sunnuntai 9. elokuuta 2015

Jaan Kaplinski: Olen kevät Tartossa


Teimme viime viikolla pienen reissun Pärnuun. Yritin löytää mukaan virolaista luettavaa, mutta mikään ei ihan valtavasti innostanut, joten ajattelin yhdistää virolaiskirjallisuuteen tutustumisen lukuhaasteeseen. Niinpä lukuhaasteen kohtaan 36, runokirja, luin Jaan Kaplinskin kokoelman Olen kevät Tartossa (SanaSato, 2010).

Kaplinski oli toki nimeltä tuttu ja muutamia hänen runojaan olin joissakin antologioissa nähnyt, mutta en voi sanoa, että minulla olisi ollut minkäänlaisia odotuksia runokokoelman suhteen. Sitä paitsi runoihin pätee sama kuin novelleihin: yksittäisinä niitä kyllä tulee luettua paljon, mutta kokoelmiin ei tule tartuttua. Joskus aiemmin luin paljonkin runokokoelmia – ne olivat mukavia välipaloja pakollisen luettavan välissä.

Olen kevät Tartossa -kokoelmassa on pirkanmaalaislukijalle kiinnostavaa ainakin se, että osa runoista on kirjoitettu Tampereella. Suomi näyttää virolaisrunoilijan silmin levolliselta mutta vähän harmaalta:

Harjulta nähtynä maisema on kartan kaltainen:
järven ylittävä kaukainen silta –
musta olki sinisellä tahralla
ja autot soljuvat kohti laskevaa aurinkoa
kuin vanhalla sahapukilla juoksevat muurahaiset.
Hiljaisuus on jo levittäytynyt järvelle,
imenyt äänet ja kiihkon,
pystyttänyt jälleen kerran näkymättömän seinän
kotisi ja avaran maailman väliin – 
joka valoineen, äänineen ja nelipyöräisine muurahaisineen
kiitää läpi pimeyden
pimeyteen.

Kaplinski kuvaa paljon vuodenaikojen kulkua Tampereella. Talvi on hiljainen:

Voit unohtaa
luonnon, mutta et säätä.
Pohjoistuuli puhaltaa jäätyneen järven yli
puraisten kasvoihisi lumihiutaleen valkeilla hampailla
kun kävelet jään poikki– –

Kevät aukaisee ”maaäidin ja järviäidin ruumiit” ja muuttaa ”mustavalkoisen monologimme/ taas kerran moniväriseksi dialogiksi”.

Kokonaisesta runokokoelmasta on vaikea kirjoittaa. Kansien väliin mahtuu niin paljon. Kaplinski kirjoittaa myös runoista, ajattelemisesta ja elämästä. Hän kirjoittaa vähän historiasta ja isänmaasta, mutta enimmäkseen kuitenkin kaiken ykseydestä. Hän kirjoittaa Buddhasta mutta vähän Jeesuksestakin. Tempo on rauhallinen, mielikin rauhoittuu.

Lukuhaasteen tätä kohtaa varten olen kantanut kirjastosta aiemminkin monta runokirjaa, mutta en ole oikein päässyt niiden kanssa sinuiksi. Liian naiivia, liian outoa, liian väkisin väännettyä, mitä milloinkin. Tämä kokoelma oikeasti miellytti – herätti ajatuksia, pysäytteli välillä miettimään, muttei ollut liian vaikeaa. Kerralla luettuna maisemien ja tunnelmien kuvailu kyllä oli vaivuttaa horrokseen, mutta näihin voisi palata aina silloin tällöin, sopivan hetken tullen.

Lue näitä runoja illan tullen

kun verhot ovat lasketut

ja maailma ikkunan toisella puolella

on vain olettamus

monen muun ohella.


Alkuteos: I am the Spring in Tartu, mukana myös muita runoja
Suomentaja: Arto Lappi

Niin, se Pärnu. Siellä oli kylmää ja tuulista, mutta muuten ihan mukavaa. Siitäkin on tehty lyriikkaa, se soi korvamatona päässäni koko matkan.

Lisa Genova: Edelleen Alice



Alice Howland on viisikymppinen Harvardin yliopiston kognitiivisen psykologian professori. Arki täyttyy tutkimuksesta, opetuksesta, konferensseistä ja tiedeyhteisön sosiaalisesta elämästä. Alicella on lääkärimies John sekä kolme aikuista lasta. Vähitellen kaikki alkaa särkyä. Kesken tärkeän puheen Alice unohtaa sanan. Hän eksyy kotinsa ja työpaikkansa välissä. Tavarat katoilevat ja niitä löytyy erikoisista paikoista. Alice epäilee vaihdevuosia ja stressiä. Lääkäri kertoo, että Alicella on varhainen alzheimer.

