Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Blogiani leimaa sen nolostelu, etten ole jo vuosia aiemmin tullut lukeneeksi bloggaamiani kirjoja. Elina Hirvosen Kun aika loppuu on siinä mielessä poikkeus, että sain sen käsiini ehkä toisena lainaajana paikallisesta kirjastosta. Tämä olkoon siis lukuhaasteeni kohta 3: ”vuonna 2015 julkaistu kirja”. Silti tähänkin bloggaukseen liittyy noloutta: Kun aika loppuu on ensimmäinen Hirvosen kirja, jonka olen lukenut. Tähän tulee kyllä muutos  – Hirvonen lennähti heti kotimaisten suosikkieni joukkoon, ja merkitsin luettavien listalle muutkin hänen kirjansa.

Jo lievetekstin sitaatti Hirvoselta paljastaa kirjan teemat: ”Tämä kirja sai alkunsa kolmesta kysymyksestä, joita olen miettinyt vuosia: Mitä tapahtuu vanhemmalle, jonka lapsi tekee jotain pahaa? Mitä tapahtuu meille kaikille, jos emme reagoi ilmastonmuutokseen ajoissa? Miten voimme säilyttää uskon siihen, että maailmaa voi muuttaa?”

Kirjan kuva vanhemmuudesta ei ole ruusuinen. Laura ei alun perinkään olisi halunnut lapsia: "Miksi kukaan tekee lapsia tuhon partaalla olevaan maailmaan?" Eerik halusi. Aavan synnyttyä Laura tuntee painon jäsenissään: ”Tästä eteenpäin, elämäni loppuun asti”, ajattelen, ”minun onneni on sidottu tämän ihmisen onneen.” Osuvammin ei juuri voi vanhemmuutta kuvata.

Pikkulasten kanssa elämä on vielä hyvää. Kun lapset kasvavat, kasvavat ongelmatkin. Aava sulkeutuu omaan elämäänsä omien kaveredensa kanssa ja haluaa pois kotoa, jossa äiti ja isä ovat kummallisia ja veli outo. Pikkuveli Aslak on yksin. Lauran ja Eerikin avioliitto kylmenee, perheenjäsenet ajautuvat erilleen. Aava lähtee lääkäriksi Somaliaan ja ihailee paikallisia työntekijöitä, jotka ”surevat jokaista kuolemaa yhdessä” ja nauravat ”aina, kun siihen on mahdollisuus”.

Aslak masentuu ja vetäytyy omiin oloihinsa. Häntä yritetään auttaa, mutta hän ei huoli apua.  Aslak löytää ymmärrystä internetin yhteisöistä ja päätyy käsittämättömään tekoon: hän kiipeää kivääri mukanaan Lasipalatsin katolle.

Miltä nuoresta miehestä tuntuu, kun hän saa viimein luulee saavansa jutella sellaisen nuoren naisen kanssa, joka ymmärtää häntä? Entä mitä hän ajattelee, kun hän tämän "naisen” houkuttelemana avaa tulen Lasipalatsin katolla? Miten äiti kestää, kun poliisi tulee kertomaan, että lapsi ampuu keskellä kaupunkia? Miltä siskosta tuntuu, kun kuulee Suomesta uutisia ampumisesta ja pelkää veljensä olevan mukana?

Näitä Hirvonen kyselee ja henkilöidensä suulla pohtii. Näkökulma vaihtelee eri luvuissa. Eerik jää pieneen osaan, eniten tämä on Lauran kirja. Tärkeä on myös Aavan osuus. Aava tekee sen, mitä Laura ei voinut: lähtee parantamaan maailmaa edes vähän. Tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuteen, mutta kirja voisi kuvata tätäkin päivää. Asiat ovat tutulla tolalla, joskin maapallo voi entistä huonommin. Eri puolilla maailmaa on ihmisiä, jotka ovat valmiit tarttumaan aseisiin pelastaakseen sen, mitä pelastettavissa on. Keinot ovat rajut eikä niitä tietenkään voi hyväksyä.

Tuntuu, että suurista teemoista huolimatta kirja koskettaa kaikkein eniten pienissä, tutuntuntuisissa huomioissa vanhemmuudesta:

Kun olin yhdessä Eerikin, Aavan ja Aslakin kanssa, olin usein rauhaton ja kireä, suoritin mekaanisesti äidin ja vaimon rooliin kuuluvia tehtäviä ja kaipasin hetkeä, jolloin kukaan heistä ei vaatisi minulta mitään. – – Se aika oli niin täynnä töitä, omia ja lasten harrastuksia, rahahuolia ja paniikinomaiseksi muuttuneita kysymyksiä siitä mitä elämässä vielä voisi tehdä, mihin saattaisin kelvata vai kelpaisinko mihinkään, että rakkaudelle oli eniten tilaa silloin, kun rakastetut olivat poissa. Rakkaus tuntui vahvimmalta hetkenä, jolloin voin pysähtyä yksin vaalimaan mielikuvia heistä ja suhteista, jotka olisivat vailla todellisten ihmisten säröjä.

Tämä taas sai hymyn huulille:

En ole koskaan ymmärtänyt, miten ihmiset, jotka hoitivat kenkiään, ihoaan, vartaloaan, hiuksiaan, villavaatteitaan tai kodinkoneitaan ohjeiden mukaan, ehtivät tehdä mitään kiinnostavaa, kuten työskennellä, lukea kirjoja tai tavata ystäviä.

Kun aika loppuu on hieno teos. Jokaista lausetta voisi jäädä maistelemaan, jokaista ajatusta sulattelemaan. Ei vain malta, koska on saatava tietää, miten käy Lauran, miten Aslakin, miten Aavan. Vastauksia kirja tarjoaa vain vähän, mutta Aavan elämä jonkinlaisena vastakohtana Aslakin elämälle tuo sentään kirjan loppuun toivon rippeen:

Loputtoman väkivallan keskellä ei ole mitään tärkeämpää kuin puolustaa elämän merkitystä, sitä sitkeämmin, mitä turhauttavammalta, toivottamammalta ja lohduttomammalta se tuntuu.