Ludvig Holberg: Valtioviisas kannunvalaja ja Jeppe Niilonpoika

Lukion äidinkielen viitoskurssilla päästiin valistusaikaan saakka. Norjalais-tanskalaisen Ludvig Holbergin näytelmät Valtioviisas kannunvalaja ja Jeppe Niilonpoika luin ihan vain siksi, että muutaman opiskelijan oli määrä pitää niistä puhe-esitykset, ja ajattelin, että joskus on mallin vuoksi hyvä olla itsekin lukenut käsiteltävät teokset. Jeppe Niilonpojan olen kai joskus tenttiin lukenut, mutta Kannunvalajasta ei kyllä ollut mitään muistikuvaa. Molemmat näytelmät ovat ilmeisesti vuodelta 1722, joten ne täyttävät hienosti kohdan 18, "yli sata vuotta vanha kirja". Ihan kolmesataavuotiasta teosta en kuitenkaan päässyt sormeilemaan; näytelmät löytyivät WSOY:n julkaisemasta kirjasta Neljä komediaa (1966), joka saapui tunkkaisen tuoksuisena seutulainana Teiskon kirjastosta.

Komediat on äkkiä lukenut, ja niissä on paljon yhteistä. Molemmissa tavalliselle kansanmiehelle tehdään jekku, joka osoittaa, että hänestä ei ole ylempiarvoisten hommiin. Valtioviisas kannunvalaja kertoo nimensä mukaisesti kannunvalaja-Hermanista, joka ottaa kärkkäästi kantaa poliittisiin asioihin, vaikkei niistä juuri mitään ymmärräkään. Tästä huvittuneena raatimiehet päättävät laskea leikkiä hänen kustannuksellaan: Herman nimitetään muka pormestariksi ja hänen ratkaistavakseen tuodaan kinkkisiä asioita niin, että Herman-paran pää on lopulta aivan pyörällä. Hermanin ja hänen vaimonsa suhtautuminen yllättävään arvonnousuun kuvataan hyvin koomisesti – ulkoiset asiat saavat suuren merkityksen ja kahviinkin kaadetaan siirappia. Nopeasti jopa palvelijapoika oppii keräämään lantteja ”pormestaria” tapaamaan tulevilta. Kannunvalajan opetuksena on, ettei kenestä tahansa ole vallanpitäjäksi. Näytelmän kirjoitusaikaan säädyillä iso rooli yhteiskunnassa, ja dialogissa tuleekin esiiin yhteiskuntaluokat:

”Olisi toivottavaa, että semmoiset miehet kerran saisivat rangaistuksensa, sillä he istuvat oluttuoppiensa ääressä arvostelemassa kuninkaita, ruhtinaita, viranomaisia ja kenraaleja, niin että sitä on kamala kuulla. Se on vaarallistakin, sillä alhainen rahvas ei pysty tajuamaan, kuinka kohtuutonta jonkun kannunvalajan, hatuntekijän tai harjansitojan on perusteitta puhua semmoisista seikoista ja kuinka mahdotonta heidän on ymmärtää semmoisia asioita, joita kokonainen raati ei ymmärrä.”

Nykypäivänä tällainen ajattelu tuntuu jokseenkin vieraalta, mutta varmasti nykylukijakin voi yhtyä ajatukseen siitä, että valtion johtamiseen tarvitaan tietoa ja taitoa, ei vain pönötystä, hännystakkeja ja ranskankielisiä kohteliaisuuksia.

Jeppe Niilonpoika on aiheeltaan erilainen, mutta juonessa ja teemassa on paljon samaa. Näytelmä kertoo siitä, miten sammuneen kustannuksella pidetään hauskaa. Vaimo Nilla ja hänen mestari Eerikki -niminen piiskansa lähettävät Jepen asioille kaupungille. Saippuan sijasta Jepen rahat kuluvat viinaan. Jeppe ei ole unelmavävy, mutta ei ole vaimossakaan kehumista:

”Onkohan kellään niin saakelin ilkeätä akkaa kuin minulla? Luulenpa ihan, että se on itse Lusifeeruksen serkkuja. Kaikki naapurit sanovat, että Jeppe juo, mytta he eivät sano, miksi Jeppe juo; sillä kun minä palvelin kymmenen vuotta sotaväessä, niin en koko sinä aikana saanut niin monta kertaa selkääni kuin nyt saan yhtenä ainoana päivänä tuolta kirotulta naasikalta. Hän pieksää minua ehtimiseen, vouti ajaa minua työhön kuin juhtaa ja lukkari elostelee eukkoni kanssa.”

Paroni palvelusväkineen löytää Jepen sammuneena tieltä makaamasta. He päättävät tehdä Jepelle kepposen ja pukevat tämän paronin vaatteisiin. Kun Jeppe herää, hänen uskotellaan olevan paroni. Hetken tilannetta äimisteltyään Jeppe löytää sisäisen paroninsa ja alkaa jaella hirttotuomioita palvelusväelle ja jopa voudille perheineen. Onneksi paronin juomatarjoilu on kunnossa ja uni kutsuu Jeppeä uudelleen. Jepen selvittyä häntä tullaan hakemaan oikeuden eteen rangaistavaksi juovuspäissä tehdyistä teoista, sillä ”kukin vastatkoon selvänä siitä, mitä on viinapäissään rikkonut”. Jepelle uskotellaan, että hänet on myrkytetty, ja hänet ripustetaan hirsipuuhun niin, että hän luulee kuolevansa ja jättää jo jäähyväiset Nillalle. Todellisuudessa köysi menee hänen kainaloidensa alta, ja hänet lasketaan hetken kuluttua alas. Jeppe luulee heränneensä jälleen eloon. Jeppeä ei kuitenkaan saateta katkolle eikä edes AA-kerhoon, vaan tuomari toteaa:

”Ole rauhassa, Jeppe! Ja ilmoita meille, jos akkasi sinua tästä lähtien pieksää, kyllä me siihen keinon keksimme. Tuossa on sinulle neljä riksiä, joilla voit hankkia itsellesi pienen humalan, ja muista juoda meidänkin maljamme.”

Vaikka Jepen tarinan opetukset tuntuvat liittyvän lähinnä viinaan ja pahasisuiseen vaimoon, tämänkin näytelmän lopussa oleva runo puhuu siitä, miten valta ei sovi tavalliselle kansalle. Paroni runoilee näytelmän päätteeksi: ”Jos raaka rahvas taikka sällit pääsee mahtiin/ niin pian valtikkakin keikkuu piiskan tahtiin, – – voi nousukkaan niin valta juovuttaa,/  hän että vapautta sortaa tai sen kumoaa.” Voi kuitenkin pohtia, onko kohtuullista leimata Jepen toiminnan perusteella rahvaan vallankäyttötapoja. Jeppe kun on juopunut muustakin kuin vallasta eikä siinä mielessä oikein kelpaa todisteeksi siitä, ettei alempi luokka kykene ottamaan vastuuta.