Edelleen Alice (WSOY, 2010) kuvaa sairauden kulkua varhaisista merkeistä aina siihen asti, kun Alice ei enää tunne lapsiaan. Alice kadottaa kaiken sen, mitä hän on ollut. Hän selailee itse kirjoittamaansa kirjaa ja muistelee lukeneensa sen ehkä joskus. Ihmiset alkavat karttaa häntä, sillä he eivät tiedä, miten suhtautuisivat professoriin, joka ensin tekee osuvan ja perutellun huomautuksen seminaarissa ja sitten hetken päästä tekee sen uudelleen, samoin sanoin, tajuamatta toistavansa itseään.

Alice ymmärtää itse, ettei muista, ja se siinä onkin riipaisevinta: Minulla on ikävä itseäni. Alussa jotkin hetket ovat parempia, mutta tauti syö aivojen synapseja salakavalasti ja iskee yhä uudestaan.

Eikä minulla ole mitään valtaa siihen mitkä eiliset säilytetään ja mitkä poistetaan. Tämän taudin kanssa ei käydä kauppaa. En voi tarjota sille Yhdysvaltain presidenttejä omien lasteni nimiä vastaan. En voi antaa sille valtioiden pääkaupunkien nimiä ja säilyttää muistoja miehestäni.

Teoksen loppu on lohdullinen, vaikka tauti etenee kuin juna. Alicen lähellä on ihmisiä, jotka pitävät hänestä huolta. Johnin osuus tarinassa jää lopussa ehkä vähän auki. Hän on vahvasti Alicen tukena ja tekee lääkärinä kaikkensa, jotta tämä saisi parhaan mahdollisen hoidon. Hän alkaa lenkkeillä Alicen turvana vaikka inhoaakin juoksemista. Hän suunnittelee sapattivuotta, jotta saisi olla lähellä Alicea. Toisaalta hänen on vaikea hyväksyä vaimonsa sairautta. Hän ei kestä katsoa, kun Alice ottaa lääkkeensä.

Minä en kestä olla vain kotona ja katsella miten sinä menet huonommaksi. Se vie minulta hengen.

Ei, John, se vie hengen minulta, ei sinulta. Minä menen huonommaksi, olet sinä kotona sitä katsomassa tai piileksit labrassasi. Sinä menetät minut. Minä menetän minut.

Kun John saa työtarjouksen New Yorkista, hän ei pidä välivuotta ja Bostoniin jäämistä vaihtoehtona, vaikka muutto olisikin Alicelle raskas. ”Ette te tiedä kaikkea”, päättää John keskustelun, jossa tyttäret taivuttelevat häntä jäämään Bostoniin. Loppukiitoksissa kirjailija kiittää henkilöä, joka vaati häntä muuttamaan lopun. Jäin miettimään, mitä tyttäret – ja Alice – eivät tiedä. Ajaako Johnia ura, pako vai ehkä toinen nainen? Olisiko lopun muuttaminen voinut liittyä tähän niin, että alkuperäinen loppu olisi ollut surullisempi, mutta nyt Johnin osuus häivytettiin lopusta? Voi olla, että olen ihan väärillä urilla. 

Edelleen Alice on suoraviivaista ja pintapuolisesti helppoa, koukuttavaakin luettavaa.  Se on melkoinen tietopaketti alzheimerintaudista. Johnin ja lääkärin keskusteluihin oli upotettu valtavasti, ehkä jopa uuvuttavan paljon pikkutarkkaa faktatietoa. Mikä tärkeintä, se on silmiä avaava ja todella koskettava sukellus muistisairaan ihmisen mieleen. Uskon, että alzheimerista kärsivää ihmistä on hiukan helpompi lähestyä tämän kirjan luettuaan. 

Läpi kirjan toistuu perhosmotiivi. Joka luvun alussa on pieni perhosfiguuri. Perhonen muistuttaa Alicea siitä, että vaikka elämä on lyhyt, se voi olla hyvä. Alice pitää kaulassaan kuolleen äitinsä perhoskaulakorua. Hän valmistautuu  tulevaan laatimalla tietokoneelleen tiedoston "Perhonen", jossa on toimintaohjeet sen hetken varalle, jolloin hän ei enää osaa vastata muutamaan tärkeään kysymykseen, jotka ilmestyivät hänen kommunikaattorilleen joka päivä. Miten tässä käy, sen jätän paljastamatta.

