sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu


Vihdoin sain luettua Pauliina Rauhalan Taivaslaulun (Gummerus, 2013), jota ystäväni on suositellut minulle monta kertaa. Taivaslaulu siis täyttää lukuhaasteen kohdan 12. Se on palkittu Vuoden kristillisenä kirjana 2013 sekä Kiitos kirjasta -palkinnolla, Kaarlen palkinnolla ja bloggaajien Varjo-Finlandialla 2014. Siitä on kirjoitettu niin paljon, että bloggauksen kirjoittaminen tuntuu turhalta: mitä tästä voisi enää sanoa?

Miksihän tartuin tähän vasta nyt? Pelkäsin kai, että kirjan suosio perustuu uskaliaaseen aiheeseen ja kummallisten lestadiolaisperheiden erilaisuudella mässäilyyn. Kuinka väärässä olinkaan. Taivaslaulu on uskomattoman hyvä. En olisi uskonut, että näin hyvä.

Taivaslaulu on mielestäni ennen kaikkea Viljan ja Aleksin rakkaustarina. Se kuvaa, miten arka Aleksi varovaisesti lähestyy kaunista Viljaa, taiteilijaa. Se kertoo niistä polttavista tunteista, joita he tuntevat sisällään, vaikka ei pitäisi kiirehtiä. Tulevaisuus on rakastavaisilla kirkkaana edessä. Lapsia otetaan vastaan kyllä, niitä kai tulisi parin vuoden välein? Niitä tulee koko ajan. ”Kahden aikuisen välinen vapaa rakkaus kesti yhden kuun kierron.”  Kun alle kouluikäisiä lapsia on neljä, Vilja kuulee odottavansa kaksosia. Se on jo liikaa. Vilja luhistuu.

Itken tauluja, jotka jäivät maalaamatta ja runoja jotka jäivät lukematta. Itken nuoruutta joka loppui liian nopeasti ja keski-ikää joka siintää liian kaukana. Itken lapsia jotka jäävät silittämättä ja miestä joka jää suutelematta. Itken päiviä joina aurinko ei nouse ja öitä joina kuu tuijottaa kasvojani kuolemankalpena. Itken iloa joka katosi ja surua joka on kätkettävä.

Arvostan sitä, että Rauhala ei kuvaa lestadiolaisuutta pelkästään pahana ja ahdistavana asiana, vaan Vilja kokee kirjassa myös Jumalan rakkautta ja Siionin virsien tuomaa lohtua. Viljan suurimpana tukena on hänen oma miehensä, joka haluaa pelastaa perheensä. Vilja rakastaa lapsiaan niin että kipeää tekee. Vilja väsyy, mutta ei kaipaa ”maailmaan”.

Tämä maailma rakastaa sarjakuvahahmoiksi jalostettuja sukupuolia, erityisen miehiä ja erityisen naisia, jotka heijastelevat toistensa kiillotetuilta pinnoilta vain itseään. Minä rakastan kohtuullisia miehiä ja kohtuullisia naisia, jotka ymmärtävät luonnon ihmisessä ja ihmisen luonnossa. Rakastan pitkospuilla vieretysten käveleviä tuulipukumiehiä ja -naisia. Rakastan tunturissa perätysten hiihtäviä reppuselkämiehiä ja -naisia. Rakastan työnteossa jäntevöityneitä laihoja miehenkehoja, rakastan äitiyden pehmentämiä naisenvartaloja.

Ja silti – kirjassa otetaan rohkeasti kantaa ehkäisykieltoon ja muihin lestadiolaisen liikkeen epäkohtiin menneisyydessä ja nyt. Sisäänpäin kääntynyt yhteisöllisyys tuo parhaimmillaan turvaa ja lohtua, mutta pahimmillaan se johtaa suureen ahdistukseen: Katseet osuvat ensin vatsaan – "onpa tuokin säilynyt hoikkana" ei ole kehu. Varpaankyntensä lakannutta yhdentoista lapsen äitiä nöyryytetään hoitokokouksessa. Pahinta on rikoksentekijöiden suojeleminen pedofiliatapauksissa. Kyseenalaistajat suljetaan yhteisön ulkopuolelle.

Viljan näkökulma on yksittäisen naisen ja äidin. Hän ihailee suurperheiden jaksavia ja hyvinvoivia äitejä, mutta välillä ihmettelee, miksi lestadiolaisnaiset leipovat aina pullaa. Hänellä on vahva henkilökohtainen usko, mutta hänestä on silti karmean väärin, kun lapset pyhäkoulussa oppimansa perusteella tuomitsevat kavereitaan tulimereen. ”Muttaku pyhäkoulussa sanottiin, että uskottomat joutuu kadotukseen. Äiti, ookko sää oikein uskomassa?” Häntä säälittää lapset, jotka jo pieninä huomaavat olevansa erilaisia kuin muut kuunnellessaan kännykästään Beethovenia. Sairaalassa hän ajattelee syntymättömiä lapsiaan, jotka hän on murhannut, jos ei ole heitä ottanut vastaan – näin hänelle on opetettu, tähän hän on kasvanut.

Jos minä hetken yrittäisin maan päällä koota voimia, että jaksaisin hoitaa elävät lapseni, huutaisi jo taivaan avaruudessa joku sielu omaa tuskaansa. Enkä minä erota, kumman huuto on hätäisempi, kumman itku raastavampi, elävän vai syntymättömyyttään surevan.
 – – 
Tuskallisin helvetti on näky, jossa lapset jäävät ilman äitiä. Siihen helvettiin voi joutua jo maan päällä.
                      Siihen helvettiin olen itse matkalla, ja joka askelella mieleni sekä kivettyy että hajoaa, enkä silti uskalla kääntyä. Viimeisiksi sanoikseni huudan: Armahtakaa tyttäreni.

Kirjan kieli on selkäpiitä karmivan kaunista ja viimeisteltyä, ja kerrontaratkaisu tuo kirjaan monia ääniä. Aleksin ja Viljan rakkaustarinaa kerrotaan Aleksin näkökulmasta. Nuoren lestadiolaispojan kasvun kuvaus osoittaa, että lestadiolaismiehet eivät ole naisia alistavia hyväksikäyttäjiä, niin kuin joskus erehdytään yleistämään. Vilja on minäkertojana niissä osuuksissa, jotka kuvaavat raskautta ja masennusta. Pienten tyttöjen maailma näkyy osuuksissa, joissa tytöt leikkivät nukeilla, mollamaijoilla ja barbeilla. Erilaiset naistyypit näyttäytyvät pikkutyttöjen silmin varsin stereotyyppisinä roolimalleina. Kerrontaan limittyy lisäksi Tutkiskelun paikka -nimisessä blogissa ilmestyneitä kirjoituksia kommentteineen. Pidän tätä hyvänä ratkaisuna. Kauniilla, koskettavalla kielellä kerrottu rakkaustarina kärsisi, jos kerrontaan sekoittuisi liikaa teoreettista lestadiolaisuuden ongelmien pohdintaa. Blogitekstien avulla Rauhala voi käsitellä lestadiolaisuutta yleisemmällä tasolla. Kommenteissa esiin tulevat toisenlaisetkin totuudet: on myös niitä, jotka iloitsevat lapsikatraastaan. Toisaalta näkyy hyvin tuomitsevia asenteita. Lopulta käy ilmi, että blogikirjoituksetkin liittyvät Aleksin ja Viljan kertomukseen.

