On myös melko epätodennäköistä voittaa lotossa. Vielä epätodennäköisempää on voittaa lotossa kahdesti. Niin kuitenkin käy Saaran Annu-tädille, isän siskolle. Ensimmäisen voittonsa jälkeen Annu keittää jättipottikahvit. Hän ostaa Storgårdin, joka ristitään heti Förstorgårdiksi, ja ryhtyy kartanonrouvaksi. Toisen jättipotin jälkeen Annu nukkuu kolme ja puoli viikkoa.

Ihan kuin Saaran isä epätodennäköisestä menetyksestään, Annukaan ei tahdo selvitä onnenpotkuistaan. Kirjan toinen osa sisältää Annun kirjeenvaihtoa skotlantilaisen Hamish McKayn kanssa, johon salama on iskenyt neljästi. Hamish tuntuu hyväksyvän roolinsa kohtalon oikkuna, jota naapuritkin ovat alkaneet kartella. Annu etsii vielä selitystä.

Ajattelin, että elämä jatkuu. Elän, huovutan, lottoan, ostan asioita kun ne ovat tarjouksessa.
                      Mutta tässä onkin kyse jostain muusta, siltä minusta nyt tuntuu.

Taivaalta tippuvat asiat kertoo siitä, kuinka mahdoton ihmisen on varautua kaikkeen.

Isästä tuntui aina, että jokin ongelma hiipii salaa sisään – katon läpi, seinien raosta, takan hormista tai kellarin tuuletusreikiä pitkin. Että sen pitäisi huomata se, mutta se ei huomaisikaan, ja sitten kaikki olisi jo myöhäistä ja Sahanpurutalo olisi laho, tai meille puhkeaisi syöpätauti radonsäteilystä tai hormi syttyisi tuleen tai kattonaulojen venyneistä rei’istä valuisi vesi sisään ja laho katto romahtaisi niskaan, tai pönttöuunin irrallisten tiilien välistä tulisi häkämyrkytys. Ja se olisi isän syy.

(Tällainen mies tuntuu kovin tutulta. Mutta: ) 

Isä yritti suojella meitä, mutta ei se lopulta riittänyt. Se keskittyi liikaa seiniin ja unohti taivaan.
Nyt isä vain kuuntelee, kun hormissa kaikuu tip tip tip.

Kirjan ensimmäisellä sivulla on Aristoteleen määritelmä alusta, keskikohdasta ja lopusta. Kertomuksen juonessa kysymys on syistä ja seurauksista. Alku ei ole minkään seuraus, loppua ei seuraa mikään. Äiti luki Saaralle usein satuja, mutta väritti niitä omilla juonenkäänteillään ja jätti ne kesken.

– Loput ovat aina samanlaisia, äiti sanoi. – Prinssi ja prinsessa menevät naimisiin ja murhaaja vankilaan. Kaikki kiinnostava tapahtuu sitä ennen.

Saaraa äidin tapa lukea ärsytti. Saara rakastaa Hercule Poirotia, joka ratkoo asiat järjestelmällisesti, kokoaa lopussa ihmiset suljettuun tilaan ja selvittää, miten kaikki meni. Elämä ei kuitenkaan ole juonellinen kertomus. Taivaalta voi tippua asioita: jäälohkareita, salamoita, lottovoittoja tai jalattomia lapsia. Ne eivät ole seurauksia mistään, mutta niistä kyllä seuraa jotakin.

Ehkä meidän perheen loput ovat aina huonoja. Ehkä me siksi pidimme Poirotista.

Ympäröimisen motiivia käytetään kirjassa paljon. Kun Saaran äiti on vielä elossa, Sahanpurutalossa tehdään remonttia. Ennen panelointia äiti piirtää Saaran ääriviivat seinään. Ääriviivat yhdistyvät kokonaisuuteen, pysyvyyteen ja vakauteen. Kun kaikki ympärillä uhmaa mahdollisuuksien rajoja, Saara piirtää, joko mielessään tai oikeasti, valkoista viivaa ihmisten ympärille pitääkseen elämän jotenkuten kasassa ja raiteillaan. Hercule Poirot tekee niin, joten sen täytyy auttaa myös Saaraa.

Poirot ottaa liidun ja piirtää valkoisen viivan. Kun ajatukset ovat viivan sisällä, ne asettuvat paikoilleen. – – Ja jos jollekin ajatukselle tai esineelle ei ole käyttöä, sen voi jättää pois.

Saaran muistaa myös hänelle kerrottuja satuja, joista yhdessä neito muurataan seinän sisään ja seinästä kasvaa myöhemmin koivu. Saara työntää omenansiemeniä seinän rakoon, mutta mitään ei kasva. Itse hän pääsee seinän sisään, kun Förstorgårdista löytyy seinän sisältä salahuone.

Mietin ympärilläni kiertäviä seiniä. Piirrän viivan niiden mukaan, ja viivan sisään jää minun huoneeni. Paitsi salahuone – – Ovatko salaisuudet juuri asioita, jotka jäävät viivojen ulkopuolelle?

Vaikka kirja ei aristoteelistä juonikokonaisuutta muodostakaan, se kertoo kuitenkin tarinan. Asiat menevät vinksalleen, kun taivaalta putoaa jäälohkare. Vaikka Saaran isä sanookin, että aika-parantaa on paskaa, kirjan kuvaamat vuodet parantavat haavoja, ainakin vähän. Elämä jatkuu. Kun lahon seinän rakoon työntää omenansiemeniä, lopulta luonto löytää tiensä. Sen pituinen se.

Taivaalta tippuvat asiat saattaa olla paras tänä vuonna lukemistani kirjoista. Se keskittyy, ei harhaile. Se on hiottu kokonaisuus, vaikka elämä ei sitä olisikaan. Jokainen satu, muisto ja painajainen kantaa omaa merkitystään. Mikään räsymatto, omenantaimi tai röntgenkuva ei ole turha. Siinä mielessä Ahava ja Poirot ovat samoilla linjoilla.

lauantai 12. joulukuuta 2015

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki


Eliana työskentelee kutojana Seittien Talossa saarella, jossa unennäkijöitä vainotaan. Kadulta löydetään mykkä, pahoinpidelty tyttö, jolla on kädessään tatuoituna Elianan nimi. Eliana tutustuu tyttöön, Valeriaan, ja joutuu mukaan vaarallisiin tapahtumiin.

Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki sijoittuu vieraan tuntuiseen ympäristöön. Saari ei sijoitu tässä maailmassa tunnettuun aikaan eikä paikkaan. Kaupungin yllä risteilevät ilmagondolit ja valoa saadaan loistelaseista. Saaren satamissa poikkeavat kauppalaivat tuovat terveisiä ulkomaailmasta, mutta saari kelluu omassa yksinäisyydessään eivätkä sen asukkaat tiedä, että muullakin tavoin voisi elää. 



Kaikkeuden Verkko ja elämän kudosta kehräävä Kutojaneitsyt vievät kirjaa fantasian suuntaan. Musteellamerkintä ja kansalaisten unia vartioiva kasvoton neuvosto tuovat kirjaan dystopian henkeä. Unennäkijät päätyvät vangeiksi Tahrattujen Taloon. On kuitenkin joukko unennäkijöitä, jotka aavistavat totuuden.

Pidin Teemestarin kirjasta ja olen suositellut sitä monille. Kun kuulin, että Itärannan uusi kirja on ilmestynyt, päätin heti lukea sen. Jokin sai kuitenkin syksyn mittaan ajatukset muuttumaan. Olikohan se radiosta kuulemani haastattelu tai lukemani arvostelu, joka sai ajattelemaan, että saatanpa tuon jättää väliinkin. Jos en olisi saanut Kudottujen kujien kaupunkia lainaan tuttavalta, se olisi ehkä jäänyt pitkäksi aikaa ”vielä joskus luettavien kirjojen” pitkän muistilistan hännille.

Blogeissa Kudottujen kujien kaupunkia on kuitenkin hehkutettu paljon. Ilmeisesti tästä on tarkoitus pitää valtavasti. Kudottujen kujien kaupunki on varmasti monella tapaa hyvä teos, sitä en voi kiistää. Kieli oli kaunista, paikoin runollistakin. Kirjan kuvaama maailma oli kiehtova seitteineen ja verikoralleineen. Minua se ei nyt vain oikein napannut sisäänsä. En oikein edes ymmärtänyt, mitä kaikki seittien kutominen ja niiden kätköissä vaeltelu kirjassa merkitsi. Klassikkoselityksiä: Ehkä luin tätä väärään aikaan. Ehkä tämä olisi ollut upea elämys, jos tähän olisi voinut rauhassa uppoutua. Ehkä tämä pitäisi lukea uudestaan.

Ehkä luen kuitenkin jotakin muuta.

perjantai 4. joulukuuta 2015

Markku Pääskynen: Sielut


Minulla on 10-vuotias poika. Aina joskus sattuu, että poikaa ei näy kotona odotettuun aikaan eikä puhelinkaan vastaa. Yleensä puhelin on kotona, äänettömällä tai sammunut. Soittokierros kavereille tai kavereiden vanhemmille hälventää huolen. ”Joo, täällä se on, lähetän kotiin.”



Markku Pääskysen romaanissa Sielut (Tammi 2015) 11-vuotias Maija ei saavu aamulla kouluun. Kun opettaja soittaa kotiin, alkaa vanhempien, Ainon ja Kristianin elämän pisin päivä. Enimmäkseen he viettävät sitä erillään. Raskaana oleva Aino odottaa kotona Maijaa tai puhelua. Kristian kulkee Maijan reittejä, koputtaa jokaista ovea, kysyy jokaiselta vastaantulijalta.  

Mietin, miksi sinänsä ajattomat tapahtumat on pitänyt kirjassa sijoittaa markka-aikaan, mutta tajusin, että mobiililaitteiden käyttö pilaisi hyvän ongelman.


Ainon ja Kristianin tuskaisen etsinnän rinnalla kuvataan Taitoa ja Ilaria. He ovat Maijan ikäisiä poikia, jotka hekin etsivät Maijaa, mutta omalla tavallaan: unohtuvat välillä lasten touhuihin ja päästävät ajatukset omille, hurmaaville raiteilleen. Päivän edettyä iltaan etsijöitä on jo paljon. Lukija on tutustunut lähiseutujen asukkaisiin: Romua keräävä herra Hiililä sanoo nähneensä Ainon kulkeneen metsää kohti. Kaksossisarukset, noidaksi epäilty Aada ja uskovainen Iida hämmentävät etsijöitä. Kehitysvammainen Tiina leikkii vauvalla, jota hänellä ei ole. Muu Suomi seuraa radiosta panttivankidraamaa.



Kirja piti otteessaan; halusin tietää, mitä Maijalle on käynyt. Välillä pelkäsin, ettei suljettua lopetusta tulisikaan – jotenkin se ei tuntunut sopivan kirjan kerrontatyyliin. Kuitenkin täytyy sanoa, että minulla kävi jo kirjan alkupuolella mielessä eräs vaihtoehto. Petyin, kun huomasin ajatukseni osuneen oikeaan. Vihje oli oikeastaan liian helppo. Toisaalta Sielut ei olekaan juonivetoinen jännäri lapsen katoamisesta. Se ei myöskään ole kirja, jota lukiessa voisi samaistuen kauhistella ja eläytyä tapahtumiin. Se etäännyttää kerronnallisella rönsyilyllä, runollisuudella ja abstrakteilla pohdinnoilla:



Mutta ensin tuo tyttö piti löytää. Ja samalla muistaa että yhdelle ihmiselle tie oikeaan on eri suunnasta tulevalle tie suoraan, vasempaan tai takaisin ja että joskus tie oli pelkkä heijastus, harha tai kuvitelma. Jos kulkee etelään päätyy pohjoisen loputtomaan alkuun, jos kulkee pohjoiseen päätyy etelän loputtomaan alkuun, jos kulkee itään päätyy lännen loputtomaan alkuun, jos kulkee länteen päätyy idän loputtomaan alkuun, jos kyvyttömyys lähteä on sama kuin kyvyttömyys päästä perille, niin päinvastoin ja vielä kerran päinvastoin, sillä reitit olivat loputtomia ja ympyrät sulkeutuvia, sillä alkuja on yhtä monta kuin loppuja eikä mikään niistä osu omalle kohdalle.