Edelleen Alice täyttää lukuhaasteessani kohdan 16, kirja jota äitisi rakastaa. Meillä on äidin kanssa aika erilainen kirjamaku, mutta kun äiti suositteli tätä, innostuin heti. Kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa en ole nähnyt, mutta kirjaan olin kiinnittänyt huomiota kaupassa jo aiemmin.

Alkuteos: Still Alice (Pocket Books, 2007)
Suomentaja: Leena Tamminen

perjantai 7. elokuuta 2015

Pasi Sahlberg: Suomalaisen koulun menestystarina ja mitä muut voivat siitä oppia





Suomen malli on ammatillinen ja demokraattinen muutoksen tie, joka kasvaa alhaalta päin, jota johdetaan ylhäältä ja jota tuetaan ja haastetaan sivuilta. 

 Aloitin uuteen työvuoteen orientoitumisen kahlaamalla Pasi Sahlbergin tuoreen kirjan Suomalaisen koulun menestystarina ja mitä muut voivat siitä oppia (Into, 2015). Pasi Sahlberg opettaja, tutkija ja kansainvälisen koulutuspolitiikan asiantuntija. Hän on Harvardin yliopiston vieraileva professori ja on työskennellyt muun muassa Opetushallituksessa ja Euroopan komissiossa. Sahlberg on kirjoittanut kirjan alkujaan englanniksi, ja se on käännetty 15 kielelle. Suomennoksen on tehnyt Salla Korpela. Täytän tällä lukuhaasteen kohdan 9: tietokirja. 

Kirjan nimi kertoo jo paljon siitä, mistä teoksessa on kysymys. Sahlberg käy läpi suomalaisen koulun vaiheita selittääkseen kansainväliselle lukijakunnalle, mistä Suomen PISA-menestys on peräisin. Suomessa juoksee koulutuksen kehittäjien delegaatioita läheltä ja kaukaa (yhdenkin professorin otsaan suloinen oppilaani vippasi vahingossa pyyhekumin). Sahlberg tähdentää kuitenkin sitä, että yksittäisten asioiden kopioimisella ei Suomen koulutusihme siirry. Sitä paitsi monet opetusmenetelmistämmekin perustuvat yhdysvaltalaiseen tutkimukseen, jota Yhdysvalloissa vain ei ehditä hyödyntää, koska aika kuluu arviointiin vaikuttaviin kokeisiin valmistautumiseen ja erilaisten tempoilevien reformien toteuttamiseen.

Suomalainen koulutus on kulkenut koko ajan toiseen suuntaan kuin muut: Opettajat ovat korkeasti koulutettuja ja heillä on suuri mahdollisuus vaikuttaa omaan työhönsä. Heitä ei vaadita tilille ulkoisten osapuolien tekemistä arvioinneista vaan heihin luotetaan ammattilaisina. Suomessa useat lahjakkaat nuoret haluavat opettajiksi, koska ammatti on suosittu arvostuksen, korkean koulutuksen ja työskentelyvapauden takia. (Sahlberg ei kertaakaan mainitse kesä-, heinä- ja elokuuta!)  

Opettajat joka puolella maailmaa ryhtyivät ammattiinsa tarkoituksenaan rakentaa yhteisöjä ja välittää kulttuuria, mutta suomalaisilla opettajilla on todellinen mahdollisuus ja valta toteuttaa näitä tavoitteita.  

Suomessa oppilaiden keskuudessa ei juuri ole kilpailuasetelmaa, ei myöskään koulujen. Eriytymisen ja valinnanmahdollisuuksien sijaan pyritään tarjoamaan samat mahdollisuudet kaikille. Suomalaisen peruskoulun onnistumisessa suuri merkitys on suomalaisella yhteiskunnalla, kulttuurilla ja sosiaalisella ympäristöllä, jossa tällainen koulujärjestelmä toimii. Se ei siis sellaisenaan edes siirry muihin maihin. Vaikka suomalaista peruskoulua on syytetty tasapäistämisestä, PISA-menestys 2001 osoitti, että Suomessa on tehty paljon oikein. Tutkimukset osoittavat, että koulujärjestelmän tasa-arvoisuus johtaa kaikkien parempaan oppimiseen. Tämä on tärkeä oppi vanhemmillekin. Vaikka Suomessa lähikoulut vetävätkin suuren osan koulukkaista, on koulushoppailu alkanut yleistyä täälläkin. Toisaalta, vaikka lähikoulua käytäisiinkin, suurimmissa kaupungeissa asuinalue saatetaan jo nyt valita lähikoulun maineen perusteella. Koulut alkavat eriytyä täälläkin, mutta sen sijaan että arvioinneissa heikosti menestyviä kouluja rangaistaisiin, kuten muualla, täällä niitä tuetaan.