Joitakin vanhoillislestadiolaisia lukijoita Taivaslaulu on blogikommenttien mukaan loukannut. On varmasti totta, että liikkeessä on moni asia muuttunut hoitokokousten ajoilta. Samoin todella haluan uskoa, että missään ei pyhäkoululaisia enää pelotella helvetin liekeillä. Varmasti on onnellisia suurperheiden äitejä, joiden mielestä kohdunpoisto ei ole suomen kielen kaunein sana. Mielestäni on kuitenkin tärkeää antaa ääni niille, jotka uupuvat ja syyllistyvät synnytystaakan alla – kuopan pohjalla, kuten Vilja lopussa kuvaa.

Kaiken kaikkiaan Taivaslaulu oli koskettava lukukokemus, paljon parempi kuin olin odottanut. En tiedä, miten sitä lukee ihminen, jolla ei ole ollenkaan kokemusta hengellisistä yhteisöistä, mutta tällaiseen erään herätysliikkeen liepeillä kasvaneeseen äitiin se teki kyllä suuren vaikutuksen.

Se, mistä saa turvan ja voiman, on myös se, mikä voi eniten satuttaa. Jos usko ei olisi Viljalle tärkeä, hän voisi kääntää liikkeelle selkänsä ja elää niin kuin muutkin. Usko ja yhteisöön liittyvä identiteetti ovat Viljassa kuitenkin syvällä. ”Uskovaiset ovat kauniita kuin kansanlaulu. Metsän puista he ovat pitkiä suoria mäntyjä.” Lopussa ainakin Aleksi ymmärtää, että Herramme metsään mahtuu monenlaisia puita. ”Hän uskoi, että Jumalan huolenpidossa saivat elää muutkin puut.”

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Rikkinäisiä mainoskyniä, ryppyisiä kuitteja, karkkipaperi, halpa markettihuulipuna ja hajuton käsirasva… Käsilaukkuni sisällön perusteella ei ole ihme, ettei minun perässäni juoksentele charmikkaita pariisilaisia kirjakauppiaita.  Toista se on Antoine Laurainin Punaisen muistikirjan naisella (La femme au carnet rouge 2014, suom. Lotta Toivanen, WSOY 2015).

Kaikki alkaa, kun Lauren kimppuun käydään kotiovella ja hänen violetti käsilaukkunsa varastetaan. Seuraavana päivänä kirjakauppias Laurent löytää käsilaukun roskasäiliön päältä, päättelee sen olevan varastettu ja yrittää palauttaa sen poliisille. Jos poliisilaitoksella ei olisi ruuhkaa, siihen kaikki jäisikin.

Nyt kuitenkin käy niin, että mies ei jaksa odottaa vuoroaan vaan ottaa laukun mukaansa kotiin ja päättää selvittää sen omistajan itse. Laukussa ei ole nimeä, mutta siellä on hiussolki,  muutama irtokivi, avaimet hieroglyfiavaimenperässä, pesulakuitti, korallinpunainen huulipuna, hajuvesipullo sekä Patrick Modianon Laure-nimiselle naiselle signeeraama kirja. Siellä on myös punainen muistikirja, johon nainen on listannut ajatuksiaan.

Pidän sametista ja plyysistä.
Pidän lounaista puutarhassa.
Pidän Éric Satiesta. OSTA SATIEN KOKO TUOTANTO;
Pelkään lintuja (varsinkin puluja).
Kirjoita muistiin muitakin pelonaiheita.

Samaan aikaan kun Laure makaa koomassa sairaalassa, Laurent kehittää laukusta – ­ tai pikemminkin sen omistajasta – hienoisen pakkomielteen:

Miltä näytti tämä Laure, joka piti puutarhalounaista, pelkäsi punamuurahaisia, rakasteli unissaan mieheksi muuttuneen lemmikkieläimensä kanssa, käytti korallinväristä huulipunaa ja oli saanut kirjaansa omistuskirjoituksen Patrick Modianolta? Laurentilla oli vastassaan arvoituksellinen nainen.

Mitä Pariisissa sitten tapahtuu, jää Pariisiin. Jokainen lukija saakoon itse jännittää Laurentin ja Lauren puolesta.

Punaisen muistikirjan nainen täyttää lukuhaasteeni kohdan 50, ”kirja, jota kirjaston henkilökunta suosittelee sinulle”. Näytin ilmeisesti romantiikannälkäiseltä kirjavinkkiä pyytäessäni. Tuskin olisin tähän itse tarttunut, mutta miellyttävä tämä oli lukea. Se, että Punaisen muistikirjan nainen vilisi kirjoja, kirjakauppiaita, kirjailijoita ja lukijoita, teki tästä omassa sarjassaan oikeinkin kiehtovan. En voi kuin luottaa ihmiseen, joka tuntemattoman ihmisen kotiin kävellessään tutustuu ensimmäisenä hänen kirjahyllyynsä. Lisäksi kirja oli lempeän humoristinen – ja sijoittui Pariisiin! Eipä tämä mikään tajuntaa järisyttävä elämys ollut, mutta viihdytti kyllä kovasti parina iltana.

tiistai 17. maaliskuuta 2015

Erik Axl Sund: Varistyttö


Lukuhaasteen trilogiakohtaan olin ajatellut lukea kovasti kohkatun Varistyttö-trilogian, mutta taidanpa vaihtaa ajatusta. Ehkä voin merkitä sarjan ensimmäisen osan, Varistytön (Kråkflickan, Otava 2014), kohtaan 45, ”kirja joka pelottaa sinua”. Ainakin kansi on pelottava. Carl Larssonin perheidylliä rakentava kuva alastomasta pikkutytöstä muuttuu kammottavaksi, kun tytön kasvoille laitetaan afrikkalaisnaamio, joka saa hänen silmänsä näyttämään hyytäviltä mustilta kaivoilta. Tätä kirjaa ei voi lapsiperheessä pitää näkyvissä.

Kammottavaa on kansien sisälläkin. Kirjailijanimen Erik Axl Sund taakse kätkeytyvät tekijät Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundquist ilmeisesti ajattelevat, että menestysdekkari kokataan yhdistämällä järkyttävimmät ainekset, joita kuvitella saattaa: Otetaan roppakaupalla pedofiliaa, insestiä ja ihmiskauppaa sekä ripaus lapsisotilaita ja lisätään keitokseen lisätään vielä muumioituneita, silvottuja lapsenruumiita. Sekoitetaan vähän muttei liikaa ja lämmitetään haalealla lämmöllä.

Maailmassa on kaikkea tuotakin, totta, eikä siltä saa sulkea silmiään. Minua kuitenkin herättelee enemmän vaikkapa hyvä reportaasi kuin dekkari, joka ratsastaa vain järkyttävyyksillä ja ohittaa kerronnan ja kielen keinot. Nyt tulee yllättävin osuus. Varistyttö ei juuri pelottanut minua. Pulssi alkoi kiihtyä vasta sivun 300 paikkeilla, jolloin rikoksia tutkiva Jeanette Kihlberg joutuu hieman liian lähelle tutkittaviaan. Tähän asti rikoksia kuvaillaan jotenkin etäisesti. Jos rikostutkijalla ei ole mitään pelissä, ei tutkinta vedä ainakaan minua lukijana mukaansa, vaikka rikokset olisivat kuinka hirvittäviä. Hyvän dekkarin saa aikaan vähän vähemmilläkin shokkiaineksilla, kunhan kaiken vispaa kunnolla sekaisin, kuumentaa tuliseksi ja tarjoilee kiinnostavasti.