Tietysti tällainen on omiaan kuvaamaan Kristianin sekopäistä harhailua. Silti tällaisia filosofishenkisiä mammuttivirkkeitä on kirjassa mielestäni liikaa. Vaikka Taito onkin poikkeuksellinen lapsi, tällaiset kuvaukset saivat ainakin minut hymähtelemään:



Yksi Taiton lapsuuden tärkeimmistä asioista oli lukea Salaisuuksien kirjaa joka oli elämän kirja ja kuoleman kirja, rakentaa asioista kuva ja hylätä se, oppia vertaukset ja sekoittaa ne keskenään, oppia salaisuudet ja hylätä ne, tutkia viisautta ja tutkia mielettömyyttä ja ymmärtää ne yhdeksi ja samaksi, tutkia lapsuutta ja tutkia aikuisuutta ja havaita ne erillisiksi mutta yhdeksi, sulkea vihdoin kirja mieli täynnä ja tuntea tyhjyys ja väsymys asioiden edessä, ymmärtää nuo asiat valoksi ja pimeydeksi yhtaikaa, oppia että aika on menneisyys, kulkea tulevaisuuteen selkä edellä, kasvot menneisyyttä kohti, sillä nykyisyyttä ei enää ole, ei ole eikä koskaan tule.

Ehkä olen selkeän virkkeen ja ajatuksen ystävä. Ehkä vain tyhmä.



Kirja alkaa sumusta ja päättyy sumuun: kirjaimet tulevat vähitellen näkyviksi ja haihtuvat näkyvistä vähitellen. Myös kansikuva on sumuinen. Sielut luo mielikuvan päivästä, jonka aikana tunteet, pelot ja ajatukset velloivat holtittomasti ja jokainen oli ympäröivistä ihmisistä huolimatta yksin ja epätoivoinen, irrallinen sielu.

Jälkeenpäin he puhuisivat paljonkin tuosta päivästä, mutta he muistaisivat yksityiskohdat eri tavoin, he eivät kykenisi puhumaan johdonmukaisin lausein vaan ristiriitaisesti ja jollakin tapaa katkonaisesti – – 



Sielut oli ensimmäinen lukemani Markku Pääskysen kirja. Varmasti tämä uppoaa lukijakuntaansa, mutta en vakuuttunut siitä, että tämä on minun kirjallisuuttani.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Pertti Lassila: Armain aika


Mitä voi odottaa kirjalta, jonka nähdessään kirjastonhoitaja naurahtaa ja sanoo, että tässäpä pitkäveteinen opus? Pertti Lassilan Armain aika (Teos, 2015)olisi minulta varmasti jäänyt kirjaston hyllyyn, ellei sitä olisi valittu Finlandia-ehdokkaaksi. Silti mietin hetken tätä varatessani. Päädyin klikkaamaan varaa-nappia oikeastaan vain siksi, että kirja oli lyhyt. (Oppilailta opittu lähestymistapa: ”Paljonko siinä on sivuja?”)

Ei Armain aika missään tapauksessa huono ollut. Toisaalta se ei myöskään missään tapauksessa ollut minun lempikirjallisuuttani. 



Eila, Kimmo ja Kaarlo viettävät kesällä aikaa huvilalla. Kaarlo on Eilan isä, vanha mies, jolta syöpä on vienyt vaimon. Eilalta taas on sota vienyt sekä nuoruuden rakastetun, Einon, että tuoreen aviomiehen, Arvon. Jälkimmäisestä on muistoksi jäänyt Kimmo-poika.

Armain aika kuvaa elämää vuoroin, Eilan, vuoroin Kaarlon, vuoroin Kimmon näkökulmasta. Eila ja Kaarlo viihtyvät muistoissaan. Kimmo on kiinni kesäpäivässä, hoivaa siipirikkoa lokkia ja aistii kaikilla aisteillaan. Teoksessa on verkkainen tunnelma. Siis todella verkkainen tunnelma. Elämään suhtaudutaan tyynesti, vaikka pettymyksiä on koettu.

Kovin paljon ei tapahdu. Eilan täti, Kerttu, pistäytyy huvilalla. Posetiivari piristää kesäpäivää ja löytyy myöhemmin rannasta kuolleena. Lokki katoaa. Keskustelu Kertun kanssa ei tunnu ihan realistiselta, kuka tämmöisiä puhuu?

–Kun lasta katselee, miten se leikkii leikkejään, on omissa oloissaan ja sovussa maailman kassa niin kuin Kimmo on, täytyy ihmetellä, onko sen asian pakko muuttua toiseksi. Lapsella on ympärillään ja ajatuksissaan suuri tila, iso kesä, jossa olla ja liikkua miten mieli tekee. Sitä ei aikuisena muista, mutta lapsesta näkee, että niin se on, on täytynyt olla. Vuodet kuluvat, lapsesta tulee aikaihminen, ja kaikki pienenee, maailma ympärillä ja ajatukset päässä, kunnes maailma tuntuu ahtaalta ja pää tyhjältä, ja ihmisen on paha olla.
–Ajan mennen minä pääsin surun ja vaikeuksen ylitse. Kimmo varttui, ja elämä sai muotonsa, aina niin käy, ja se on hyvä. Kohtalo ja onni, ne sanat, jotka nuorena romaaneista oppi, tulevat vieraiksi, ja alkaa epäillä, onko niitä olemassakaan muualla kuin kirjoissa.

Toisaalta marraskuun lopun arkisesta harmaudesta kaipaa tuollaiseen joutilaaseen kesäpäivään, jossa voi juoda kahvia ruusukupeista puutarhassa ja hissukseen hyväksyä sen, että elämällä on kulkunsa.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Jo Nesbø: Verta lumella II. Lisää verta





Nesbø pääsi yllättämään. Luulin tarttuneeni uutuuteen, joka käsittelee vauhdikkaasti huumekauppiaiden verisiä välienselvittelyjä kuten Verta lumella -kirjaparin ensimmäinenkin osa, muistaakseni. Verta lumella II olikin rakkauskirja. Olin vähällä tirauttaa pienen kyyneleen kirjan viimeisillä sivuilla.  

