maanantai 14. joulukuuta 2015

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat


Selja Ahava oli Finlandia-ehdokkaissa minulle uusi nimi, ja ilman ehdokkuuden tuomaa julkisuutta tuskin olisinkaan hoksannut Taivaalta tippuviin asioihin (Gummerus, 2015) tarttua. Olen iloinen, että tartuin. 



Taivaalta tippuvat asiat kertoo siitä, miten elämä joskus pakenee todennäköisyyslaskelmia eikä taivu kertomukseksi, jossa on alku, keskikohta ja loppu.

Kirjan ensimmäisessä ja viimeisessä osassa näkökulma on Saaran. Saaran äiti kuoli, kun taivaalta tippui – kesken kauniin kesäpäivän – jäälohkare. Saara muistelee äitiään ja sitä isää, joka ei ollut vielä mennyt pois tolaltaan.

On melko epätodennäköistä, että taivaalta tippuu jäälohkare, joka murskaa pään. On myös melko epätodennäköistä voittaa lotossa. Vielä epätodennäköisempää on voittaa lotossa kahdesti. Niin kuitenkin käy Saaran Annu-tädille, isän siskolle. Ensimmäisen voittonsa jälkeen Annu keittää jättipottikahvit. Hän ostaa Storgårdin, joka ristitään heti Förstorgårdiksi, ja ryhtyy kartanonrouvaksi. Toisen jättipotin jälkeen Annu nukkuu kolme ja puoli viikkoa.

Ihan kuin Saaran isä epätodennäköisestä menetyksestään, Annukaan ei tahdo selvitä onnenpotkuistaan. Kirjan toinen osa sisältää Annun kirjeenvaihtoa skotlantilaisen Hamish McKayn kanssa, johon salama on iskenyt neljästi. Hamish tuntuu hyväksyvän roolinsa kohtalon oikkuna, jota naapuritkin ovat alkaneet kartella. Annu etsii vielä selitystä.

Ajattelin, että elämä jatkuu. Elän, huovutan, lottoan, ostan asioita kun ne ovat tarjouksessa.
                      Mutta tässä onkin kyse jostain muusta, siltä minusta nyt tuntuu.

Taivaalta tippuvat asiat kertoo siitä, kuinka mahdoton ihmisen on varautua kaikkeen.

Isästä tuntui aina, että jokin ongelma hiipii salaa sisään – katon läpi, seinien raosta, takan hormista tai kellarin tuuletusreikiä pitkin. Että sen pitäisi huomata se, mutta se ei huomaisikaan, ja sitten kaikki olisi jo myöhäistä ja Sahanpurutalo olisi laho, tai meille puhkeaisi syöpätauti radonsäteilystä tai hormi syttyisi tuleen tai kattonaulojen venyneistä rei’istä valuisi vesi sisään ja laho katto romahtaisi niskaan, tai pönttöuunin irrallisten tiilien välistä tulisi häkämyrkytys. Ja se olisi isän syy.

(Tällainen mies tuntuu kovin tutulta. Mutta: ) 

Isä yritti suojella meitä, mutta ei se lopulta riittänyt. Se keskittyi liikaa seiniin ja unohti taivaan.
Nyt isä vain kuuntelee, kun hormissa kaikuu tip tip tip.

Kirjan ensimmäisellä sivulla on Aristoteleen määritelmä alusta, keskikohdasta ja lopusta. Kertomuksen juonessa kysymys on syistä ja seurauksista. Alku ei ole minkään seuraus, loppua ei seuraa mikään. Äiti luki Saaralle usein satuja, mutta väritti niitä omilla juonenkäänteillään ja jätti ne kesken.

– Loput ovat aina samanlaisia, äiti sanoi. – Prinssi ja prinsessa menevät naimisiin ja murhaaja vankilaan. Kaikki kiinnostava tapahtuu sitä ennen.