Poliisi Jeanette Kihlberg ei valitettavasti ole ainakaan alussa kovin kiinnostava tyyppi. Koko kirjan aikana hän ei saa selville vielä mitään – Varistyttöä myydään ilmeisesti nimenomaan trilogiana, vaikka osat ovat ilmestyneet erikseen. Kovin kiinnostava ei alussa ole myöskään psykoterapeutti Sofia Zetterlund, joka tutkii erityisesti nuorena kaltoin kohdellun Victoria Bergmanin tapausta. Kun kaksi kolmasosaa kirjasta on takana, tilanne muuttuu kieltämättä yhtäkkiä  koukuttavaksi, mutta siitä ei voi juuri blogissa kertoa. Minua lukijana kuitenkin ärsyttää, että tapaus jää täysin kesken. Koska Otava ilmeisesti haluaa myydä minulle myös jatko-osat, kostan Otavalle olemalla ostamatta niitä. Enkä muuten ostanut ensimmäistäkään osaa, vaan kirjastosta lainasin. Siitä saivat.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Kari Hotakainen: Luonnon laki


Joskus kirjaan tarttumista edeltää pitkä odottelu. Kirja on ollut lukuhaaveiden listalla pitkään, ja kun sen viimein saa käsiinsä, odotukset ovat korkealla.

Joskus unohtaa ottaa luettavaa mukaan junamatkalle ja käy aseman R-kioskilta nappaamassa mukaansa lupaavimman oloisen pokkarin viisi minuuttia ennen junan lähtöä. Tällä kertaa kävi näin.

Kari Hotakaisen Luonnon laki (Siltala, 2013) alkaa autokolarista. Se käsittelee myös veronkiertoa ja julkisten palveluiden leikkauksia. Ensin ajattelin ottaa tämän lukuhaasteen ”hauskaksi kirjaksi”, koska aiheista huolimatta hymähtelin naurusta niin että vieressä matkustaja saattoi epäillä mielenterveyttäni. Hotakaisen kieli on jälleen kipakkaa, pistävää ja osuvaa. Koska kirja oli myös nopealukuinen, kuittaan sillä kuitenkin kohdan 23, ”kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä”.

Luonnon lain päähenkilö, Rautanen, on maalämpöyrittäjä, leski, isä, poika, kohta ukki. Hänen  mielestään verottaja on pienyrittäjän vihollinen. Kun auringonsäde osuu Rautalaa vastaantulevan auton kuljettajan silmään, Rautasesta tulee eloonjäänyt. Kolarin jälkeisten tapahtumien kuvaus on riipaisevaa ja ilmeisesti hyvin totta. Rautanen viedään sairaalaan ja ommellaan kokoon.

Koko teho-osasto oli keskittynyt Rautalaan aivan kuin hän olisi joku erityisen merkittävä ihminen, joka on ehdottomasti saatava takaisin keskuuteemme. Yksikään ortopedi, anestesialääkäri, erikoissairaanhoitaja tai sairaala-apulainen ei tuona yönä ajatellut hetkeäkään sitä, että lavetilla makaa maalämpöpumppuihin erikoistunut pienyrittäjä, sänkipartainen, reisitaskuinen tahratakki, ei siis millään lailla kokonaisuuden kannalta välttämätön nisäkäs, vaan kaikki keskittyivät koko voimallaan siihen, että ennen aamua heräämöön lähtee pökkyräinen mutta tarkoin kokoonparsittu veronmaksaja tai ainakin sen tapainen, koska potilaista ei voi koskaan tietää, kiertävätkö ne veroja vai ympyrää kauppakeskuksen tuulikaapissa, mahtavatko kaikilla voimillaan valmistaa yhteisiä seteleitä vai rakentelevatko vapaa-aikoinaan toiminimiä ja yrityksiä vain siinä toivossa, ettei tarvitsisi yhteiseen kekoon kantaa niska väärässä rakennuspuita kuin jokin kunnianhimoton muurahainen, joka näkee helvetillisen vaivan keon eteen vain todetakseen, että seuraavan avohakkuun yhteydessä metsäkone ajaa päältä eikä mitään jää jäljelle, se siitä yhteisen hyvän rakentamisesta.

Elina Warstan käsialaa oleva kansikuva kokoaa keskeiset henkilöt kellumaan yhteen altaaseen kuin osoittaakseen, että saman yhteiskunnan avun varassa tässä lillitään niin kauan kuin verorahoja  riittää.

Voit olla eri mieltä, mutta ei tarvitse olla ilkeä.
Voit olla suvaitsevainen, mutta ei ole pakko olla tyhmä.
Miksi aina uhriutat itsesi, kun puhut elinkeinostasi?
En uhriuta, sanon vaan että vaikeaksi on yrittäminen tehty.
Voi että. Kun pitää maksaa lellit, tellit ja tullit.
Palataan näihin, kun alatte vähän enemmän kantaa Peten kanssa yhteiseen kassaan. Verojen maksu. Onko tuttu käsite?
Veronkierto on. Se on sinun ansiostasi tullut tutuksi.
Todellisuus valkenee kun työelämä kutsuu.
Iskältä tulee nyt euron aforismeja.
Meneekö eläin ihmisen edelle? Onko minkki arvokkaampi kuin Minkkinen?

Tytär, Mira, on viimeisillään raskaana. Syntymä ja kuolema ovat koko ajan käsivarren mitan päässä. Mira ja Rautala ovat alussa vahvasti eri mieltä useimmista asioista. Rautalan isä, Väinö, on muistisairaan Kerttu-vaimonsa omaishoitaja ja teatterin ystävä, joka pohtii, kuinka etuoikeutettu on ihminen, joka saa valita, ollako vai eikö olla. Sairaanhoitaja Lauran tehtävänä on pitää huoli siitä, että "potilaan molemmista päistä tuleva paska saa keskeytyksettä valua ulos”. Kun Lauran pää täyttyy potilaiden jutuista, hän varastaa neljä ja puoli minuuttia itselleen ja kuuntelee korvanapeistaan Megadethia. Rautalan työkaveri, Mika, yrittää tuoda Rautalalle sairaalaan terapialampaan Transitin takana. Paikalle pölähtää myös Rautalan unohtama, jo aikuiseksi varttunut yönmusta Plan-kummilapsi Badu Sierra Leonesta, joka alkaa tehdä Väinön kanssa kauppoja kannabiksesta ja muista vitamiineista.

Kipulääkitys tuo Rautalan päähän vieläkin mielenkiintoisempia vieraita. Eräänäkin tiistaiaamuna hän tapaa Bob Dylanin Ikeassa, mutta kyllästyy tämän riimittelyyn: ”Jos Dylanille sanoi päivää, hän vastasi että ei huolen häivää.” Kyllästyttyään Dylaniin Rautala siirtyy Eiraan Äiti Teresan luokse, jonne saapuu myös Martti Ahtisaari.

Hulvattoman henkilögalleriansa takana Luonnon laki on kuitenkin tiukkaa pohdintaa hyvinvointiyhteiskunnan edellytyksistä. Sairaalassa maatessaan Rautala oppinee läksynsä siitä, mitä verovaroilla tehdään. Rautalan kertomuksen rinnalla kirjassa on lyhyitä osioita, joissa leikkauksia tekemään joutuva poliitikko pohtii, miten kertoo leikkauslistasta kansalle. Sairaanhoidosta leikataan, teiden hoidosta leikataan, lenkkipolkujen valaistuksesta leikataan, teatterista leikataan – ja omaishoidostakin leikattaisiin, jos siinä olisi vielä jotain otettavaa. Ei ole helppoa olla se, jonka täytyy tehdä vaikeat päätökset. Kun rahaa ei tule, on menoista leikattava. Luonnon laki näyttää, kuka siitä kärsii.