Kirjan päähenkilö on asiansa Oslossa vaaralliselle tielle saattanut Jon Hansen. Hän ei ole tappanut ketään – ja juuri siksi hän joutuu nyt pakenemaan kostajia. Hän saapuu pieneen kylään Pohjois-Norjassa ja esittelee itsensä Ulfiksi. Ulf nukkuu ensimmäisen yönsä kirkon alttarilla. Sieltä hänet löytää Knut, lestadiolaispoika, jonka äiti on kirkon suntio. Ulf saa turvapaikan syrjäiseltä autiotuvalta, mutta Kalastajaksi kutsuttu huumepomo löytää aina etsimänsä.

Juonesta en halua kertoa oikeastaan yhtään tämän enempää. 300 sivuun mahtuu monenlaista yllätystä, mutta tunnelma on silti enimmäkseen levollinen, ei sellaista hengästyttävää rytinää, mitä olen Nesbøltä tottunut lukemaan. Huumekauppa on tässä vain sivujuonne, syy, miksi Jon joutuu pakenemaan. Ruumiitakin tulee, mutta ennen kaikkea Verta lumella on kirja uuden alun mahdollisuudesta.

Kirjan ainoat miinukset menevät kustantajalle. On aika nolo moka, että takakannessa päähenkilöä kutsutaan Olofiksi ja kirjan sisällä Ulfiksi.

Alkuteos: Mere Blod (2015)
Suomennos: Outi Menna (Johnny Kniga, 2015)

tiistai 17. marraskuuta 2015

Yksi haaste, 52 kirjaa


Valmis! Kirjan vuoden lukuhaaste lienee ensimmäinen koskaan pitämäni uudenvuodenlupaus. Täytyy myöntää, että jonkinlainen turnausväsymys alkoi loppua kohden iskeä. Syksy toi taas mukanaan houkuttelevia uutuuksia, ja vuoden mittaan on muutenkin kertynyt matkaan muutama kirja, joita en ole muka ehtinyt lukea, kun on pitänyt urakoida tätä itse itselleni asettamaani haastetta.



Paljon enemmän tästä on kuitenkin koitunut hyvää.

Lukuhaastekirjojen joukkoon mahtui paljon sellaisia kirjoja, jotka olisin todennäköisesti lukenut ilman haastettakin:

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Jessica Suni: Hoito
Juha Itkonen: Ajo
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
Riina Katajavuori: Wenla Männistö
Kari Hotakainen: Luonnon laki
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Anni Kytömäki: Kultarinta
Antti Holma: Järjestäjä
Elias Koskimies: Ihmepoika
Haruki Murakami: Kafka rannalla
Henning Mankell: Juoksuhiekka
Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

Haasteen myötä tuli luettua myös muutama lukematta jäänyt klassikko:

Kurt Vonnegut: Teurastamo n:o 5
Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja
Aristofanes: Lysistrate

Jonkin verran lukuhaasteeseen mahtui jännitystä:

Jo Nesbø: Suruton
Erik Axl Sund: Varistyttö
M. J. McGrath: Jään muisti
Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista
Robert Galbraith: Käen kutsu

Parasta lukuhaasteessa on, että olen tullut tutustuneeksi kirjailijoihin tai kirjoihin, joihin muuten tuskin olisin tarttunut:

M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema
Lisa Genova Edelleen Alice
Taina Teerialho: Kesän tunnit
 Anne Enright: Unohdettu valssi  
Kristín Steinsdóttir: Omaa tietä

Kun marraskuussa katsoo luettujen kirjojen listaa, tulee miettineeksi, mitä olisi voinut tehdä sillä ajalla, joka kirjojen lukemiseen on kulunut. Ehkä vähän enemmän seurustella perheen kanssa? Käydä useammin lenkillä? Suuri osa lukemiseen kulunutta aikaa on kuitenkin unettomia aamuyön tunteja, jolloin seuraa on ollut aika vähän tarjolla eikä lenkkipolkukaan ole kutsunut. Ellen olisi lukenut, olisin todennäköisesti roikkunut netissä. Muutaman kirjan olen lukenut ääneen lapsille:

P. L. Travers: Maija Poppanen
J. R. R. Tolkien: Hobitti
L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet
Kate DiCamillo: Desperon taru
Marko Leino: Joulutarina

Osa kirjoista tuli valittua työn vuoksi. Klassikotkin tietysti tavallaan kuuluvat tähän joukkoon, mutta myös nuortenkirjoja lukiessani ajattelin oppilaita:

 Victoria Roth: Outolintu-trilogia: 1,2 ja 3
Jessica Schiefauer: Pojat
Maria Turtschaninoff: Maresi

Oli mukavaa, että lukuhaaste tuuppi hellävaroen ulos omalta mukavuusalueelta. Uutta tai uudehkoa kertomakirjallisuutta on aina helppo löytää luettavaksi, mutta lukuhaasteen myötä piti haalia käsiinsä runoa, novelleja ja sarjakuvaromaania sekä erilaista tietokirjallisuutta. Ja rakkaushömppää!

Tove Jansson: Nukkekaappi
Jaan Kaplinski: Olen kevät Tartossa
Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet
Stefan Einhorn: Aidosti kiltti
Malala Yousafzai & Christina Lamb: Minä olen Malala
Cathy Kelly: Rakkauden kielioppi


Lukuhaaste on vienyt minua tänä vuonna moneen paikkaan. Islannissa, Irlannissa ja Virossa olen käynyt itsekin, ja on ollut mukava täydentää reissua kohdemaan kirjallisuudella. Lisäksi olen tehnyt fiktiivisen matkan mm. Japaniin, Pakistaniin ja arktiseen Kanadaan ­ – sekä tietysti Keskimaahan.

Parasta kirjaa en lähde valitsemaan. Tällaisen harrastelijan mielikuva kirjasta riippuu niin paljon siitä, missä mielentilassa sitä sattuu lukemaan. Kaiken kaikkiaan olen iloinen, että otin haasteen vasteen, ylpeä, että sain sen suoritettua ja – pakko myöntää – helpottunut siitä, että seuraavan kirjan saan valita ihan vapaasti.