Toisaalta suomalaisen koulun kukoistus alkaa hiipua. PISA-tulokset ja -sijoitukset laskevat. Mikä nyt neuvoksi? Moni suomalainen rehtori ja opettaja on pitänyt PISA-kohkaamista alusta saakka turhanaikaisena. Eivätkä he ole yksin. Sahlberg siteeraa David Spieghalteria Cambridgen yliopistosta: ”Jos PISA jotakin mittaa, se mittaa PISA-testien tekemisen kykyä. Koulutuksen suunnittelu yhden ainoan koulutuskykyindikaattorin mukaiseksi voi olla vahingollista. Meidän on katsottava koko kuvaa.” Yhdysvalloissa hyvältä yritykseltä kuulostava No Child Left Behind -ohjelma on saanut jotkin koulupiirit vähentämään opetusaikaa sosiaalisten taitojen harjaannuttamiselta ja taideaineilta, jotta oppilaat saataisiin valmennettua paremmin valtiollisiin testeihin. Eihän se nyt niin voi mennä.

Sahlbergilla on vahva luottamus suomalaiseen luokanopetukseen, mutta yläkoulun opettajien keskuudessa tuntuu olevan ongelmia. Sahlberg tuo esiin TALIS 2013 -tutkimuksessa havaittuja epäkohtia: opettaja ei saa palautetta opetuksesta, hän ei osallistu jatkokoulutukseen ja hän kokee, ettei ole valmistautunut opettamaan tämän päivän koulussa. Huolestuttavimpana hän pitää opetusmenetelmien perinteisyyttä: teknologiaa, pienryhmäopetusta ja projekteja käytetään liian vähän. Aineenopetus kulkeekin kirjassa hieman sivujuonteena, ikävänä peruskoulun heikoimpana lenkkinä, jossa homma saadaan kulkemaan, kunhan alakoulu on tehnyt työnsä kunnolla. Tai ehkä tämä on vain minun tulkintaani, joka syntyy, kun ihminen kääntyy puolustuskannalle: Saavatko ne luokanopettajat sitten muka palautetta esimiehiltä? Kuka tässä nyt koko ajan ehtii koulutuksessa rampata, kun pitäisi työtkin tehdä? Yritä tässä nyt teknologiaa käyttää, kun koulun ainoat koneet ovat aina varattuja ja netti lagii. Ja kertokaa, miten teen projektia, kun näen oppilaita kolme kertaa viikossa? Miten niin ei olla valmistautuneita nykypäivän koulumaailmaan ­– eikö auskuvuosi mitään ole opettanut? Tutkimusta vastaan on paha käydä väittelemään mutu-tiedolla, mutta minun kokemukseni mukaan yläkoulun opettajakunta on kyllä varsin vireää: tehdään projekteja, käytetään teknologiaa, kouluttaudutaan omalla ajalla ja usein myös omalla rahalla ja pysytään mukana oman alan tieteen kehityksessä. Norssissa uuvutetaan opettajaopiskelijat esittelemällä vimmatusti kaikkea sitä, mitä nykypäivän koulu on. Ja jos esimies ei tarkkailekaan opetusta ja anna siitä palautetta, oppilaat kyllä pitävät siitä huolen, joskus jopa heidän vanhempansa.

Toisaalta myös kirjassa aineenopettajakoulutuksesta annetut tiedot ovat hieman harhaanjohtavia. Sahlberg esittelee kaksi pääväylää aineenopettajaksi: joko pedagogiset opinnot maisteriksi valmistumisen jälkeen tai hakeutuminen suoraan aineenopettajan koulutusohjelmaan. Ainakin tuntemissani yliopistoissa pedagogiset opinnot tehdään useimmiten maisterin tutkinnon sisällä opintojen loppuvaiheessa. Tämä nyt on tietysti pieni yksityiskohta, jolla ei suurta merkitystä kokonaiskuvassa ole.