Eloonjäämisestä puhumiseen harvalla on yhtä paljon oikeuksia kuin Hotakaisella, joka itse joutui vakavaan auto-onnettomuuteen maaliskuussa 2012. Helsingin Sanomien jutun mukaan Hotakainen hyödyntää Luonnon laissa paljon omia kokemuksiaan. Hotakainen ei tosiaan säästele päähenkilöään vaan kuvaa intiimeimmätkin tapahtumat tarkasti. Paikoin potilaiden, eloonjääneiden, kuvaus onkin sen verran inhorealistista, että sitä tuskin voisi rienaamatta kirjoittaa muuten kuin itsekin sairaalasängyssä maanneena.

Pidin Luonnon laista paljon. Se kosketti, nauratti ja sai ajattelemaan – ja lisäksi viehätti kielellään. ”Näytti potilaalta, oli ihminen.” Se on yhtä aikaa sekä henkilökohtainen että yhteiskunnallinen, yhtä vakava kuin hauskakin. Jumalan sanan olen lukenut, Ihmisen osan nähnyt teatterissa (Upea Anja Pohjola sympaattisena Salmena!). Luonnon laki sopii hyvin jatkoksi näille. Yhdessä teokset kertovat paljon nyky-Suomesta ja meistä itsestämme. 

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet


Lukuhaasteen kohta 39, ”kirja, jonka muistat lapsuudestasi”, mietitytti hetken. Koska täytän lukuhaastetta myös lasten kanssa ääneen luetuilla kirjoilla, tähän kannatti löytää jotain lapsille luettavaa. Ihan pikkulasten kirjoja ei siis enää kannata muistella, mutta minä luen sitkeästi ”iltasatua” vielä 10-vuotiaalle pojalle ja 7-vuotiaalle tytöllekin. Joskus sitä miettii, pääsisikö helpommalla, jos ei tarvitsisi, mutta lukemiselle on vahvat perusteet. Sitä paitsi ”iltasatu” on mielestäni yleensä päivän paras hetki lasten kanssa.

Astrid Lindgren olisi ollut itsestään selvä valinta, mutta Lindgrenin tuotanto on tullut ipanoiden kanssa kahlattua jo aika tarkkaan. Pepit, Eemelit, Melukylän lapset, Lotat, Marikit, Ronjat ja Miot alkavat olla yhtä tuttuja ja rakkaita lapsille kuin minulle. Hyvä niin. Ehkä lapsi voisi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi ilman Lindgrenin kirjojakin, mutta äitinä en ottaisi sitä riskiä.

Jos nyt siis ei Lindgrenin Peppiä, niin joku punatukkainen oman tiensä kulkija nyt ainakin. Rakastin lapsena Vihervaaran Annaa.  Koska Annan nuoruusvuodet on ehkä kaikkien tyttökirjojen äiti, mietin hetken, viitsinkö sitä pojalle edes lukea, mutta eipä tuo valittanut. Kaikkein övereimmissä ihanuuskohdissa perheen miesosastolta tosin kuului röhönaurua, mutta enimmäkseen Montgomeryn huumori upposi näköjään XY-kromosomeilla varustettuun yksilöönkin. (Muistan tosin joskus seurustelun alkuaikana loukkaantuneeni miehelleni verisesti, kun tämä sattui kanavapujottelussa osumaan Anna-televisiosarjaan ja oli kuolla nauruun Annan ylitsevuotavan tunteellisuuden ja kukkais-puhvihihais-ihanaisuuden äärellä. ”Suloisuuden valkea polku” ja ”Tumma päilyvä aallokko” olivat hänelle vähän liikaa.)

Anna on tyttökirjoille tyypillinen orpo päähenkilö. Laiha punatukkainen Anna Shirley päätyy Vihervaaraan Cuthbertin sisarusten Marillan ja Matthew'n luokse, vaikka nämä olivat halunneet ottaa kotiinsa pojan auttamaan maatöissä. Hiljainen Matthew ihastuu välittömään ja tunteikkaaseen Annaan heti, ja ennen pitkää Anna saa Marillankin puolelleen. Anna joutuu vilkkaan mielikuvituksensa, äkkipikaisuutensa ja turhamaisuutensa vuoksi jos jonkinlaisiin kommelluksiin. Hän saa sukulaissielun naapurin Diana Barrystä. Koulussa hän päättää vihata Gilbert Blytheä koko ikänsä. Vuosien vieriessä Annasta kasvaa lahjakas ja viisas nuori nainen, joka lopulta antaa Gilbertillekin anteeksi sen, että tämä oli ensimmäisenä koulupäivänä sanonut häntä porkkanaksi. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Kanadan rannikolla olevalle Prinssi Edwardin saarelle, Avonleaan. Maisemat tulevat lukijalle yhtä tutuiksi ja rakkaiksi kuin Annallekin.

Ilma oli raikas ja tuulessa apilantuoksua. Valot alkoivat tuikkia tuuheiden puunlatvojen välitse. Taustana häämötti meri purppuraisen usvan verhoaman, sen lakkaamaton aaltoilu kuului etäisenä ja vaimeana. Läntien taivas hehkui vielä komeita värejä, ja ne kuvastuivat vienoina ja läikehtivinä lampeen. Annan sydän avautui ja lämpeni hänen katsoessaan illan kauneutta.

Joskus lukiossa kirjoitin kirja-analyysin Anna-kirjoista tyttöjen kasvatuksen näkökulmasta. (En siis siihen aikaan viitsinyt lukea kirjoja vaan valitsin listalta kirjan, jonka olin jo lapsena lukenut. Sittemmin pikkusiskoni kuulemma vielä uudelleenkierrätti tekstinikin.) Olisipa hauska löytää se ja verrata siihen nykyisiä ajatuksiani kirjasta. Lapsena Annassa viehätti kaiketi eniten mielikuvitus ja kommellukset, joihin hän tahtomattaan joutui. Nyt huomio kiinnittyy Annan lisäksi Marillaan. Marillan jalat maassa oleva realismi, käytännöllisyys ja suorasukaisuus luovat vastakohdan Annan huikentelevaiselle mielikuvitukselle ja kauneudenkaipuulle.

– Otamme kai esille parhaan teekaluston, Marilla? hän sanoi. – Ja saanko koristaa pöydän sananjaloilla ja metsäruusuilla?
– Joutavanpäiväistä, sanoi Marilla. – Minun mielestäni ruokapöydässä pitää olla kunnon syötävää eikä kaiken maailman lehtiä ja muuta himphamppua.
– Rouva Barry oli koristanut oman pöytänsä, sanoi Anna, joka saattoi välistä osoittaa käärmeen viekkautta. – Ja pastori sanoi hänelle hienon kohteliaisuuden sen johdosta. Hän sanoi, että siinä oli samalla kertaa sekä silmän että suun juhlaa.
– Tee sitten kuten tahdot, sanoi Marilla, joka oli päättänyt lyödä laudalta sekä rouva Barryn että kenen muun tahansa. ­– Muista vain, että jätät tilaa ruoalle ja lautasille.
                      Anna ryhtyi työhön aikoen luoda taideteoksen, joka saisi rouva Barryn pöydän kalpenemaan. Ja kun hän käytti yhtä tuhlaillen mielikuvitustaan kuin metsäruusuja ja sananjalkojakin, tuli teepöydästä todella niin kaunis, että sekä pastori että hänen rouvansa huudahtivat ihastuksesta istuutuessaan sen ääreen.
– Niin, se on Annan käsialaa, sanoi totuutta rakastava Marilla.   
  
