Robert Galbraith: Käen kutsu

Lukuhaasteen ensimmäisen ruksin laitan kohtaan 8: ”kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle”. Richard Galbraithin romaanin Käen kutsu (Otava, 2013) tapahtumat sijoittuvat Lontooseen.  J. K. Rowling päätti julkaista dekkarinsa Käen kutsu (Cuckoo’s Calling) salanimellä, mutta tieto kirjailijan henkilöllisyydestä vuosi nopeasti julkisuuteen. Täytyy myöntää, että Rowling oli syy tarttua kokeeksi tähän kirjaan. Potterit olen aikanani ahminut, ja kiinnostuksesta luin myös Rowlingin ensimmäisen aikuisten romaanin Paikka vapaana. Se olikin varsin lukemisen arvoinen romaani, mutta tämä dekkariavaus ei nyt oikein vakuuta. 

Yleensä luen dekkareita silloin, kun haluan uppoutua johonkin niin, että unohdan työasiat enkä malta laskea kirjaa kädestäni. Nautin siitä, että kirja ihan tosissaan vie mukanaan ja saa kääntämään sivun toisensa perään, vaikka pitäisi jo mennä nukkumaan. Ei haittaa yhtään, jos Harry Hole saa välillä turpiinsa ja verta roiskuu. Vaikkei päältä päin ehkä uskoisi, olen siis kovaksikeitetyn dekkarin ystävä.

Käen kutsu taas on hyvin perinteinen salapoliisiromaani, joka varmasti viehättää niitä, jotka sellaisesta pitävät. Siinä Cormoran Strike -niminen, Afganistanista ilman jalkaa palannut, rahapulassa oleva ja naisystävästään juuri eronnut yksityisetsivä selvittää, oliko kuuluisan lontoolaismallin Lula Landryn kuolema todella itsemurha. Työparinaan hänellä on näppärä ja tahdikas ”tilapäisratkaisu” Robin, joka ei ole tietävinään siitä, että Strike nukkuu toimistossa ja syö nuudeleita. Työparin yhteenhitsautumista on ihan hauska seurata, mutta varsinainen murhamysteeri etenee verkkaisesti ja lähinnä Striken omassa päässä. Strike ontuu ympäri Lontoota haastatellen Lula Landryn tunteneita ihmisiä, jotka edustavat melkoisen stereotyyppisesti eri yhteiskuntaluokkia. Varsinaista yhteiskunnallisuutta tässä ei mielestäni kuitenkaan ole samassa mitassa kuin Paikka vapaana -romaanissa tai jopa Pottereissa.

Koska murhajuoni selviää vasta ihan lopussa, huomio kiinnittyy lukiessa moniin muihin asioihin. Tummaihoinen Lula on adoptoitu rikkaaseen valkoiseen perheeseen, jossa kuitenkin kaikki on vähän pielessä. Lula etsii oikeita juuriaan ja löytääkin biologisen äitinsä. Tämä, kuten oikeastaan kaikki muutkin ihmiset Lulan ympärillä, yrittää saada palasen hänen menestyksestään. Yritin hakea Lulalle annetusta lempinimestä ”Käki” jonkinlaista symboliikkaa, mutta ei se mielestäni ainakaan siitä tule, että hän käyttäisi toisia hyväkseen pikkulintujen pesään munittuna – paremminkin Lula on se, jota yritetään käyttää hyväksi. Kirja esittääkin niin hyväosaiset kuin köyhemmätkin ihmiset melkoisina omaneduntavoittelijoina. Lulasta itsestään ei taas saa oikein mitään käsitystä.

Kun kaikki sitten ratkeaa, ainakin minä jäin lukijana ilman ”wow, näinkö se menikin” -elämystä. Olisin myös kaivannut matkan varrelle enemmän täkyjä, joiden perusteella murhaajaa olisi voinut lukiessa arvailla.