Aristofanes: Lysistrate


Lukion pitkän matematiikan tunneilta on jäänyt mieleen opettajan viisaus: ”Laiskuus on hyvä lahja, kun sitä osaa käyttää.” Lukuhaasteen kanssa iski nyt laiskuus. Viimeinen kohta, kielletty kirja, täyttyy nyt lyhyellä näytelmällä, joka on muuten myös lukuhaasteeni vanhin teos.

Lysistrate on Aristofaneen komedia noin vuodelta 411 eKr. Se on kielletty Kreikassa vuonna 66 jKr. säädyttömyytensä vuoksi ja tuhat vuotta myöhemmin, 1967, sodanvastaisuutensa vuoksi. Vuonna 1942 saksalaiset miehittäjät kielsivät kaikkien klassisten kreikkalaisten näytelmien esittämisen. Yhdysvalloissa Lysistratea vastaan nostettiin kanne 1930. Näillä ansioilla Lysistrate täyttänee helposti kohdan 37: kirja, joka on kielletty jossain päin maailmaa. Suomeksi Lysistrate on julkaistu Pentti Saarikosken käännöksenä vuonna 1974, eikä se kyllä nykymittapuillakaan ihan peruskoulun kevätjuhlamateriaalia ole. 

"Aristofanes" by Original uploader was Torquemada at es.wikisource - Licensed under Public Domain via Wikimedia Commons


Lysistraten juoni on yksinkertainen: Ateenan ja Spartan naiset ovat kyllästyneet miesten ainaiseen sotimiseen ja päättävät Lysistraten johdolla ryhtyä naimalakkoon painostaakseen miehet rauhaan. Ei sillä, että maailmanrauha Ateenan naisia kiinnostaisi. He haluaisivat pitää omat miehensä kotona sen sijaan, että nämä kirmaavat peitset tanassa pitkin sotatantereita. (Kyllä, nämä peitset ovat monen kaksimielisyyden lähde Lysistratessa.) Saarikosken hilpeäntörkeä käännöskieli ei noudata mitään antiikin runomittaa. Kieleen sekoittuu slangia, murteita ja viittauksia suomalaiseenkin kulttuuriin. Asia tulee selväksi. Puutteessa oleva mies on valmis vaikka rauhanneuvotteluun.

”Voi voi minua, minulla on jäykkäkouristus, minulla on kauhea kauhea stondis, herra inkvisiittori, armahtakaa!”


Naisillakin on melkoisia hankaluuksia pysyä miehistään erossa, ja Lysistrate saa tosissaan pidätellä joukkojaan:

”Ei siinä Zeus avita! Asia on nyt niin. Minä en enää pysty pitämään niitä erossa miehistä: ne puikkivat pakoon. Vasta minä sain kiinni yhden, joka teki tunnelia Panin luolasta, toinen koetti päästä alas taljan ja köyden avulla – – ”

Hupaisa ja räävittömästi kirjoitettu – tai vähintäänkin käännetty – tarina päättyy rauhaan niin ateenalaisten ja spartalaisten kuin miesten ja naistenkin välillä.

Etsiessäni Lysistratea kirjaston tietokannasta silmiini osui myös hauska teos Jos olisit puhunut, Desdemona. Tyytymättömien naisten pitämättömiä puheita (Christine Brückner, 1986). Kirja sisältää nimensä mukaisesti tunnettujen, kuvitteellisten tai todellisten naisten kuviteltuja sanoja. Suunsa puhtaaksi puhuvat muiden muassa Martti Lutherin Katariina-puoliso sekä Sapfo.

Minua tietysti kiinnostaa tällä kohtaa erityisesti luku ”Olet väärässä, Lysistrate! Hetaira Megaran puhe Lysistratelle ja Ateenan naisille”. Hetaira on antiikin Kreikan vastine Japanin geishoille, eräänlainen korkea-arvoinen rakkauden ammattilainen. Puheessaan hetaira kumoaa Lysistraten ajatuksen siitä, että pidättäytyminen johtaisi rauhaan:

”Kieltäytymisellänne te vahvistatte taistelunhalua sen sijaan, että heikentäisitte sitä. Kun miehet ovat kylläisiä ja tyytyväisiä, he eivät halua kuin levätä.”

Hän antaa yksityiskohtaiset ohjeet siitä, miten naisten tulee kaunistaa itsensä, valmistaa miehelle päivällinen, juottaa hänet humalaan ja sitten laskea hiuksensa levälleen. Make love, not war.

”Kun hän herää myöhään aamupäivällä, loikoilkaa unisena hänen vieressään ja sanokaa, että muut soturit ovat jo ajat sitten nousseet laivoihinsa – – ”

Suunnitelma on uskottavan kuuloinen, mutta eipä sekään taida tätä maailmaa pelastaa. Yksi kerrallaan naiset lähtevät paikalta, ja lopulta enää Lysistrate on kuuntelemassa, kun Megara päättää puheensa:

”Nyt me olemme kahden kesken, Lysistrate. Eivät he noudata sinun suunnitelmaasi. Eivätkä minunkaan. Kaikki jää ennalleen.”

Tähän olisi ehkä hyvä sanoa jotain lähipäiviin viittaavaa. Enpä taida sanoa. Nykypäivän terrori-iskuihin ratkaisun hakeminen antiikin kaksimielisestä komediasta olisi mautonta. Sen vielä sanon, että hetaira Megarakin ymmärsi, että toimettomalla, turhautuneella miehellä sotahalut nousevat.

”Minä tunnen teidän miehenne, useimmat ainakin. He ovat kuin lapsia, heillä ei ole tarpeeksi tekemistä, heille on keksittävä puuhaa. Joka itse kyntää peltonsa, ei halua pelloistaan taistelukenttää, ei Attikassa eikä Spartassakaan. Joutilas aloittaa riidan.”

 * * *

Aristofanes: Lysistrate
Teoksessa Pentti Saarikoski: Antiikin runoutta ja draamaa (Otava 2002)

Christine Brückner: Wenn du geredet hättest, Desdemona (1983)
Suom. Anja Meripirtti (WSOY, 1986)

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

J. W. Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset


Voi poloista Wertheriä! Mennä nyt niin palavasti rakastumaan varattuun naiseen.
Nuoren, romanttisen Wertherin lemmentuskista luettuani ruksaan lukuhaasteestani kohdan 44, klassinen rakkausromaani. 