Marilla kasvattaa Annaa oikeina pitämillään opetuksilla mutta nauraa Annan kohkauksille täydestä sydämestään, usein salaa. Tuntuu, että Anna kasvattaa Marillaa yhtä paljon kuin Marilla Annaa. Molemmat ovat sydämellisiä omalla tavallaan. Alkuteos Anne of Green Gables on vuodelta 1908, mutta hirveän paljon eivät arvot ole muuttuneet. Vaikka naapurin rouva Lynde onkin sitä mieltä, ettei tyttöjen kannata haaskata aikaansa opiskeluun, kannustavat Marilla ja Matthew Annaa jopa yliopisto-opintojen pariin.

Täytyy myöntää, että jos nyt keski-iän kynnyksellä olisin lukenut Annan nuoruusvuosia ensimmäistä kertaa, olisin varmasti kyllästynyt Annan täydellisyyteen. Annassa kun ei äkkipikaisuuden ja hienoisen turhamaisuuden lisäksi juuri ole paheita. Hän on enkelimäisen epäitsekäs ja löytää oikeat sanat joka tilanteessa. Hän on noin kymmenvuotiaaksi saakka käynyt koulua vain vähän, mutta ottaa hetkessä ikätoverinsa kiinni, rynnii heidän ohitseen ja päätyy lopulta jatko-opistoluokkansa priimukseksi. Hän pitää itseään rumana, mutta on muiden mielestä varsin sievä.

Olisi vaikea päättää, kumpi punatukkaisista ja ilman vanhempia elävistä kirjallisuuden tytöistä olisi suosikkini. Pepin hillittömyyttä ja anarkistista otetta Annassa ei ole, mutta Annakin uskaltaa sanoa suorat sanat tarpeen vaatiessa. Anna-sarja on tuhkimotarina ja kasvukertomus sijaisvanhempien kanssa kasvavasta tytöstä, Peppi jää ikuiseksi pikkutytöksi Huvikumpuunsa. Molempiin ihastuvat useimmat, molempia myös paheksutaan. Peppi rakastaa pisamiaan ja punaisia lettejään, Anna uneksii kastanjanvärisistä hiuksista, mutta onnistuu värjäämään kutrinsa vihreiksi. Toisaalta Annaan on kuitenkin helpompi samaistua kuin hevosia nostelevaan upporikkaaseen Peppiin. Peppi on huikean hurja, Anna haikean suloinen. Ehkä tyttö tarvitsee molemmat. Koska itse olin lapsena enemmän runotyttö kuin rämäpää, pidin Annasta enemmän. Tai ehkä se meni näin päin: koska rakastin Annaa, minustakin tuli runotyttö.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Piper Kerman: Orange is the New Black – Vuosi vankilassa


Emme käytä Netflixiä, joten en ole nähnyt hypersuosittua sarjaa Orange is the New Black. Koska vankilaoloihin sijoittuva kertomus kuitenkin jollakin tasolla kiinnostaa, valitsin lukuhaasteeseen tositapahtumiin pohjautuvaksi kirjaksi (kohta 14) Piper Kermanin omista vankilakokemuksistaan kirjoittaman kirjan Orange is the New Black – Vuosi vankilassa (Seven, 2014). Sillä on sama nimi kuin Netflix-hitillä, ja sitä myydään sarjasta napatulla kansikuvalla, mutta kovin paljon muuta yhteistä sarjalla ja kirjalla ei taida olla.

Piper Kerman on hyvän perheen tytär, joka hakee nuorena elämäänsä seikkailua ja ajautuu huonoon seuraan. Hän kuljettaa matkalaukullisen huumerahoja lentokoneessa, mutta jättää sitten vaarallisen elämän taakseen. Hän kouluttautuu, luo uraa ja elää parisuhteessa. Sitten vuosien takaista huumevyyhtiä aletaan selvittää, ja lopulta, yli kymmenen vuotta rikoksensa jälkeen, Piper tuomitaan 15 kuukaudeksi vankeuteen Danburyn matalan turvatason naisvankilaan.

Tämäpä kerrassaan kiinnostava lähtökohta! Aineksia on vaikka mihin! Mitenhän Kerman käsittelee teoksessaan syyllisyyttään? Miten tuomio ja vankilassa olo vaikuttavat hänen identiteettiinsä? Entä tulevaisuuteensa yhteiskunnan jäsenenä? Ei, hetkinen. Eihän tuo kuulosta Netflix-sarjalta. No mutta! Millaisia ristiriitoja vankila-aika mahtaa aiheuttaa hänen ihmissuhteisiinsa vankilan ulkopuolella? Miten muut vangit suhtautuvat koulutettuun valkoiseen naiseen? Syntyykö ehkä jotain kärhämää vartijoiden kanssa? Entä mitä tapahtuu, kun Kerman kohtaa naisen, joka sai hänet tekemään rikoksensa ja on ehkä vasikoinut hänestä?

Voi pettymysten pettymys. Kirjana Orange is the New Black kuvailee 458 sivun verran enimmäkseen sitä, miten hyvin Piperilla menee. Miesystävä Larry käy katsomassa joka viikko, eikä Piper tunne vuoden aikana vetoa keneenkään vankitovereistaan, vaikka kymmenen vuotta sitten seurusteli naisen kanssa. Hänen vanhempansa seisovat hänen rinnallaan. Edes miesystävän vanhemmat eivät tuomitse. Ystävät lähettävät kirjeitä ja kirjoja. Piper saa vankilassa hulvattomia ystäviä eri yhteiskuntaluokista. Vartijoissa on joitakin karmeita tyyppejä eikä vankilan säännöissä ole juurikaan järkeä, mutta kaiken kaikkiaan elämä Danburyssa asettuu äkkiä uomiinsa. Vapautumisen jälkeen Piperia odottaa koti, puoliso, ystäväpiiri ja uusi työpaikka. Koska kirja pohjautuu tositapahtumiin, täytyy tietysti onnitella Piper Kermania tästä kaikesta. Kovin kiinnostava kirja tämä ei kuitenkaan ole. ("Kaikki onnelliset vangit ovat samanlaisia", vai miten se nyt meni?)

Netflix-draama ymmärtääkseni keskittyy ihmissuhteisiin – siinä Piper mm. jatkaa vankilassa lesbosuhdetta entisen rikostoverinsa kanssa. Kirjan tärkein viesti taas on, että Yhdysvaltain tuomioistuinten ja vankiloiden toiminnassa olisi järkeistämisen varaa. Kyllähän sitä siinäkin on yhden kirjan verran sanottavaa. Kerman ihmettelee, miksi pikkurikollisia suljetaan vuosiksi vankilaan ja miksei heille tarjota minkäänlaisia eväitä palata kaidalle tielle vapautumisen jälkeen. Hän kyllä mainitsee kerran tuntevansa syyllisyyttä siitä, että on huumekaupan osasena ollut mahdollistamassa monien vankilatovereidensa alamäkeä, mutta ajattelee, että tuon läksyn opettaminen olisi tullut yhteiskunnalle edullisemmaksi, jos hänet olisi laitettu työskentelemään huumeriippuvaisten hyväksi. Kerman tietää olevansa etuoikeutetussa asemassa ja on huolissaan vankitovereistaan, joilla ei ole mitään. Useimpia vapautuvia odottavat päihdeongelmat, huoltajuuskiistat ja kodittomuus.  Vapautumista edeltävässä valmennuksessa puhutaan sisäisestä kasvusta, positiivisesta asenteesta ja talojen kattomateriaaleista.

