torstai 26. tammikuuta 2017

Arnaldur Indriðason: Räme





Oli takana raskaammanpuoleinen työpäivä palavereineen. Uni karkasi aamuyöstä, niin kuin se joskus tekee. Mitäpä tässä sängyssä pyörimään, puuskahdin, ja siirryin sohvalle. Nyt jotain helposti luettavaa. Käperryin peittoon, avasin kannen ja alkoi naurattaa: 



Kohta ei kuitenkaan enää naurattanut. Edellisen lukemani Erlendur-dekkarin tapaan Rämekään ei pidättele lukijaa pitkään jännityksessä, vaan rysäyttää rikoksen tiskiin ensimmäisessä virkkeessä: ”Sanat oli kirjoitettu lyijykynällä paperille, joka oli pantu ruumiin päälle. Kolme Erlendurille käsittämätöntä sanaa.” Siinä se on, ruumis. Islannissa ratkotaan taas murhaa. Pian paljastuu, että uhri ei ole ollut mikään pulmunen itsekään. Selviää vastenmielisiä asioita kaukaa menneisyydestä. Kuolleita kaivetaan esiin ja kipeitä muistoja sorkitaan. Viranomaisetkaan eivät saa puhtaita papereita toiminnastaan.

Räme sai Lasiavain-palkinnon parhaana pohjoismaisena rikosromaanina vuonna 2002, joten isken sen lukuhaasteessa kohtaan 16, ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja. Se on islantilaisen Arnaldur Indriðasonin ensimmäinen suomeksi julkaistu Erlendur Sveissonista kertova dekkari. Erlendur on reykjavikilainen rikospoliisi, joka syö mikroaterioita ja puolikkaita lampaanpäitä. Hän on eronnut vaimostaan, eivätkä suhteet lapsiinkaan ole parhaalla tolalla. Hän yrittää auttaa päihdekoukussa roikkuvaa Eva Lindiä. Poikaansa, alkoholivieroitushoidossa ollutta Sindri Snæeria hän ei juuri tapaa. Erlendur tekee asiat omalla tavallaan ja saa työtoverinsa pyörälle päästään. Tällä kertaa kaikkea leimaa epävarmuus – ollaanko kerta kaikkiaan väärillä raiteilla tutkimuksessa? Uhrin kuolema ei harmita oikeastaan ketään, mutta murhatutkimukset repivät rikki vanhoja haavoja.

Rutinat kirjasta suuntautuvat kustantajalle. En pidä siitä, että takakansi kertoo asioita, jotka kirjassa selviävät vasta myöhemmin. Tällä kertaa takakannessa kerrottiin viestin sisältö sekä se, että tapaukseen liittyy geenitutkimus. Takakantta lukematta asia olisi valjennut lukijalle vasta pikku hiljaa, kuten kirjailija oli tarkoittanut. Tämä on tietysti hankala asia kustantajille. Geenitutkimus tekee kirjasta omaleimaisen, joten sen mainitseminen houkuttelee ehkä lukijoita. Siksi mainitsen sen myös tässä bloggauksessa. Sen sijaan viestin paljastaminen takakannessa on ihan turhaa.

Yhtä kaikki, dekkarin lukeminen tuntui taas mukavalta. Aamuyöllä herääminenkään ei harmittanut niin paljon, kun saattoi käpertyä peiton sisään sohvalle ja lähteä Erlendurin matkaan.

Alkuteos: Myrin, 2000.
Suomennos: Seija Holopainen. Blue Moon, 2003.

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Petri Tamminen: Meriromaani


Toisena päivänä keli loppui kokonaan. Hän kohtasi onnekseen miehen, joka neuvoi reitin, ja hän piti tätä merkkinä siitä, että kaikki tulee maailmassa saaduksi silloin, kun sitä eniten tarvitsee.

                      Myöhemmin paljastui, että miehen neuvo oli huono, hän törmäsi sulaan ja joutui kiertämään pitkän lenkin ennen kuin taas löysi kantavan tien. Siitä hän päätteli, ettei maailma sittenkään pidä lukua kulkijapojan tarvitsemisista, vaan että täällä sai kulkea missä kulkee, ja hänestä siinäkin laissa oli puolensa.