Saaraa äidin tapa lukea ärsytti. Saara rakastaa Hercule Poirotia, joka ratkoo asiat järjestelmällisesti, kokoaa lopussa ihmiset suljettuun tilaan ja selvittää, miten kaikki meni. Elämä ei kuitenkaan ole juonellinen kertomus. Taivaalta voi tippua asioita: jäälohkareita, salamoita, lottovoittoja tai jalattomia lapsia. Ne eivät ole seurauksia mistään, mutta niistä kyllä seuraa jotakin.

Ehkä meidän perheen loput ovat aina huonoja. Ehkä me siksi pidimme Poirotista.

Ympäröimisen motiivia käytetään kirjassa paljon. Kun Saaran äiti on vielä elossa, Sahanpurutalossa tehdään remonttia. Ennen panelointia äiti piirtää Saaran ääriviivat seinään. Ääriviivat yhdistyvät kokonaisuuteen, pysyvyyteen ja vakauteen. Kun kaikki ympärillä uhmaa mahdollisuuksien rajoja, Saara piirtää, joko mielessään tai oikeasti, valkoista viivaa ihmisten ympärille pitääkseen elämän jotenkuten kasassa ja raiteillaan. Hercule Poirot tekee niin, joten sen täytyy auttaa myös Saaraa.

Poirot ottaa liidun ja piirtää valkoisen viivan. Kun ajatukset ovat viivan sisällä, ne asettuvat paikoilleen. – – Ja jos jollekin ajatukselle tai esineelle ei ole käyttöä, sen voi jättää pois.

Saaran muistaa myös hänelle kerrottuja satuja, joista yhdessä neito muurataan seinän sisään ja seinästä kasvaa myöhemmin koivu. Saara työntää omenansiemeniä seinän rakoon, mutta mitään ei kasva. Itse hän pääsee seinän sisään, kun Förstorgårdista löytyy seinän sisältä salahuone.

Mietin ympärilläni kiertäviä seiniä. Piirrän viivan niiden mukaan, ja viivan sisään jää minun huoneeni. Paitsi salahuone – – Ovatko salaisuudet juuri asioita, jotka jäävät viivojen ulkopuolelle?

Vaikka kirja ei aristoteelistä juonikokonaisuutta muodostakaan, se kertoo kuitenkin tarinan. Asiat menevät vinksalleen, kun taivaalta putoaa jäälohkare. Vaikka Saaran isä sanookin, että aika-parantaa on paskaa, kirjan kuvaamat vuodet parantavat haavoja, ainakin vähän. Elämä jatkuu. Kun lahon seinän rakoon työntää omenansiemeniä, lopulta luonto löytää tiensä. Sen pituinen se.

Taivaalta tippuvat asiat saattaa olla paras tänä vuonna lukemistani kirjoista. Se keskittyy, ei harhaile. Se on hiottu kokonaisuus, vaikka elämä ei sitä olisikaan. Jokainen satu, muisto ja painajainen kantaa omaa merkitystään. Mikään räsymatto, omenantaimi tai röntgenkuva ei ole turha. Siinä mielessä Ahava ja Poirot ovat samoilla linjoilla.

lauantai 12. joulukuuta 2015

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki


Eliana työskentelee kutojana Seittien Talossa saarella, jossa unennäkijöitä vainotaan. Kadulta löydetään mykkä, pahoinpidelty tyttö, jolla on kädessään tatuoituna Elianan nimi. Eliana tutustuu tyttöön, Valeriaan, ja joutuu mukaan vaarallisiin tapahtumiin.

Emmi Itärannan Kudottujen kujien kaupunki sijoittuu vieraan tuntuiseen ympäristöön. Saari ei sijoitu tässä maailmassa tunnettuun aikaan eikä paikkaan. Kaupungin yllä risteilevät ilmagondolit ja valoa saadaan loistelaseista. Saaren satamissa poikkeavat kauppalaivat tuovat terveisiä ulkomaailmasta, mutta saari kelluu omassa yksinäisyydessään eivätkä sen asukkaat tiedä, että muullakin tavoin voisi elää. 