Kauniimpi, kevyempi ja viihdesarjaa kenties paremmin myyvä viesti on tämä:
Tajusin että en ole yksin maailmassa ennen kaikkea niiden naisten ansiosta, joiden kanssa asuin yli vuoden ja jotka auttoivat minua ymmärtämään, mitä yhteistä minulla oli heidän kanssaan. Yhteistä olivat ylitäydet makuusalit ja yksityisyyden puute. Yhteistä olivat kahdeksan numeroa nimen sijaan, vanginpuvut, halpa ruoka ja halvat hygieniatuotteet. Mutta ennen kaikkea yhteistä olivat loputon huumorivaranto, ankeiden olosuhteiden keskellä kukkiva luovuus ja halu säilyttää oma ihmisyytemme siitä huolimatta, että vankilajärjestelmä pyrkii jatkuvasti murskaamaan sen. En usko että kukaan meistä olisi kyennyt soveltamaan näitä selviytymisstrategioita omillaan; tiesin että ainakaan minä en olisi pystynyt – me tarvitsimme toinen toisiamme.
Huumori, kiinnostava ympäristö ja pisteliäs kritiikki pelastavat kirjan edes jollakin tasolla, mutta käsikirjoittaja on kyllä saanut laittaa paljon omiaan joukkoon, että kirjan pohjalta saadaan useita tuotantokausia laatudraamaa – tai laatukomediaa. Ja kun menestyssarjan imussa sitten saadaan myytyä näitä pokkareitakin, täytyy sanoa, että 15 kuukautta vankilassa taisi olla Piper Kermanille oikeastaan onnenpotku.

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Jessica Suni: Hoito


Jessica Sunin esikoisromaani Hoito (Tammi, 2014) täyttää lukuhaasteen kohdan 6: ”kirja, jonka nimi on yksi sana”.  Alan tämän jälkeen olla lukuhaasteessa siinä kohdassa, että pitää alkaa enemmän miettiä, mitä lukee, jotta kirjoille löytyy paikka lukuhaasteessa.  Hoidosta minut sai kiinnostumaan Aamulehden juttu, jossa kerrottiin Tulenkantaja-palkintoehdokkaista. Teos on ollut myös HS:n kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

Hoidon minäkertoja on  keski-ikäinen Pete, joka tekee hommia raksalla ja laulaa Suomi-iskelmiä kapakoissa ja laivalla. Lisäksi Pete on luontaishoitaja, jonka mielestä egon pitää murtua, jotta ihminen voi kehittyä. Tässä egon murtamisessa hän on valmis auttamaan rakastamiaan ihmisiä viimeiseen romahdukseen asti.

Työni kautta pääsin kurkistamaan hoidettavan sisimpään. Sinä aikana, jona olin toiminut luontaisterapeuttina, olin nähnyt paljon. Ego teki sielulle saman, minkä haittakasvi tekee viljapellolle. Jotta sielu kantaisi toivottua hedelmää, rikkaruohot on kitkettävä. Siihen eivät pelkät henkiset harjoitukset riittäneet. Tarvittiin tietoisia ponnistuksia ja ulkopuolista apua.

Kun Peten luontaisterapiaan tulee nainen punaisessa leningissä, Pete on valmis tekemään kaikkensa hänen sielunsa vapauttamiseksi egon kahleista. Nainen on eronsa jälkeen etsimässä jotakin uutta, ja luottaa itsensä komean itseään vanhemman miehen käsiin, jotka tuntuvat energiahoidossa sytyttävän hänet. Tapaaminen johtaa suhteeseen, jossa mies murskaa naisen pala kerrallaan valheillaan, mustasukkaisuudellaan ja ivallisuudellaan.

Naisen petollisuutta pahensi vielä alentuva asenne, jolla hän oli puhutellut minua: ”Varaudu lämmittämään minua!”
                      Mikä minä olin naiselle? Joku palvelija, vai?  Ihan kuin hän olisi sellaisessa asemassa, että voisi vaatia minulta yhtään mitään.

Sunin kertojaratkaisu on jännittävä: näkökulma on narsistin itsensä. Lukija näkee hänen toimiensa ristiriitaisuuden: Mies tapailee useita naisia mutta suhtautuu sairaalloisen mustasukkaisesti naisen miespuolisiin kollegoihin ja jopa naisystäviin. Mies varmistaa näyttävänsä hyvältä kaikkien silmissä, mutta kun nainen hänen valvottamanaan epäonnistuu aamu-tv:n haastattelussa, hän pilkkaa naista ja käyttää videota aseena naisen tuhoamisessa. Kaiken hän vakuuttaa olevan välttämätöntä naisen henkiselle kehitykselle. Kerronnaltaan kirja toi mieleeni Nabokovin Lolitan, jonka luin ajat sitten. Siinä kertojana toimiva Humbert Humbert uskottelee 13-vuotiaiden tyttöjen viettelemisen olevan kaunista ja hyväksyttävää.

Koska nainen nähdään Hoidossa vain miehen näkökulmasta, jää lukijan tulkittavaksi, mikä saa tämän aikuisen, omasta elämästään vastuussa olevan naisen aina palaamaan miehen luokse. Eikö nainen näe, kuinka ristiriitaisia miehen vaatimukset ovat? Seksi on joogin kanssa ilmeisesti runsasta ja notkeaa, mutta siitäkin tulee vallan väline. Mies sanoo rakastelleensa naisen kanssa vain, koska nainen näytti tarvitsevan sitä. En minä silti naista kohtalostaan syytä. Mies sen sijaan syyttää. Hänen mielestään koulukiusattujenkin kokemukset johtuvat vain siitä, että nämä valitsevat uhrin roolin.

Uskontojen uhrien tuki ry varmasti osaisi kertoa paljon siitä, miten voimakas uskonnollinen johtaja voi manipuloida seuraajiaan mitä sairaimmilla tavoilla. Hoidossa nainen ei kuitenkaan tunnu vielä olevan kovin syvällä henkisissä harrastuksissaan. Silti mies pystyy nöyryyttämään, pilkkaamaan ja alistamaan häntä ja uskottelemaan, että kaikki tapahtuu vain naisen parhaaksi. Sielu voi hyvin vasta kun egosta on päästy kokonaan eroon. Mietin lukiessani, uskooko mies itse henkisiin pyrkimyksiinsä jollakin tasolla vai käyttääkö hän niitä vain julmana aseena omien narsististen tarpeidensa tyydyttämisessä.

Päähenkilön mieli toimii kuvottavalla tavalla, mutta kirja on kiehtova, joskaan ei miellyttävä, lukukokemus. Se kuvaa yhden suhteen alusta loppuun yhden ihmisen näkökulmasta. Loppu saattaa olla punaleninkisen naisen kannalta onnellinen, mutta narsisti ei muutu.

torstai 5. maaliskuuta 2015

Elias Koskimies: Ihmepoika


Elias Koskimiehen kirjaa Ihmepoika (Gummerus, 2014) mainostettiin kovasti Aamulehdessä, joten varasin sen kirjastosta. Menköön se nyt vaikka kohtaan 48, ”kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä”.

Ihmepoika kertoo pojasta, joka haaveilee Madonnasta, megatähteydestä ja New Yorkista ja käy yläastetta jollakin Pohjois-Pohjanmaan pikkupaikkakunnalla. Alussa pojalla on kavereita. On Marsa, on Tamppooni, on Jannis, Ruse ja Pökäle. On varsinkin Sutu-niminen tyttö, joka näyttää kiltiltä, mutta ei sitä ole. Sutu ja poika lähettelevät toisilleen kirjeitä, joissa mahtava nuoruus sulattaa aivon:

”Mää en kestä, tästä tullee ihana kesä mää tiejän sen jo nyt ja musta on greisii ett me voidaan viettää se yhdessä!!! Mun aivo sulaa!!! I love you!!! Jet’aimee!!!”