Meriromaani löytyi marketin alepöydältä. Se näytti olevan niin väärässä paikassa, että se oli pakko pelastaa ostoskärryyn jauhelihan ja mandariinien sekaan. Se täyttää lukuhaasteen kohdan 2: kirjablogissa kehuttu kirja. Katsokaapa vaikka, mitä esimerkiksi Elina, Tuija ja Rakkaus on koira helvetistä -bloggarit Meriromaanista sanovat, ja miettikää sitten, kuuluuko se alelaariin.

Oikeastaan Meriromaanista on sanottu niin paljon ja niin hyvin, ettei siitä nyt kauheasti enempää taida käsittelyssäni irrota. Lohdullinen on sana, joka kuvaa Meriromaania mielestäni parhaiten. Vilhelm Huurna vain elää ja purjehtii, niin tyvenet kuin myrskytkin. Laiva toisensa jälkeen kokee haaksirikon, mutta aina vain Askaisten isännät luottavat Huurnaan ja lähettävät tämän uudelleen merille. Laivojen nimet – kolme Reipasta sekä Onni, Rauha ja Armo – tuntuvat kuvaavan Huurnan elämää. Merestä kirja kertoo, niin ja laivoista ja satamista. Vähän metsän puista ja naisistakin. Elämää minä kuitenkin ajattelen, kun kirjaa luen. Että Huurnan asenteella tästä voi selvitä.

Meriromaania pitää lukea hitaasti ja nautiskellen, lempeitä lauseita maistellen. Se itkettää ja naurattaa omituisella, surullisella, onnellisella ja hyvin inhimillisellä tavalla.

”Aina hänellä kuitenkin olisi elämä ja sillä arvo, tämän elämän itsensä arvo, laivat olivat uponneet mutta hän ei.”

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

John Grisham: Joulua pakoon


Etsin kirjastosta hakuammunnalla sopivaa luettavaa lukuhaasteen kohtaan 17, kirjan kannessa on sinistä ja valkoista. Silmiin osui John Grishamin hauskalta vaikuttava pieni kirja Joulua pakoon. Sen kannessa naapurusto kylpee jouluvalaistuksessa sinisenä hetkenä, ja kadun jokaisen talon katolla on naurettavan suuri valkoinen lumiukko. Jokaisen, paitsi yhden.



Luther ja Nora Krank hyvästelevät kiitospäivän jälkeen aikuisen tyttärensä, joka lähtee vapaaehtoistyöhön Peruun. Olisi aika aloittaa jouluvalmistelut, jotka Krankin perheessä, kuten koko naapurustossa, tapaavat olla yliampuvat, valtavan työläät ja stratosfäärisen kalliit. Lahjat, kukat, joulukuusi, koristeet, valaistus, kalliit kortit, jouluaaton juhlat ystäville, joulumuistamiset yhdelle jos toiselle, hyväntekeväisyys, ruoat ja juomat – verotusasiantuntijana toimiva Luther kokoaa kuitit kasaan ja laskee, että edellisen joulun hinnaksi tuli 6100 dollaria, ja siinä ei edes näy hermojen kiristely luksuskauppojen jouluruuhkissa.

Luther ja Nora päättävät jättää joulun väliin nyt, kun tytärkään ei ole paikalla. Luther hankkii liput Karibian-risteilylle, ja jouluvalmistelujen sijaan pariskunta käy solariumissa ja laihduttaa. Naapurustolle tämä ei ole helppo pala nieltäväksi. Partiolaiset eivät saa Krankeille myytyä joulukuusta, poliisit hyväntekeväisyyskalenteriaan eivätkä palomiehet hedelmäkakkuaan. Mikä pöyristyttävintä, Hemlock Street jää jouluvalaistuskisan hännille, kun Krankit eivät suostu raahaamaan valtavaa valaistua lumiukkoa katolle. Krankien päätöstä ihmetellään, naureskellaan ja paheksutaan, mutta siellä täällä vähän myös kadehditaan.