Kaikkeuden Verkko ja elämän kudosta kehräävä Kutojaneitsyt vievät kirjaa fantasian suuntaan. Musteellamerkintä ja kansalaisten unia vartioiva kasvoton neuvosto tuovat kirjaan dystopian henkeä. Unennäkijät päätyvät vangeiksi Tahrattujen Taloon. On kuitenkin joukko unennäkijöitä, jotka aavistavat totuuden.

Pidin Teemestarin kirjasta ja olen suositellut sitä monille. Kun kuulin, että Itärannan uusi kirja on ilmestynyt, päätin heti lukea sen. Jokin sai kuitenkin syksyn mittaan ajatukset muuttumaan. Olikohan se radiosta kuulemani haastattelu tai lukemani arvostelu, joka sai ajattelemaan, että saatanpa tuon jättää väliinkin. Jos en olisi saanut Kudottujen kujien kaupunkia lainaan tuttavalta, se olisi ehkä jäänyt pitkäksi aikaa ”vielä joskus luettavien kirjojen” pitkän muistilistan hännille.

Blogeissa Kudottujen kujien kaupunkia on kuitenkin hehkutettu paljon. Ilmeisesti tästä on tarkoitus pitää valtavasti. Kudottujen kujien kaupunki on varmasti monella tapaa hyvä teos, sitä en voi kiistää. Kieli oli kaunista, paikoin runollistakin. Kirjan kuvaama maailma oli kiehtova seitteineen ja verikoralleineen. Minua se ei nyt vain oikein napannut sisäänsä. En oikein edes ymmärtänyt, mitä kaikki seittien kutominen ja niiden kätköissä vaeltelu kirjassa merkitsi. Klassikkoselityksiä: Ehkä luin tätä väärään aikaan. Ehkä tämä olisi ollut upea elämys, jos tähän olisi voinut rauhassa uppoutua. Ehkä tämä pitäisi lukea uudestaan.

Ehkä luen kuitenkin jotakin muuta.

perjantai 4. joulukuuta 2015

Markku Pääskynen: Sielut


Minulla on 10-vuotias poika. Aina joskus sattuu, että poikaa ei näy kotona odotettuun aikaan eikä puhelinkaan vastaa. Yleensä puhelin on kotona, äänettömällä tai sammunut. Soittokierros kavereille tai kavereiden vanhemmille hälventää huolen. ”Joo, täällä se on, lähetän kotiin.”



Markku Pääskysen romaanissa Sielut (Tammi 2015) 11-vuotias Maija ei saavu aamulla kouluun. Kun opettaja soittaa kotiin, alkaa vanhempien, Ainon ja Kristianin elämän pisin päivä. Enimmäkseen he viettävät sitä erillään. Raskaana oleva Aino odottaa kotona Maijaa tai puhelua. Kristian kulkee Maijan reittejä, koputtaa jokaista ovea, kysyy jokaiselta vastaantulijalta.  

Mietin, miksi sinänsä ajattomat tapahtumat on pitänyt kirjassa sijoittaa markka-aikaan, mutta tajusin, että mobiililaitteiden käyttö pilaisi hyvän ongelman.


Ainon ja Kristianin tuskaisen etsinnän rinnalla kuvataan Taitoa ja Ilaria. He ovat Maijan ikäisiä poikia, jotka hekin etsivät Maijaa, mutta omalla tavallaan: unohtuvat välillä lasten touhuihin ja päästävät ajatukset omille, hurmaaville raiteilleen. Päivän edettyä iltaan etsijöitä on jo paljon. Lukija on tutustunut lähiseutujen asukkaisiin: Romua keräävä herra Hiililä sanoo nähneensä Ainon kulkeneen metsää kohti. Kaksossisarukset, noidaksi epäilty Aada ja uskovainen Iida hämmentävät etsijöitä. Kehitysvammainen Tiina leikkii vauvalla, jota hänellä ei ole. Muu Suomi seuraa radiosta panttivankidraamaa.



