Marko Leino: Joulutarina

Vaikka en ehdikään lukea kaikkia kiinnostavia kirjoja, tulen seuranneeksi innokkaasti kirjamainoksia, -arvosteluja ja -uutisointia. Niinpä törmään hyvin harvoin kirjakaupassa ja kirjastossa kiinnostavaan kirjaan, josta en olisi ennen kuullut. Ajattelinkin, että lukuhaasteen kohta 20, ”kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella”, olisi hankala löytää. Sitten hoksasin, että tähän sopii täydellisesti joulun aikaan lasten kanssa aloittamamme Marko Leinon kirjoittama Joulutarina (Gummerus, 2007). Kansikuva ja takakansiteksti kiinnittivät huomioni jouluruuhkaisessa kirjakaupassa, enkä malttanut jättää kirjaa myyntipöydälle, vaikken tiennytkään, kenelle sen antaisin. Kirjasta on tehty elokuva, joka jostain syystä on jäänyt minulta huomioimatta, vaikka jo näyttelijäjoukon perusteella se olisi varmasti katsomisen arvoinen.

Joulutarina kertoo, miten joulupukista tuli joulupukki. Se kertoo Nikolas-pojasta, joka jää orvoksi kauheassa onnettomuudessa. Se kertoo ihmisten hyvyydestä, kiintymisestä ja kiitollisuudesta, mutta myös menetyksistä yksi toisensa jälkeen. Kirjan pohjavire on haikea ja varsinkin alussa niin raa’an surullinen, ettei sitä aikuinenkaan (tai ainakaan aikuinen) kuivin silmin lue tai kuuntele. Luin kirjan ääneen 6- ja 9-vuotiaille lapsille, jotka tuntuivat eläytyvän kertomukseen kovasti. Pienempi vaati aluksi, että lukeminen lopetetaan, koska kirja on niin surullinen. Jouduin supsuttelemaan tytön korvaan, miten onnellisesti tarina lopulta päättyy, jotta sain jatkaa lukemista. Ennen onnellista loppua vastassa oli kuitenkin vielä monen monta surua. Yhtenä kirjan teemana onkin se, miten rakkauteen kuuluu myös pelko rakkaan menettämisestä.

Kirjan kieli on kaunista ja viipyilee Lapin maisemien ja revontulten kuvailussa. Joskus tosin tuntuu, että vähempikin metaforien käyttö riittäisi. Tarina on ilmestynyt yhtä aikaa kirjana ja elokuvana, millä varmaan on vaikutusta kerrontaratkaisuihin.  Monessa kohtaa tilanteet pystyy kuvittelemaan valkokankaalla, vaikkei elokuvaa ole edes nähnyt. Voinhan tietysti olla väärässäkin ja totean elokuvan nähdessäni, että se on aivan erilainen kuin olen kuvitellut, mene ja tiedä.

Tarinaan kuuluu kehyskertomus, jossa kaksi poikaa löytää kesällä meren pohjasta vanhan lippaan. Heidän ukkinsa alkaa sitten tarinoida lippaaseen liittyvää, lapsena kuulemaansa satua. Kehyskertomukseen palataan vasta viimeisessä luvussa. En tiedä, kuinka tarpeellinen tuo kehyskertomus loppujen lopuksi on, vaikka se tietysti lopussa todistaakin joulupukin olevan edelleen olemassa. Lapset ihmettelivät lukiessani useaan otteeseen, kuinka kauan ne Tommi ja Ossi oikein jaksavat kuunnella ukin tarinaa. Tosiaan – meillähän tarinan lukemiseen meni monta viikkoa, mutta Ossi ja Tommi vain lojuvat sitkeästi ukin kainalossa koko kertomuksen ajan. Hassua, miten lapset juuttuvat tuollaiseen yksityiskohtaan, mutta ainakin se todistaa tarkasta kuuntelusta.

Kirjassa muuten on 24 lukua ja ne on nimetty joulukalenterin luukuiksi, joten se sopisi hyvin joulukuun alussa aloitettavaksi. Me aloitimme vasta lähempänä joulua ja loppu venyi seuraavan vuoden puolelle, mutta sainpahan tämänkin mukaan lukuhaasteeseen.