Mitä sitten käy, en taida kertoa, koska lopun paljastaminen veisi sen vähänkin lukemisen ilon tästä romaanista. Joulua pakoon on erittäin kevyttä, höttöistä luettavaa – varsinainen yhden asian kirja. Ei mitenkään tyypillistä Grishamia, minkä voi päätellä jo kannesta. Jos kirja olisi ollut pidempi, en varmaan olisi sitä vaivautunut lukemaan loppuun. Vaikka Yhdysvalloissa jotkut varmasti käyttävät jouluvalmisteluihin omaisuuksia, on kirjassa kyllä melkoista liioittelun makua. En millään usko, että yhden pariskunnan jättäytyminen jouluhössötyksen ulkopuolelle saisi aikaan tuollaista vainoa. Kirjan pohjalta on näköjään tehty myös elokuva, Skipataan joulu. Kevyen komedian pohjaksi tämä varmasti hyvin sopiikin.

Lukuhaasteessa tämän voisi varmaan käyttää myös kohtaan 9, toisen taideteoksen inspiroima kirja. Dickensin Saiturin joulu varmasti on ollut Grishamin mielessä kirjaa kirjoitettaessa. Lutherin työkaverit naljailevat Saiturista, ja Luther itsekin miettii:

Hän ei ollut vihainen eikä karjaisisi: ”Humpuukia!” kenellekään, joka toivottaisi hänelle hyvää joulua.

Hän aikoi vain jättää joulun väliin ja lähteä sen sijaan risteilylle.

Siinä missä Scrooge on vanha kyyninen kitupiikki, Luther ja Nora ovat ihan sympaattisia ihmisiä, jotka vain haluavat yhden vuoden taukoa joulustressistä. He itsekin kokevat tuskaa kieltäytyessään tutuista perinteistä, mutta kannustavat toisiaan pitämään pintansa loistoristeilijällä rentoutuminen haaveissaan. Sen heille soisi. Se, että kirja päättyy, niin kuin päättyy, on tietysti aika selvää.

Joulua pakoon toimii kirjana ja varmaan elokuvanakin hyvin joulun aikaan nautittuna, miksei näin joulun jälkeenkin, kun kaikesta hössötyksestä on jälleen selvitty. Itse olen pitkään ollut joulufiilistelyihminen, mutta parina vuonna on käynyt mielessä jonnekin lämpimään, valmiisiin ruokapöytiin, karkaaminen. En usko, että yhden joulun skippaaminen aiheuttaisi meidän lähipiirissämme ihan näin voimakasta huolta.

Alkuteos Skipping Christmas (2001)
Suomentanut Hilkka Pekkanen, WSOY 2002

lauantai 7. tammikuuta 2017

Helen Macdonald: H niin kuin haukka


Aloitan tämänvuotisen Helmet-lukuhaasteen kohdasta 48: kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän. Kohtaan sopii loistavasti Helen Macdonaldin kehuttu H niin kuin haukka. Kuvittelin tarttuneeni kaunokirjalliseen teokseen, mutta takaliepeen tekstin mukaan Time oli valinnut kirjan vuoden 2015 parhaaksi tietokirjaksi. H niin kuin haukka -teosta onkin aika vaikea määritellä, eikä mikään määritelmä tekisi sille oikeutta. Se sisältää valtavan määrän tietoa niin haukoista, haukkojen kouluttamisesta ja haukkametsästyksestä kuin kulttuurihistoriastakin. Silti se on myös kaunis kertomus surusta ja siitä selviämisestä. 



Kirjan alussa päähenkilö Helen saa tiedon isänsä kuolemasta. Hän musertuu eikä saa otetta elämästä. Hän on pienestä asti ollut intohimoinen haukkaharrastaja, lukenut haukoista ja kouluttanut useita erilaisia haukkoja. Nyt hän haluaa kanahaukan, jota pidetään vaikeimpana koulutettavana. Mitään muuta ei kirjassa oikeastaan tapahdu. Helen totuttaa haukkaa itseensä ja pikkuhiljaa opettaa sitä lentämään hallitusti. Metsästää haukka osaa, sitä sille ei tarvitse opettaa. Fasaanit ja kaniinit saavat kyytiä, kun Mabel pääsee irti.