Kirja piti otteessaan; halusin tietää, mitä Maijalle on käynyt. Välillä pelkäsin, ettei suljettua lopetusta tulisikaan – jotenkin se ei tuntunut sopivan kirjan kerrontatyyliin. Kuitenkin täytyy sanoa, että minulla kävi jo kirjan alkupuolella mielessä eräs vaihtoehto. Petyin, kun huomasin ajatukseni osuneen oikeaan. Vihje oli oikeastaan liian helppo. Toisaalta Sielut ei olekaan juonivetoinen jännäri lapsen katoamisesta. Se ei myöskään ole kirja, jota lukiessa voisi samaistuen kauhistella ja eläytyä tapahtumiin. Se etäännyttää kerronnallisella rönsyilyllä, runollisuudella ja abstrakteilla pohdinnoilla:



Mutta ensin tuo tyttö piti löytää. Ja samalla muistaa että yhdelle ihmiselle tie oikeaan on eri suunnasta tulevalle tie suoraan, vasempaan tai takaisin ja että joskus tie oli pelkkä heijastus, harha tai kuvitelma. Jos kulkee etelään päätyy pohjoisen loputtomaan alkuun, jos kulkee pohjoiseen päätyy etelän loputtomaan alkuun, jos kulkee itään päätyy lännen loputtomaan alkuun, jos kulkee länteen päätyy idän loputtomaan alkuun, jos kyvyttömyys lähteä on sama kuin kyvyttömyys päästä perille, niin päinvastoin ja vielä kerran päinvastoin, sillä reitit olivat loputtomia ja ympyrät sulkeutuvia, sillä alkuja on yhtä monta kuin loppuja eikä mikään niistä osu omalle kohdalle.



Tietysti tällainen on omiaan kuvaamaan Kristianin sekopäistä harhailua. Silti tällaisia filosofishenkisiä mammuttivirkkeitä on kirjassa mielestäni liikaa. Vaikka Taito onkin poikkeuksellinen lapsi, tällaiset kuvaukset saivat ainakin minut hymähtelemään:



Yksi Taiton lapsuuden tärkeimmistä asioista oli lukea Salaisuuksien kirjaa joka oli elämän kirja ja kuoleman kirja, rakentaa asioista kuva ja hylätä se, oppia vertaukset ja sekoittaa ne keskenään, oppia salaisuudet ja hylätä ne, tutkia viisautta ja tutkia mielettömyyttä ja ymmärtää ne yhdeksi ja samaksi, tutkia lapsuutta ja tutkia aikuisuutta ja havaita ne erillisiksi mutta yhdeksi, sulkea vihdoin kirja mieli täynnä ja tuntea tyhjyys ja väsymys asioiden edessä, ymmärtää nuo asiat valoksi ja pimeydeksi yhtaikaa, oppia että aika on menneisyys, kulkea tulevaisuuteen selkä edellä, kasvot menneisyyttä kohti, sillä nykyisyyttä ei enää ole, ei ole eikä koskaan tule.

Ehkä olen selkeän virkkeen ja ajatuksen ystävä. Ehkä vain tyhmä.



Kirja alkaa sumusta ja päättyy sumuun: kirjaimet tulevat vähitellen näkyviksi ja haihtuvat näkyvistä vähitellen. Myös kansikuva on sumuinen. Sielut luo mielikuvan päivästä, jonka aikana tunteet, pelot ja ajatukset velloivat holtittomasti ja jokainen oli ympäröivistä ihmisistä huolimatta yksin ja epätoivoinen, irrallinen sielu.

Jälkeenpäin he puhuisivat paljonkin tuosta päivästä, mutta he muistaisivat yksityiskohdat eri tavoin, he eivät kykenisi puhumaan johdonmukaisin lausein vaan ristiriitaisesti ja jollakin tapaa katkonaisesti – – 



Sielut oli ensimmäinen lukemani Markku Pääskysen kirja. Varmasti tämä uppoaa lukijakuntaansa, mutta en vakuuttunut siitä, että tämä on minun kirjallisuuttani.