Anne Enright: Unohdettu valssi

Lukuhaasteen kohta 35, ”kirja kirjailijalta, jonka nimikirjaimet ovat samat kuin sinulla”, on juuri sitä, minkä vuoksi ihastuin lukuhaasteeseen. En minä tiedä yhtään kirjailijaa, jolla on samat nimikirjaimet kuin minulla! Tai en tiennyt. Nyt tiedän: Anne Enright. Oli mentävä paikalle kirjastoon ja käytävä hyllyjä läpi E:n kohdalta. Sieltä löytyi lopulta muutamakin vaihtoehto, joista sitten valitsin lupaavimman näköisen.

Jos edellisen postauksen Neljäntienristeys oli monella tapaa tuttu aloittaessani lukemisen, tästä kirjasta en tiennyt mitään. Enrightin Unohdettu valssi (Otava, 2011) on takakannen mukaan ”lahjakkaan irlantilaiskertojan kuulas ja vähäeleinen tarina” ja ”kertoo kohtaamisesta, joka ei jätä rauhaan, ja niistä arkisista pikkuseikoista, jotka johtavat elämän suuriin ratkaisuihin”. Takakansi paljastaa myös, että lapsi näkee isänsä ja vieraan naisen varastetun suudelman. Jonkinlaista kolmiodraamaa siis oli luvassa. Etulieve kertoo Enrightin tulleen palkituksi sekä Booker-palkinnolla että Carnegie-mitalilla, joten ilmeisesti ainakin jotkut arvostavat kirjailijaa. Tämän enempää en ottanut selvää ennen lukemista.

Pidin kyllä kirjasta jollakin tapaa, vaikkei sen juoni kovin kiinnostava loppujen lopuksi olekaan. Minäkertojana toimiva Gina on suunnilleen ikäiseni naimisissa oleva nainen. Hän ajautuu suhteeseen sisarensa perhetuttavan, Seánin, kanssa, jolla on vaimo ja pieni tytär. Suhteessa ei sinänsä ole mitään kovin erityistä, mutta hieman poikkeavaksi kuvauksen tekee se, että Gina ei juuri pohdi tekojensa oikeutusta. Hän rakastuu suin päin ja se tuntuu riittävän. Selityksiä tai puolusteluja ei tarvita. Ginan miehestä puhutaan kovin vähän, paitsi että alussa pari vaikuttaa onnelliselta.

Välähdyksenomaisesti syyllisyys näyttäytyy siellä täällä:

”Juoksin kotiin aviomieheni luo, hänen viisaiden ruskeiden silmiensä luo, jotka tosiasiallisesti eivät olleet viisaat, ja hänen ison, lämpimän vartalonsa luo, joka ei ollut suojannut minua kylmältä.

Lauantai-iltana avasin viinipullon ja me katsoimme Langalla-sarjaa DVD:ltä ja sen jälkeen joimme toisen pullollisen, ja siitä huolimatta olin turta hänen sylissään ajatellessani kaikkea, minkä olin menettänyt: hänen kätensä liike oli vain liike, hänen kielensä oli todella kieli. Minä olin surmannut sen, parhaan mitä minulla oli. Kun syyllisyys vihdoin iski, se oli ällistyttävä.”

Seáninkaan mahdollisia omantunnontuskia ei tuoda esiin. Lopussa Gina pohtii suhdettaan Seánin tyttäreen, mutta siinä on oikeastaan kaikki – muuten kirja vain kuvaa tapahtumat Ginan kertomana.

Tämä ei ole sellainen kirja, jota lukiessaan voisi helposti samaistua päähenkilöön. Tai ehkä joku hyvinkin voi, mutta itse olen tässä suhteessa aika konservatiivinen. Hyvänen aika, nainen, se on vain ihastus! Toisaalta onnellisesta, uskollisesta parisuhteesta harvoin saa kiinnostavaa kirjaa aikaan. Jos malttaa laittaa moralisoinnin syrjään, täytyy myöntää, että Gina on kyllä aika hauska hahmo mm. kuvatessaan miehensä sukulaisia ja heistä eroon pääsemistä:

”En voi uskoa, että olen päässyt tuosta kaikesta. En kerta kaikkiaan voi uskoa sitä. Että ei tarvitse kuin maata jonkun kanssa ja jäädä kiinni, niin ei enää koskaan joudu näkemään puolisonsa sukulaisia. Ei ikinä! Fuii! Poissa. Sen lähemmäs taikuutta minä en toistaiseksi ole päässyt.”

Pari asiaa kirjassa jäi mietityttämään. Heti prologissa mainitaan, miten mikään ei ehkä olisi alkanut, jos lapsi ei olisi nähnyt suudelmaa. Lainaus on otettu myös takakanteen. En kuitenkaan kirjan luettuani ymmärtänyt, miksi juuri tämä olisi ollut niin ratkaiseva asia, sillä lapsi ei reagoi suudelmaan mitenkään erityisesti eikä ehkä edes kerro siitä äidilleen. Suudelma ei ole Ginan ja Seánin ensimmäinen, joten tuntuu hieman minäkertojan itsepetokselta syyttää tuota tilannetta tapahtuneesta. Lapsi toki muuten on monella tapaa merkittävä kirjassa.

En ymmärrä myöskään, mihin kirjan nimi Unohdettu valssi viittaa. En vain ymmärrä. Kuulostaahan se tietysti runolliselta.

Ei tästä lainkaan lempikirjani tullut, mutta erikoista kerrontatapaa oli hauska ihmetellä, ja tulinpahan tutustuneeksi kirjailijaan, joka oli minulle täysin outo. Tätä pidän lukuhaasteen parhaana antina.