Perhe on elänyt tavallista elämää. Äiti ja isäkin ovat olleet pitkästä aikaa riitelemättä ensimmäisellä ulkomaanmatkalla Torremolinokseen, samalla matkalla, jolta poika on ostanut Sony Walkmanin ja SMASH-tekstillä varustetun college-asun. Pojan isän yllättävä sairastuminen ja kuolema kuitenkin muuttaa kaiken. Kavereiden kesä jatkuu, pojan perheen elämä kääntyy sisäänpäin. Poika yrittää imuroimalla pelastaa sen, mitä perheessä vielä pelastettavaa on. Hiuslakka, invavessassa tupakointi, sekavat seurustelusuhteet ja satunnaiset kotiarestit täyttävät kavereiden elämän, mutta minäkertojana toimiva päähenkilöpoika jää mahtavan nuoruuden ulkopuolelle.

Entä minä? Koko tämän pökerryttävän vuoden minä elin siinä kuplassa, johon isän kuoleman aikoihin olin hulahtanut.
                      Olin kuin meedion esiin kutsuma haamu, jonka miltei näkymätön, väräjävä olemus lepatti pitkin yläasteen käytäviä, luokkahuoneita, kulki huomaamattomana varjona muiden joukossa kotibileissä ja kylänraitilla. Ympäröivä maailma metelöi ja kohelsi. Minä seurasin sitä kaikkea kuin ikkunan takaa.

Poika on ollut vähän erilainen aina, mutta yläasteen aikana hän huomaa, ettei sovi mihinkään valmiiseen lokeroon. Lokerot sinänsä tuntuvat varsin tutuilta. Niitä oli omina kouluaikoina, niitä tuntuu olevan yhä. Lokerot ovat ehkä muuttuneet, uusia on tullut ja vanhoja kadonnut, mutta johonkin lokeroon jokainen silti yritetään nuorten maailmassa tunkea.

Olenko pesäpalloilijasankaruus? En. Olenko jäääkiekkokaukaloa lämivä sivukylän möhkäle? En. Olenko veren maku suussa hiihtävä nuorukainen? No en. Olenko pillurallia ajava pahis? En. Olenko pillurallipahiksen paras kaveri? En. Olenko pillurallipahiksen parhaimman kaverin kaveri? En.
                      – – Olenko seurakuntanuori? En. Olenko runopoika? Olen, mutta runopojat eivät haaveile nahkalakkisista miehistä. Olenko nörtti? En. Olenko tanhuaja? En. Kanteleensoittaja? En.
                      Kuka helvetti minä olen? Kenen seurueeseen oikein kuulun? Kenen kanssa hengaan koulun pihalla?

Poika jättää SMASH-collegen ja kypsyttelee hurjan suunnitelman, suorastaan vallankumouksellisen. Siihen liittyy tolppakorkoiset naistenkengät, varastettu Polycolor-vaalennusväri ja kimaltavaksi koristeltu lippalakki. Siihen liittyy New York – tai ainakin haave siitä. Siihen liittyy pitkiä katseita ja täystyrmäys, mutta toisaalta uskomaton rohkeus.

Se on varmaan tuo hattu.
Se on varmaan tuo hattu, joka saa ne sanomaan niin. Ketkä ne? Ei kai Sutu? En usko? Pohdin asiaa mielessäni mutten takuulla kirjoita mitään päiväkirjaani. Jos kuolen yöllä, en halua perheeni tietävän, miten ikäviä asioita olen joutunut kuuntelemaan. Jos äiti penkoo tavaroitani tai lukee päiväkirjaani, en halua hänen pahoittavan mieltään ja särkevän sydäntään.

Minun iskee epävarmuus. Pystyisinkö sittenkään toteuttamaan suunnitelmaani? Huomaan puntaroivani vaihtoehtoja. Huomaan tutkivani maaperää. Huomaan katsovani hattuani ja miettiväni, kuinka  helposti voisin vielä hankkiutua siitä eroon ja olla taas se poika, jota pidetään vain vähän outona. Se on vain yksi lippalakki. Sitten muistan kenkäni. Ja minä piru vie rakastan niitä kenkiä. Samassa kuulen maatuvan barbien huutavan nimeäni kaatopaikalla:
                      ”Älä tee sitä! Laita kengät jalkaasi, hattu päähäsi ja lopeta kärsimyksesi!” se huutaa roskapussien keskellä lokkien kirkuessa taivaalla ja rottaperheen lymyillessä jossain sen lähellä. ”Vaikka meille eriskummallisille aina lopulta käy näin, niin tee se silti! Minun vuokseni!”

Pieni googletus lukemisen jälkeen kertoo, että Elias Koskimies (ohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija, myös vuoden 2014 homoksi valittu) on kirjoittanut Ihmepojan pitkälti omien kokemustensa pohjalta. Varsinaista seksuaalista identiteettiä kirja käsittelee vain vähän, kyse on lähinnä siitä, että uskaltaa olla erilainen. Tosi ja kuviteltu sekoittuvat kertojan mielessä hänen haaveillessaan tulevaisuudesta milloin sirkuksessa, milloin New Yorkissa. Tärkeää on tulla joksikin.

Uskon, että moni nuori voi samaistua päähenkilön tuntoihin siitä, mitä on olla erilainen, joukkoon sopeutumaton. Koskimies kertoo uskottavan tuntuisesti sekä isän kuoleman aiheuttamista tunteista että ulkopuolisuudesta. Nuoretkin ovat kaikessa pöljyydessään aidon oloisia. Taas kerran muistan, miksi joskus on niin vaikea motivoida murkkuikäisiä kouluhommiin. Eihän tuon kaiken keskellä millään pysty.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Jo Nesbø: Suruton


Edellisen työläslukuisen dekkarin jälkeen halusin välipalaksi jotain helposti ahmaistavaa, ja juuri sitä tarkoitusta varten yöpöydältä löytyi jo ajat sitten lainaamani Harry Hole -dekkari. Suruton täyttää siis lukuhaasteen kohdan 49: ”jännityskirja tai dekkari”. Varmaa kamaahan tämä olikin. Hiihtoloman automatkat vierähtivät mukavasti, mutta ei minusta kyllä kuskille juuri seuraa ollut.

Harry Hole -historiani on sellainen, että muutamia kirjoja keskeltä sarjaa luettuani luin väärässä järjestyksessä vielä kaksi viimeistäkin – ensin siis Poliisin ja vasta sitten Aaveen. Aavetta lukiessani mietin, kuinka kutkuttavaa olisi ollut odotella seuraavaa kirjaa ja aloittaa Poliisia tietämättä, mitä edellisen kirjan lopussa oikeastaan tapahtuikaan. Nythän en tiennyt edes, mihin tilanteeseen Nesbø oli lukijan jättänyt, ja menetin varmasti osan hänen luomastaan jännityksestä. Tästä suivaantuneen päätin aloittaa alusta ja lukea ainakin alkupään kirjat järjestyksessä. Näin se tietysti olisi kannattanut tehdä alun perinkin. Nyt on kurja ottaa vastaan uusia henkilöitä, kun muistaa, että he tulevat myöhemmin kuolemaan. Myöskään kirjasarjassa hiljalleen selviävät poliisilaitoksen sisäiset sotkut eivät epäjärjestyksessä luettuna oikein kunnolla hahmotu.