Kerrotaan, että ilmestyttyään Nuoren Wertherin kärsimykset synnytti kuumeen, joka sai monet nuorukaiset päättämään onnettomat rakkautensa Wertherin tavoin. Ensin ajattelin, että onpa se ollut erilaista aikaa. Itseäni melkein enemmän huvitti Wertherin kärvistely ­– samaistuminen oli vaikeaa. Toisaalta, eihän nykyäänkään ole ihan tavatonta, että nuori mies tekee itsemurhan rakkauden takia. Tavatonta sen sijaan olisi kirjoittaa sitä romantisoiva kirja.

Juoni on yksinkertainen: Werther tapaa kihloissa olevan naisen, Lotten, josta ei saa enää ajatuksiaan irti. Koska Lotte on puhdas ja täydellinen, hän ei voi olla edes ajatuksissaan petollinen Augustille, kihlatulleen ja myöhemmin miehelleen. Werther pyörii pariskunnan ympärillä ensin ystävänä, sitten sairaalloisena miehenä, jonka pakkomielteenomainen rakkaus alkaa tuntua jo Lottestakin kiusalliselta:

Oi, miksi teidän piti syntyä tuollaiseksi, miksi teidän täytyy kokea niin kiihkeästi ja hillittömästi kaikki, mikä saa teidät valtaansa! – – Olkaa mies! Älkää riippuko tuskaisena kiinni olennossa, joka ei voi suoda teille muuta kuin sääliä.

Werther jää mahdottoman rakkautensa vangiksi. Mikään ei auta. Wertherin on vain vellottava tunteidensa vietävänä, kunnes ne vievät hänet tuhoon. Jotenkin tuntuu, että Werther myös nauttii osastaan. Hän viettää aikansa luontoa ihaillen ja romanttisia runoja lukien ­– ja samaistunee runojen traagisten sankareiden kohtaloihin. Turvallinen, maanläheinen avioliitto olisi kai tylsä eikä millään lailla tavoittelemisen arvoinen tila. Rakkauden tuskista kärsiminen jalostaa romanttisen sankarin poikkeusyksilöksi, joka voi vain ihmetellä, onko joku muukin kokenut vastaavaa:

Toisinaan sanon itselleni: Sinun kohtalosi on ainutlaatuinen! ­– ja ihastelen toisten onnea­ – sinun laillasi ei ole vielä kukaan kärsinyt. Mutta sitten luen jotakuta muinaista runoilijaa, ja on kuin katsoisin omaan sydämeeni. Ah, niin raskas on tämä kuormani! Ovatko ihmiset todella kokeneet näin kovia jo ennen minua?

Nuoren Wertherin kärsimykset rakentuu pääosin Wertherin kirjeistä ystävälleen Wilhelmille. Näissä kirjeissä Werther paljastaa syvimmät tunteensa ja torjuu Wilhelmin ilmeiset yritykset puhua hänelle järkeä. Kirjan viimeinen neljännes on nimeltään ”Julkaisijan sana lukijalle”. Siinä ulkopuolinen kertoja kuvailee Wertherin elämän viimeisiä vaiheita ihmisten kertoman ja joidenkin kirjeiden perusteella.

Romantiikan ajan kirjallisuuden koko kuvasto myrskyineen ja kuutamoöineen on kirjassa käytössä. Luontokuvaus ihmisen tunteiden ilmentäjänä kelpaisi oppikirjaesimerkiksi romantiikan kirjallisuudesta:

Ympärilläni kohosivat valtavat vuoret, edessäni ammottivat pohjattomat kuilut, sadepurot syöksyivät syvyyksiin, joet virtasivat jalkojeni juuressa, ja metsät ja kukkulat raikuivat; ja minä näin kaiken tuon takana selittämättömät voimat, näin miten ne tekivät työtään ja uurastivat syvälllä maan uumenissa – –

Vaikka Lotte tunteekin sielunyhteyttä romanttisen Wertherin kanssa, hän on uskollinen ja järkevä nainen, kuten täytyy ollakin sellaisen, joka hoitaa äidittömäksi jääneitä sisaruksiaan. August jää vielä ohuemmaksi hahmoksi. Augustia kyllä vaivaa kotonaan notkuva kolmas pyörä, mutta hän ratkaisee kiusalliset tilanteet poistumalla paikalta. Näiden henkilöiden ei voi kuvitella olevan verta ja lihaa. Wertherin romanttista haahuilua parinsadan sivun verran seurattuaan ymmärtää hyvin, miksi romantiikan aikakauden jälkeen realismille oli tilausta.


Alkuteos: Die Leiden des jungen Werthers 1774
Suomennos: Markku Mannila, 1992

perjantai 13. marraskuuta 2015

James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta


Pyydän anteeksi kaikilta mahdollisilta blogiini eksyneiltä lukijoilta sekä James Joycen haamulta ja perikunnalta tämän postauksen sisällön ohuutta, aiheesta harhailua ja täydellistä asiantuntemattomuutta. Joycen edessä minun on nostettava kädet pystyyn. Jos klikkasit tiesi tänne löytääksesi tietoa Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta -teoksesta, kannattaa jatkaa etsimistä muualta.

Lukuhaasteen kohta 21 siis haastoi lukemaan kirjan, joka olisi pitänyt lukea koulussa, mutta joka jäi lukematta. Minähän luin koulussa luin kaiken, mitä käskettiin. Niinpä lukematta jääneitä kirjoja on etsittävä yliopisto-opinnoista. Kotimaisen kirjallisuuden tenttipaketit olivat aika massiivisia. Mieleen ovat jääneet paitsi sohvan nurkassa vietetyt illat, myös niitä edeltäneet kirjastokäynnit, joilla piti jonotella pölyisiä varastokappaleita. Melko tunnollisesti kyllä luin tentteihinkin. Poikkeuksen sääntöön muodostaa aineopintojen maailmankirjallisuuden tentti. Aineenopettajan kokonaisuutta tekevät olisivat saaneet jättää sen tekemättä, mutta tunnollisena tyttönä ilmoittauduin kesätenttiin.