Mabel-haukan kouluttaminen imaisee Helenin maailmaan, jossa tämä välillä katselee ympäristöään haukan vaistoin, kuin ei ihminen olisikaan. Raja ihmisen ja eläimen välillä hämärtyy, ja Helenin on hyvä olla – suru unohtuu. Lopulta Helen löytää kuitenkin lohdun muiden ihmisten seurasta. Haukan koulutus on kaari, jonka päässä Helen ymmärtää, että hän on ihminen ihmisten joukossa, Mabel on haukka.

”– – vannon pyhästi, etten ikinä alenna haukkaani hieroglyfiksi, historialliseksi hahmoksi tai unohdetuksi muistoksi. En tietenkään. En minä pysty. Koska se ei ole ihminen. Siinä tärkein läksy, minkä Mabelin kanssa vietetyt kuukaudet ovat minulle opettaneet: maailma on täynnä asioita – kallioita, puita ja kiviä, ruohoa ja kaikkea mikä mönkii ja juoksee ja lentää. Ne kaikki ovat sitä mitä ovat, mutta tehdäksemme niistä ymmärrettäviä itsellemme me annamme niille merkityksiä, jotka pönkittävät omaa maailmankuvaamme. – – Haukan epäinhimillisyyttä kuuluu vaalia, koska se, mitä haukka tekee, ei liity mitenkään meihin.”

Helenin ja Mabelin tarinaan kytkeytyy kirja Goshawk, jota Helen on lukenut lapsena. Siinä kirjailija T. H. White kouluttaa Gos-nimistä kanahaukkaa. Hänellä on alusta asti väärät otteet ja asenteet, mutta hänkin projisoi haukkaan väärällä tavalla omia tunteitaan ja pelkojaan. Minua Whiten elämään liittyvät kohdat hieman häiritsivät enkä saanut niistä kovin paljon irti. Lukiessani tunsin koko ajan, että niistä pitäisi nyt ymmärtää jotain suurta, mutta en sitten juuri ymmärtänyt.

Vaikka H niin kuin haukka ei ole juoneltaan kummoinen, se jollakin kummallisella tavalla pitää jännitettä yllä. Lisäksi se tarjoilee oivalluksia elämästä, ihmisistä ja maailmasta. Itselleni kolahti kohta, jossa White saatuaan haukan koulutettua ei tunnekaan onnistuneensa:

”Noviisina on turvallista olla. Kun vasta opettelee jotakin, ei tarvitse murehtia, onko siinä hyvä vai ei. Mutta kun on jo tehnyt jotain, oppinut miten se tehdään, ei ole enää turvassa. Asiantuntijuus altistaa arvostelulle.”

Mietin, kuinka usein itse vähättelen kokemustani ja asiantuntemustani, ja tajusin, että se ei ole vain hyvää nöyryyttä. Siinä on myös arvostelluksi tulemisen pelkoa, eikä pelkuruudessa ole mitään hyvää.

H niin kuin haukka oli mielenkiintoinen lukukokemus. Se imaisi aivan tuntemattomaan maailmaan, jossa huput ja jalkanauhat, lentonyörit ja kulkuset tulivat tutuiksi. Kirja ihastutti myös kauniilla kielellään, vaikka siinä fasaaninveri roiskuu ja kaninkarvat pöllyävät. Kirjan nimi oli mielestäni vähän tylsä. Jos ei lasketa sitä, että myös päähenkilön nimi alkaa H:lla, en oikein ymmärrä sen ideaa. Ainakin suomeksi se kuulostaa aapislorulta.

Erikoista muuten, että olen tullut lukeneeksi peräkkäin kaksi kirjaa, joissa kerrotaan pilkuntarkasti ja välillä vähän inhorealistisesti joidenkin eläimien kanssa elämisestä –  viimeksi lampaiden, nyt haukkojen.

Alkuteos: H is for Hawk (2014)
Suomentanut: Irmeli Ruuska (Gummerus 2016)