Jos suomalaisten opettajien ammattitaidon ylistäminen saa omat puntit tutisemaan epävarmuudesta, Sahlberg tarjoaa lohtua purkamalla myyttejä opetuksesta. Monet kansainväliset koulu-uudistajat pitävät opettajia tärkeimpänä yksittäisenä tekijänä koulutuksen laadun parantamisessa ja haluavat eroon huonosti suoriutuvista opettajista. Tutkimusten mukaan kuitenkin vain 10–20 prosenttia oppimistulosten eroista selittyy opettajan toimilla ja toinen saman verta muilla kouluihin liittyvillä tekijöillä, kuten ilmapiirillä, varustetasolla ja johtamisella. Näin noin kaksi kolmasosaa oppimistulosten eroista selittyy asioilla, joihin koulu ei voi vaikuttaa. Lisäksi yksittäistä opettajaa tärkeämpää on koulun kollegiaalinen kulttuuri ja hyvä johtaminen. Opettaminen on joukkuelaji.

Suomalaisen opettajan kannalta ehkä kiinnostavinta antia ovat Sahlbergin pohdinnat koulun tulevaisuudesta. Vaikka koulun ympärillä kuhisee nyt opetussuunnitelmauudistuksen alla, Sahlbergin mukaan kantava visio puuttuu. Hän hahmottelee visiota tähän tapaan: Koulun tehtävänä on auttaa kaikkia oppilaita löytämään koulussa oma intohimonsa ja sen myötä lahjakkuutensa. Jotta tähän päästäisiin, pitäisi perinteistä luokkahuoneopetusta vähentää ja henkilökohtaisen suunnitelman mukaista oppimista lisätä. Huomio tulisi suunnata sosiaalisiin taitoihin, empatiaan ja johtajuuteen – näitä Sahlberg pitää yhtä tärkeinä kuin lukemisen, matematiikan ja luonnontieteiden käsitteiden sekä kulttuurisen pääoman hallintaa. Tavoitteena tulisi olla oppilaan lahjakkuuden löytäminen. Kyllä se minusta hyvältä visiolta kuulostaa. Siirtyminen luokkahuoneista henkilökohtaisten opetussuunnitelmien mukaiseen opetukseen vaatisi tosin valtavaa myllerrystä koulutyön järjestämisessä ja uudenlaista ammattitaitoakin, jotta homma ei mene pelkästään mukavaksi puuhasteluksi vaan oppimistavoitteetkin saavutetaan. 

Idea herättää varmasti myös vastustusta. Opettajat ovat tunnetusti ammattiylpeitä, ja koko systeemin kääntäminen päälaelleen on sama kuin sanottaisiin, että olemme tehneet työtämme koko ajan väärin. Reaktio on varma: ”Eipäs olla, itse olet väärässä!” Sahlberg on aiemmin itse tuominnut suuret äkkinäiset uudistukset ja tässäkin esittää, että kyseessä ei ole koulutusuudistus vaan koko järjestelmän suunnitteleminen uusiksi. Koulun tulisi muuttua askel askeleelta kohti uutta suurta unelmaa. Hieman yritystä tähän suuntaan vuonna 2016 käyttöön otettavassa opetussuunnitelmassa onkin. Tulevat vuodet näyttävät, millaisia monialaisia oppimiskokonaisuuksia kouluissa onnistutaan rakentamaan ja kuinka oppilaiden kiinnostuksen kohteet  voidaan ottaa huomioon niiden suunnittelussa. Paljolti kysymys lienee siitä, haluammeko muutosta. 

Ruohonjuuritason fiilis on, että kaikki opettajat ja vanhemmat eivät ehkä jaa Sahlbergin unelmaa tällaisenaan. Vanha on turvallista ja melko toimivaksi havaittua, mitäpä sitä hyvää muuttamaan. Itse häälyn kahden vaiheilla. Unelmoin innostavasta koulusta, jossa jokainen saisi oppia omia vahvuuksiaan hyödyntäen ja kuitenkin kaikkia osa-alueitaan turvallisessa ympäristössä kehittäen.  Maailma muuttuu, koulunkin on muututtava. Ei virran mukana ajelehtien tai sinne tänne säntäillen, vaan määrätietoisesti ja harkiten. Ei välineet ja innovaatiot edellä, vaan niitä oman tavoitteen saavuttamisessa hyödyksi käyttäen. Lapsi ja nuori edellä, pedagogisesti rakastaen.