Tästä huolimatta Nesbøn dekkarit ovat aina varsinaisia lukunautintoja. Nesbø vie lukijaansa kuin litran mittaa. (Mitenhän sitä litran mittaa muuten viedään? Entä mihin?) Ja Harry Hole, niin. Olenko jo maininnut, että Harry Hole on fiktiivisistä miehistä suosikkini? Tosielämässä tosin en tunne vetoa kolhonnäköisiin alkoholisteihin, mutta apulaispoliisipäällikkö Holen pirullinen älykkyys ja terävä tilanne- ja huumorintaju yhdistettynä hienoiseen röyhkeyteen ja retkumaisuuteen tekevät hänestä aika vastustamattoman. Rottweilereiden ja teräaseilla uhkailun kanssa Hole pärjää hyvin, mutta kun hänelle tärkeät ihmisetkin ovat usein vaarassa, on pelissä aina isot panokset.

Neljännessä Harry Hole -kirjassa, Suruttomassa, selvitellään pankkiryöstöä, jonka yhteydessä ryöstäjä on ampunut pankin työntekijän eikä ole jättänyt mitään jälkiä itsestään. Samankaltaisia ryöstöjä tulee useampiakin, mutta Hole epäilee, että tekijä ei ole kaikissa sama. Mutkikkaaksi tilanne muuttuu, kun entinen naisystävä, Anna, kutsuu Harryn päivälliselle asuntoonsa Suruttomankadulle. Anna löydetään kuolleena samana yönä. Kuolema näyttää varmalta itsemurhalta, mutta Harry epäilee tätä ja ajautuu tutkimaan vyyhteä, jossa on itse mitä suurimmassa määrin mukana. Uutena poliisivoimien edustajana esiintyy nuori naispoliisi Beate Lønn, jonka poliisi-isä on kuollut pankkiryöstön yhteydessä. Harry päätyy tekemisiin niin brasilialaisten palkkamurhaajien kuin Oslon mustalaisyhteisön kanssa, mikä johtaa jännittäviin kohtaamisiin.

”Voin kyllä vastata sinulle, mutta sinun ei pidä uskoa sanaakaan siitä, mitä sanon. Sun Tzun mukaan sodan ensimmäinen periaate on tromperie – petos. Usko minua – kaikki mustalaiset valehtelevat.”

Suurten ikiaikaisten motiivien äärellä ollaan taas: rakkaus ja kosto houkuttavat ihmisen epätoivoisiin tekoihin. Suruttomassa on keskeisessä roolissa kahdetkin veljekset, jotka rakastavat samaa naista. Harryllä panoksena ovat Moskovassa huoltajuusoikeudenkäyntiä odottavat Rakel ja Oleg, Beatella isän kuolema. Vankilassa pankkiryöstöstä istuva mustalaisjohtaja Raskol taas haluaa kostaa Annan murhan. Harryn taas on selvitettävä Annan kohtalo sulkeakseen pois sen mahdollisuuden, että liittyy siihen itse. Kaikki liittyy kaikkeen ja vielä enempäänkin, ja kirjan loppu jättää vieläkin kysymyksiä kytemään. Niin hyvä!

Jk. Oli pakko viimein tarkistaa: Oslossa on Schrøder-niminen kapakka. Jos tieni vie joskus Osloon, yksi kohde on tiedossa.

M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema


Markku G. Soikkelin scifidekkari Läpinäkyvä kuolema (Minerva, 2014) täyttää lukuhaasteen kohdan 1: ”kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin”. Markku Soikkelin kurssilla olen sen sijaan istunut Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksella joskus 2000-luvun alkuvuosina. Kurssi oli muistaakseni nimeltään romanssikirjallisuus. En tainnut olla loisteliampia opiskelijoita, sillä kurssista on jäänyt mieleen lähinnä paljain varpain kulkenut Soikkeli. Jouluostoksilla sitten ihmettelin, miten tutun näköinen mies esitteli kirjaansa Koskikeskuksen aukiolla. Kotimaista scifiä ja vieläpä dekkari, kuulosti kiinnostavalta. Kirja olisi silti saattanut jäädä pitkäksi aikaa hyllyyn, ellen olisi nähnyt sitä Aamulehden jutussa, jossa kerrottiin Tulenkantaja-kirjallisuuspalkintoehdokkaista.

Kävipä kuitenkin niin, ettei tämä ihan minun kirjani ollut. Kirjan miljöönä on Dammerburgin kaupunki Saksassa. Eletään maailmassa, jossa periaatteessa kaikesta on tullut läpinäkyvää. Kaikkea puhetta ja liikkumista seurataan ja kaikki tieto tallennetaan Arkistoon. Ihmiset ovat telomeerihoitojen ansiosta käytännössä kuolemattomia, mutta toisaalta lähestulkoon hedelmättömiä.

”Maailma tunsi edelleen kolme ikuisuuden lajia. Oli lihan ikuisuus, johon rikkaat pyrkivät telomeerihoidoilla, ja oli muistin ikuisuus, jota yritettiin tarjota vanhuksille, vaikka nämä eivät kyenneet arvostamaan sitä. Ja jonkinlaista ikuisuutta tavoittelivat nekin, jotka maksoivat mitä vain saadakseen lapsen nimensä tai geeniensä jatkajaksi.
                Kun skandaali iski kaupunkiin, se kaatoi nämä ajattomuuden haaveet, polki perinteet lokaan, joka oli tahmeampaa kuin sukupolven muisti. ”

Identiteetti perustuu kännykän käyttöön – jos ei omista kännykkää, ei ole oikeastaan edes olemassa.  Sosiaalisen median sijaan ihmiset hakeutuvat yksityisiin luottamuspiireihin. Perinteistä virkavaltaa ei enää juuri tarvita, joten kaupungissa on vain kolme poliisia. Vastoin kaikkia odotuksia kaupungissa tapahtuu kuitenkin murha. Murhan selvittämisen pitäisi läpinäkyvässä ympäristössä olla helppoa, mutta tekijästä ei löydykään mitään jälkiä. Poliiseilla on kiire, sillä kun tieto murhasta leviää kaikille, koko yhteiskunnan turvallisuus järkkyy. Lopulta rikollinen selviää, mutta tutkimusten yhteydessä käy ilmi myös Arkistoon liittyvä korruptiosotku.

Soikkeli pohtii paljon ihmisten arvoja kehittelemässään maailmassa. Osa ihmisistä, muiden muassa komisario Jordan, kuuluu syvävihreisiin, jotka tarjoavat kuolemaa mahdollisuutena jättää loputon elämä taakseen. Muita ryhmiä ovat esimerkiksi agnostikot ja kristityt finalistit. Aineksia kirjassa on valtavasti, ja valitettavasti tuntuu, että dekkarijuoni jää kaiken  selityksen alle. Täytyy tosin sanoa, että scifi-tuntemukseni on aika vähäistä, joten en ole varmastikaan pätevä sanomaan tästä lajinsa edustajana mitään. Jotenkin tämän kirjan lukeminen kuitenkin tuntui valtavan työläältä, ja olin lopettaa kesken monta kertaa – minua kerronta ei vetänyt ollenkaan mukaansa, vaikka joitakin kiinnostavia tai hymyilyttäviä ajatuksia maailman menosta ja ihmisestä siinä olikin.

                ”– Entä miten te määrittelette luonnolliset olennot, herra Michat? Jordan kysyi pitäen kiinni vierailijaa velvoittavista kohteliaisuuksista.                 
                Michat rupisti otsaansa epäilevästi. Sitten hän sanoi: – Tuo kysymys on merkityksetön. Kaikki mikä kasvaa tai lisääntyy, on osa jatkuvaa luomista. Mutta mitä te syvävihreät siitä ajattelette?
                – Meidän mielestämme luonnollisia ovat vain ne olennot, jotka huutavat pudotessaan.”

Jk. Joulukuussa Koskikeskuksessa näkemälläni Soikkelilla oli kengät jalassa.