Kesästä tulikin odotettua vauhdikkaampi. Oli töitä, kavereita ja sinkkuelämää Turussa. Eräänä kauniina päivänä lähdin käymään mökillä. Sieltä minut löysi nykyinen mieheni. Oli siinä kaikenlaista ajateltavaa. Kävin töissä laivaterminaalissa. Aamu- ja iltatyövuorojen välissä otin Linnan puistossa aurinkoa ja yritin lukea muun muassa Taiteilijan omakuvaa. Kääntelin sivuja, mutta mieleen ei jäänyt mitään. Annoin periksi. Tenttipäivän koittaessa olin lukenut vain kolmanneksen kirjoista, mutta päätin pelata upporikasta tai rutiköyhää ja marssin tenttisaliin. Pieleenhän se meni.

Tähän lukuhaasteen kohtaan ainoa mahdollinen valinta oli siis James Joycen Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta. 281 sivua, tosin tiheästi kirjoitettua tekstiä, mutta kuitenkin, alle 300. Sitä paitsi hävetti syyslomalla kuvata Joycen patsasta Dublinissa, kun en ollut lukenut yhtään hänen kirjaansa. Omakuvasta olisi pakko selvitä, läpi se olisi pakko lukea nyt, vaikka siitä ei mitään saisi irti. 



Romaanin päähenkilö on Stephen Dedalus, Joycen alter ego. Kirjan alussa Stephen on pikkupoika, kirjan lopussa taiteilijuutensa löytänyt nuori mies, joka päättää lähteä Irlannista.

Kerronnan kieli elää kiinnostavasti Stephenin kypsymisen myötä. Alussa Joyce kuvaa lapsen havaintojen lapsen kielellä. ”Kun kastelee vuoteensa se on ensin lämmin ja sitten se on kylmä. Äiti pani alle öljykankaan. Sepä haisi kummalta. Äiti haisi paremmalta kuin isä. Äiti soitti pianolla merimiestanssin, ja hän tanssi. Tralalala lala – – ” Loppua kohti kieli kehittyy nuoren taiteilijan vimmaiseksi itseilmaisuksi.
                     
Stephen käy jesuiittakoulua, viisastelee kaveriporukassaan latinaksi ja joutuu tappeluun ilmoitettuaan Byronin olevan suurin runoilija – ihan normaalia nuoren miehen elämää siis? 16-vuotiaana Stephen löytää seksuaalisuuden ilot ja riemut ja joutuu sitten painostavan synnintunnon kouriin. Tällä kohtaa Joyce kuvaa papin koulun oppilaille pitämää saarnaa. Armo mainitaan sivulauseessa, helvetin fyysisiä kirouksia maalaillaan yhteensä kuuden sivun verran.

Vielä – maallinen tuli, olkoon se vaikka kuinka kiivas ja laaja, on aina suuruudeltaan rajoitettu; mutta helvetin tuli on ääretön, rannaton ja pohjaton. – – Voi, kuinka hirvittävä onkaan noiden onnettomien kohtalo! Veri kiehuu ja kohisee suonissa, aivot sulavat pääkopassa, rinnassa sydän hehkuu ja halkeilee, suolet ovat punahehkuisena palavana liemenä, arat silmät liekehtivät kuin sula metalli.

Seuraavana päivänä saarnaaja jatkaa vielä kuvailemalla helvetin henkisiä kärsimyksiä: näille tarvitaan jo kahdeksan sivua. Helvetti-saarnat osuvat sivumäärällisesti koko lailla kirjan puoliväliin ja ennustavat suurta käännettä Stephenin elämässä. Stephen pakottautuu ripittäytymään ja lähtee tekemään parannusta niin voimallisesti, että hetken aikaa hänen uskonnollisuutensa vaikuttaa jo aika epäterveeltä. Kun Stephenille sitten ehdotetaan pappisuraa, hän tajuaa, että se elämä ei ole häntä varten. Lopulta Stephen kääntää selkänsä koko katoliselle kirkolle ja löytää taiteilijankutsumuksensa.

Hänen sielunsa oli noussut poikavuosien haudasta, heittänyt yltään kuolinvaatteet. Kyllä! Kyllä! Kyllä! Sielunsa voimasta ja vapaudesta hän loisi ylpeästi, kuten suuri taiteilija, jonka kaima hän oli, jotakin elävää, uutta ja lentoon nousevaa, kaunista, aineetonta, häviämätöntä.
Kiihtyneenä hän ponnahti kivilohkareeltaan, saattamatta enää sammuttaa verensä paloa. Hän tunsi poskiensa leimuavan, kurkkunsa tykyttävän laulunhalusta. Jalkoja poltti vaellushalu, ne tahtoivat kulkea maailman ääriin. Eteenpäin! Eteenpäin! kuului sydämen huuto. Ilta tummenisi meren yllä, yö laskeutuisi tasangolle, sarastus kimalteleisi vaeltajan silmiin ja näyttäisi hänelle outoja vainioita ja mäkiä ja kasvoja. Minne?

Kuva taiteilijasta ei-niin-nuoruuden vuosilta
Kirjassa on paljon henkilöitä, joiden keskusteluissa en ainakaan minä koko aikaa pysy mukana. Myös Irlannin politiikkaan liittyvät asiat menevät kovaa ohi. Huomio kiinnittyy Stephenin elämän suuriin käänteisiin ja kerrontaan. En voi sanoa, että kirjan lukeminen olisi ollut silkkaa nautintoa – modernismi ei ole koskaan ollut minun lajini. Toisaalta, ottaen huomioon, että lähdin kahlaamaan kirjaa silkasta velvollisuudentunnosta, täytyy sanoa, että kokemus oli parempi kuin odotin. Nöyränä silti tunnustan, että Omakuva oli minun kohdallani helmiä sioille. Joycen myöhempi tuotanto jääköön minua älykkäämmille lukijoille.