Sahlbergin teos on kattava tietoteos ja kannanotto. Tähän on hyvä päätellä lomaa ja palata suomalaisen peruskoulun ytimeen, oppilaiden, opetusharjoittelijoiden ja opetussuunnitelmatyön pariin. Tuntuu turvalliselta myös lähettää oma kuopus aloittamaan koulutietään maailman parhaassa peruskoulussa.

torstai 6. elokuuta 2015

Tove Jansson: Nukkekaappi



Harvoin tulee luettua novelleja. Virhe. Kyllä minä novelleja luen. Niitä on oppikirjoissa, ja niitä lukiessa analysoidaan kerrontaa, tutkitaan henkilökuvausta, etsitään motiiveja ja tehdään tulkintoja. ”Mitä tämä novelli sanoo ihmisestä/elämästä/maailmasta?” Novellit haravoidaan puhki, joka sanaa pysähdytään ihmettelemään ja lopuksi muistutetaan, että älä sitten kirjoita arvostelua vaan analyysi. Ihmekös, että novelleihin ei vapaa-ajalla tartu.

Yritän uudelleen: harvoin tulee luettua novellikokoelmia. Se on valitettavasti totta. Pähkäilin pitkään, minkä novellikokoelman valitsisin lukuhaasteen kohtaan 7. Omassakin hyllyssä olisi jotakin ainakin osittain lukematta: Raija Siekkistä, Jari Järvelää, Jhumpa Lahiria, Mika Waltariakin. Huovisen Rasvamaksaa ei kai sentään lasketa eikä Kyrön Mielensäpahoittajaa? István Örkényn Minuuttinovelleja oli pitkään meillä vessassa, suosittelen! Kirjastossa pyörin pitkään. Carol Shieldsiä joku suositteli, mutta enhän minä nyt mitään järkälemäistä novellikokoelmaa ala lukea, kun on tämä lukuhaastekin ja pitäisi saada se pikapuoliin pakettiin, että voisi alkaa intoilla syksyn uutuuksista. Sitten välähti: Tove Jansson! Ja välähti uudestaan: Eipäs, kun nyt luen vihdoin sen Daniil Harmsin Sattumia, sehän minun on pitänyt lukea! Kaikki taidehörhöt opiskelijatkin sitä aina hehkuttavat.

Lainasin molemmat. Aloitin Harmsilla. Totesin, että olisin varmaan pitänyt tästä paljon kymmenen vuotta sitten. Sääli. Ehkä se olisi viihtynyt Örkényn Minuuttinovellien kanssa siellä vessan ikkunalaudalla.

Mutta se Jansson. Ai että. Juuri niin leppoisaa ja kuitenkin vähän vinksahtanutta lomaluettavaa kuin kaipasinkin. Jansson leikkii nukkekaapissaan monenlaisilla tyypeillä. Jansson kirjoittaa omaperäisistä hahmoista ymmärtäen ja hyvin viisaasti.

Niminovellissa verhoilijamestari Alexander ja hänen asuintoverinsa Erik jäävät kumpikin eläkkeelle töistään. Heidän elämänsä on aluksi hankalaa. Päiväkausien yhdessäolo tuntuu hankalalta. Erik purkaa toimettomuuttaan siivoamiseen. Alexander sen sijaan alkaa rakentaa nukkekaappia, ilman mitään erityistä syytä. Nukkekaapin rakentaminen vie kaiken ajan. Peliin astuu kolmas pyörä, Boy, joka tulee asentamaan nukkekaappiin lamppuja. Työ imaisee Boyn ja Alexanderin kokonaan, Erik tarjoilee ruokaa silloin kun rakentajat malttavat syödä. Lopulta talo on valmis. Mutta kenen se on?

Me teimme sen! Huusi Boy ja nauroi kovalla äänellä. Alexander ja minä! – – No? Mitä sanot meidän talostamme?
     
Alexander aukaisi hitaasti savukepakkauksen, hän otti esiin savukkeen ja sytytti sen. Se tosiaan pyörii, hän sanoi. Boy, sinä osaat hommasi. Nyt se on täydellinen. Ikinä ei ole rakennettu sellaista taloa kuin Erikin ja minun talo on.

Miesten välinen jännite näkyy muutamissa sanoissa, mutta lukija aistii sen voimakkaana.

Kokoelmassa on 12 novellia. Monessa niistä tarkkaillaan ihmistä, joka on jollakin tapaa hiukan pois raiteiltaan. Frans etsii aitoa polynesialaisuutta Hawaijilla ja majatalon isäntä tarjoilee sitä hänelle, viis siitä, että tämä joutuu valehtelemaan yhdestä jos toisestakin asiasta. Amerikkaan muuttanut Johanna pitää leijonaäidin tavoin huolta itsenäisyyttä kaipaavasta sisarestaan ja pyrkii säilyttämään kulissit pystyssä kirjeissään kotiin: Meidän asiamme ovat hyvin. Mitään ihmeellistä ei ole tapahtunut. Näyttelijätär Maria Mickelson käyttää kilttiä sukulaisnaista hyväkseen valmistautuakseen rooliin, jota ei edes halunnut. Flora Johansson on hemmoteltu lapsi, joka ei kestä sitä, miten nuoruus loppuu ja menneeseen ei ole paluuta.

Eniten päänvaivaa tuotti novelli Lokomotiivi, jossa päähenkilö on Yhdistyneiden rautateiden palveluksessa oleva konepiirtäjä. Hän suhtautuu juniin, ennen kaikkea vetureihin, intohimoisesti. Jo pienenä hän on katsellut junia koulumatkoillaan ja sepittänyt mielessään kertomuksia, jotka saavat huippukohtansa rautatieasemalla. Töissä hän tekee konepiirustuksia, kotona piirtää lokomotiiveja harrastuksenaan. Harrastukseksi hän sitä kutsuu, mutta pakkomiellekään ei taida olla kaukana. Muita ihmisiä tavatessaan hän pyrkii johdattelemaan nämä keskustelussa siihen, mistä nämä tosiaan välittivät, mitä nämä toivoivat tai pelkäsivät.

Sitä hetkeä kun he paljastivat itsensä hänellä oli tapana nimittää lokomotiivin ideaksi. Kun he lähestyivät avautumishetkeä hän tarkkaili tiiviisti heidän kasvojaan ja käsiään, äänensävyään ja taukojaan, kaikki tämä antoi paljon paremmin kuin sanat aistimuksen pidätetystä voimasta ja juuri sitä hän tarvitsi työhönsä. Koneen sisäisen, pidätetyn voiman.

Kerran hän tapaa naisen, joka on kiinnostunut junista. Mies lähenee naista, mutta tajuaa sitten, ettei hän voikaan luottaa tähän. Ajatus yhteisestä elämästä ahdistaa. Suhde saa yllättävän lopun, mutta novellin loppu paljastaa, että kysymys olikin koko ajan jostakin muusta. Jansson pyörittää lukijaansa taitavasti. Ehkäpä tässä myös lukija on nukke, jolla leikitään?

Kerronnaltaan novelli onkin aika erikoinen. Kesken kaiken minäkertoja vaihtuu ulkopuoliseksi: Kenties minun pitäisi käyttää itsestäni yksikön kolmatta persoonaa ensimmäisen sijasta. ’Hän’ on asiallisempi kuin ’minä’. Siltä minusta tuntuu. Välillä kertoja kommentoi kuitenkin toimintaansa minä-muodossa: Eksyn asiasta. Odottakaa. Loppupuolella kertoja palaa jälleen kokonaan minäkerrontaan.

Lokomotiivi on juuri niitä novelleja, joita pitäisi alleviivata kolmella erivärisellä kynällä, tökkiä ja käännellä. Toisaalta, minullapa on vielä muutama päivä lomaa jäljellä, joten en tee sitä vaan säilytän alkuperäisen wow-elämyksen: lankaan menin. 

Nukkekaappi-kokoelman novellit eivät kerro taiteilija Tove Janssonista, mutta paljon Jansson on varmasti niihin ammentanut omasta elämästään tai ainakin käyttänyt niissä tietojaan eri aloilta, kuten kuvanveistäjän työstä, nukkekaapin rakentamisesta tai sarjakuvan piirtämisestä. Uusinta Jansson-elämäkertaa en ole lukenut, mutta Sanat, kuvat, elämä -teoksen luin vuosia sitten. En siis muista Janssonin parisuhdekiemuroita kovinkaan hyvin. La petit lectrice -blogissa sen sijaan osataan verrata Suuri matka -novellin naisten suhteita Tove Janssonin, hänen äitinsä ja Tuulikki Pietilän suhteisiin. Vaan toimii novelli näistä tietämättäkin. Niin tai näin, näitä novelleja oli ilo lukea.