Olet kysynyt minulta mitä voisin tehdä ja mitä en tekisi. Sanon sinulle nyt, mitä minä teen ja mitä aion jättää tekemättä. En tule palvelemaan sellaista, mihin en enää usko, olkoon sen nimi sitten vaikka koti, isänmaa tai kirkko; ja minä aion ilmentää itseäni jossakin elämän tai taiteen muodossa niin vapaasti kuin voin ja niin täydellisesti kuin voin ja puolustuksekseni käytän ainoita aseita, jotka itselleni sallin – vaikenemista, maanpakoa ja viekkautta.

* * *

Tahdon kietoa syliini kauneuden, joka ei ole vielä syntynyt maailmaan.

Alkuteos: A Portrait of the Artist as a Young Man (1916)
Suomennos: Alex Matson

sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Kari Hotakainen: Henkireikä


En ole juuri ehtinyt lukea uusia kirjoja tänä vuonna, joten en voi sanoa Hotakaisen uutuuden olevan vuoden paras kotimainen kirja, mutta sen voin sanoa, että Henkireikä (Siltala, 2015) on yksi hienoimmista tänä vuonna lukemistani teoksista. Olen pitänyt oikeastaan kaikkia lukemiani Hotakaisen kirjoja riemastuttavina ja oivaltavina, mutta tässä oli jotakin vielä eri tavalla vangitsevaa. Henkireikä oli niin intensiivinen 200-sivuinen kirja, että luin sitä seisten keittiössä. 



Jotenkin minulta oli mennyt kokonaan ohi, jos Henkireikää jossakin oli markkinoitu. Bongasin kirjan Opus ekan blogista. Varasin sen heti kirjastosta ja sainkin sen käsiini nopeasti. Onneksi, sillä Finlandia-ehdokkaiden julkistamisen jälkeen varausjono on varmasti kasvanut.

Teoksen päähenkilö on rikospoliisi, joka on hakeutunut sekakuoroon saadakseen henkireiän rikostutkinnan ja ”ihmisten lukemisen” täyttämään elämäänsä. Välillä kuoro soi puhdasta tunnetta yhtenä äänenä rikospoliisin epävireisestä laulusta huolimatta. Ihmisäänistä koostuvan musiikin kuvaus tuo lukijallekin henkireikiä muuten karuun kerrontaan. Toisaalta sekakuoro on jotakin niin kunnollista, turvallista ja keskiluokkaista, että kontrasti pinnan ja piilossa olevan välillä on suuri ja jotenkin kovin hotakaismainen. Henkireikää kuorosta ei nimittäin päähenkilölle tule. Kuoro imaisee hänet sotkuun, jota hän yrittää ymmärtää kertoessaan tätä tarinaa jollekin sinäksi puhuttelemalleen.

Murhan aavistus leijuu ilmassa alusta asti. Vihje on jo kansikuvassa, jossa hempeän roosalla – tai ihonvärisellä –  taustalla on hopeanvärinen äänirauta, jonka toinen piikki on korvattu veitsellä. Takakannessa veitsi on uponnut lihaan. Ennakointi alkaa heti ensimmäisellä sivulla, jossa minäkertoja aloittaa:

Kaikilla meillä on omat tehtävämme. Poliisin tehtävä on rikosten ennalta estäminen, selvittäminen ja epäiltyjen syyteharkintaan saattaminen. Kuun tehtävä on loimottaa ja valaista tie verstaalle, jossa teräaseita säilytetään. – –

Kolmannen luvun alun jälkeen ei enää ainakaan pitäisi olla epäilystäkään siitä, mihin kaikki päättyy:

Sinä aamuna heräsin samaan aikaan auringon kanssa. Kaupunki oli hiljainen, puiston ruoho kosteaa, puukot vielä tupessa, aikeet toteutusta vailla.

Henkireikä on ulkoisesti pieni kirja, mutta se käy syvällä siinä, mitä ihminen on. Eikä kuva ihmisestä ole kovin kaunis:

Tiedämme ihmisestä paljon, emmekä mitään. Mikä on ihmisen lopullinen luonne?
                      Luonne on se, mikä jää jäljelle kun riisutaan vaatteet, asunto, perhe, työ ja maine ympäriltä. Jää se ydin. Ydinmehu. Kun ihmistä oikein tiristää, ottaa siitä mehut, kyllä se luonne sieltä esiin tulee. Halkaise sitruuna, purista puolikasta nyrkissäsi, käteen jää sitkoisa mytty. Se on se luonne.

Rikospoliisin lisäksi muita keskeisiä henkilöitä on kaksi, sekakuorolaisia molemmat: On Suntio, joka riisuu vainajilta heidän vaatteensa ja vie kankaat työttömäksi jääneelle vaimolleen. Tämä ompelee niistä morsiuspukuja ja kastemekkoja kierrätyshengessä. On Parturikampaaja, joka tuntee olevansa vankilassa kotonaan vammautuneen miehensä omaishoitajana. Mustasukkainen mies puhuu ja vaatii Parturikampaajan niin loppuun, että tälle kuoro ei riitä henkireiäksi. Jostakin syystä sekä Suntio että Parturikampaaja avautuvat rikospoliisille. Tilanteet kärjistyvät, ja syntyy jännite, joka odottaa purkautumistaan.

Kieltämättä odotin juonelta ehkä vielä enemmän, mutta toisaalta Henkireiän hienous piileekin juuri siinä, että juoni on yksinkertainen ja saa miettimään, miten häilyvää on normaalius. Rikospoliisi kuvaa kuuntelijalleen lukuisten esimerkkien avulla, miten kenellä tahansa voi napsahtaa.

Lähes kaikki asiakkaani ovat ketä tahansa. Ja kun sanon ketä tahansa, tarkoitan sillä mitä sanon. Sinä voit olla asiakkaani. Et usko. Tämä ei ole uskon asia. Kuka tahansa kykenee tappoon, mutta vain harva ajautuu sen tekemään.

– –
Siis kaksi teistä ajautuu tapon yritykseen ja teistä kahdesta vain toinen onnistuu aikeissaan ja hänen jaloissaan makaa kohta vainaja. Yksi sadasta tappaa, muut yhdeksänkymmentäyhdeksän katsovat tätä sivusta, näytöltä tai paperilehdestä.
                      Mutta se yksi, yksi teistä.
                      Meistä.