tiistai 4. elokuuta 2015

Patrick Modiano: Hämärien puotien kuja


Vähän juksaan lukuhaasteen kohdassa 25. Patrick Modianon Hämärien puotien kuja (WSOY) on julkaistu suomeksi ensimmäisen kerran syntymävuonnani 1979, mutta alkuteos, Rue des boutiques obscures on jo edelliseltä vuodelta. Viime vuonna ranskalainen Modiano palkittiin kirjallisuuden Nobelilla, ja toisaalta keväällä lukemassani Antoine Laurainin kirjassa Punaisen muistikirjan nainen Modiano vilahtelee itse henkilönä Pariisin kujilla. Kun en sitten löytänyt kovin kiinnostavia vuonna 1979 julkaistuja teoksia, joita en olisi vielä lukenut, ajattelin, että nyt olisi hyvä sauma tutustua Modianoon.

Uusi painos julkaistiin joulukuussa 2014.

Odotukseni Hämärien puotien kujalla viihtymiseen eivät olleet korkealla. Punaisen muistikirjan naisessa Modiano oli laitettu puhumaan kirjoitustyyliään jäljitellen, ja kaikki lauseet päättyivät kolmeen pisteeseen… Rasittavaa… Tulee mieleen lähinnä teinivuosien päiväkirja… Modianon käsitteleminä teemoina taas mainitaan usein identiteetin etsintä. Ylipäätään en yleensä jaksa uppoutua kirjoihin, joissa päähenkilö vatvoo loputtomiin omaa olemistaan mutta mitään ei tapahdu. Olin siis valmistautunut melko puisevaan lukukokemukseen niin tyylillisesti kuin sisällöllisestikin.

 Nopeasti kävi ilmi, että Modianon tyyli kirjoittaa ei ärsytä, jos nyt ei ihastutakaan. Kolmea pistettä hän käyttää ainoastaan dialogissa, mihin se nyt jollakin lailla sopiikin. Muuten Modianon lause on lyhyt ja napakka.

Sisällön puolesta täytyy kyllä sanoa, että Hämärien puotien kujassa Modiano on vienyt identiteettihapuilun ihan omille kierroksilleen. Siinä missä päähenkilö usein pohtii omaa paikkaansa maailmassa, tässä minäkertojana toimiva Guy Roland ei edes tiedä, kuka on. Hän on kokenut muistinmenetyksen kymmenen vuotta sitten, toisen maailmansodan aikoihin. Etsivätoimiston omistaja antoi hänelle paitsi uuden henkilöllisyyden, myös työn etsivänä. Kun omistaja sitten vetäytyy eläkkeelle, Roland lähtee selvittämään menneisyyttään.

Roland sinkoilee vihjeiden perässä sinne tänne ja on aina välillä vähällä tunnistaa jotakin tuttua, mutta todellisuus pakenee häntä eikä mikään lopulta oikein selviäkään. Nimiä vilisee niin, että ainakin minua lukiessa jo vähän häiritsi. Välillä tuntui kuin olisi lukenut dekkaria ja yritti itsekin löytää kirjasta johtolankoja, mutta arvoituksen ratkaisemisesta tässä ei kuitenkaan ollut kysymys – olennaista on kai tajuta, miten irrallaan ihminen on ja miten vähän jälkiä hänestä jää. Irrallaan olemisen tunnetta korostaa Hämärien puotien kujassa vielä se, että useat Rolandin tuntemista ihmisistä ovat itsekin olleet kovin irrallisia ja juurettomia, ulkomaalaisia sota-ajan Ranskassa.

Tähän asti kaikki on vaikuttanut niin kaoottiselta, niin pirstoutuneelta… palasia, hiukkasia jostakin, tuli äkkiä tutkimusteni aikana mieleeni… Mutta loppujen lopuksi sitä se ehkä on, elämä…
                                   Onko kysymyksessä oma elämäni? tai jonkun toisen elämä johon olen ujuttautunut?

Kirjan päähenkilön tilanne oli sen verran poikkeuksellinen, että kirja saattaa jäädä mieleen, mutta en kyllä menisi kehumaan saaneeni tästä mitään kummempaa irti. Monenlaisia ajatusleikkejä kyllä tuli käytyä läpi lukiessa. Mitä jos itselleni kävisi näin? Mistä löytyisi se ensimmäinen palanen, jonka avulla lähtisin selvittämään, kuka oikeasti olen? Entä mitä ajattelisin itsestäni, jos se selviäsi?