Henning Mankell: Juoksuhiekka

Henning Mankellin Juoksuhiekasta (Otava, 2015) kirjoittaessani törmään moraaliseen ongelmaan: onko kirjaa pakko kehua, jos sen tekijä sairastaa syöpää? Toivon sydämestäni Mankellin selättävän sairauden, mutta tämä kirja ei kyllä ollut minun mieleeni. 

Nimi Juoksuhiekka kuvaa lukukokemustani mainiosti. En uponnut, mutta eteneminen oli varsin hankalaa. Olin ajatellut käyttää kirjan lukuhaasteen kohtaan 41, ”kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin”, joten en halunnut antaa periksi, mutta kyllä lukeminen työstä kävi.

Juoksuhiekka ei oikeastaan ole yhtenäinen kertomus. Se koostuu lyhyistä luvuista, joissa Mankell pohdiskelee elämänsä merkittäviä kohtaamisia ja tapahtumia. Joissakin luvuissa hän hän puhuu ihmiskunnan historiasta ja etenkin taiteesta: luolamaalauksista, varhaisista veistoksista ja rituaaleista. Alkupuolella kirjoittajaa huolestuttaa ydinjätteiden hautaaminen kallioperään. Joka luvun lopussa mietitään, kuinka pitkä aika oikeastaan on 100 000 vuotta, jonka ydinjätteet säilyvät radioaktiivisena. Aamulehden arvostelu Juoksuhiekasta keskittyi vahvasti tähän puoleen, mikä oli oikeastaan syyni tarttua kirjaan, olenhan kotoisin suomalaisen ydinjätehaudan naapurista. Kieltämättä 100 000 vuoden perspektiivi antaa uusia näkökulmia. Kun seuraava jääkausi vetää mantereiden rajat ja maisemat kokonaan uuden näköisiksi ja työntää ihmiset alueilta tuhansien vuosien ajoiksi, miten varmistetaan se, etteivät alueille joskus palaavat ihmiset kajoa kallioperästä löytyviin kupariputkiin? Mitkä ovat ne symbolit, joilla heitä varoitetaan vaarasta?

Onhan tämä kieltämättä pysäyttävää:

Meidän tapauksessamme voi kuitenkin sanoa, että olemme jo nyt päättäneet, mikä tulee olemaan viimeinen muisto meidän sivilisaatiostamme.

                      Ei Rubens. Ei Rembrandt. Ei Rafael.

                      Ei liioin Shakespeare tai Botticelli, Beethoven, Bach tai Beatles.

                      Jätämme jälkeemme jotain aivan muuta.

                      Kun kaikki muu sivilisaatiostamme on poissa, kaksi asiaa on ja pysyy: Voyager-avaruusluotaimet ikuisella matkallaan ulkoavaruudessa ja ydinjäte syvällä kallioiden uumenissa.

Olen muistaakseni lukenut joskus jonkin Wallander-dekkarin ja ehkä jopa pitänyt siitä. Nyt Juoksuhiekan ensimmäisellä sivulla muistui mieleeni, että kerran luin jotakin muuta Mankellin romaania, ja hänen kirjoitustyylissään ärsytti suunnattomasti tapa aloittaa virke mutta-sanalla. Tai ja-sanalla. Eli ylipäätään jättää lauseita yhdistämättä. Mikä tekee tekstistä rasittavan tökkivää. Ja taas törmäsin tähän heti ensimmäisellä sivulla. Joka ei ollut edes kokonainen sivu. Joskus se tuntuu olevan paikallaankin tyylikeinona. Mutta liika on liikaa.

Toinen seikka, josta sain lukiessani näppylöitä, oli jonkinlainen pseudosyvällisyys. Useat luvut loppuivat jonkinlaiseen latteaan viisauteen, joka ehkä tiivisti sen, mitä kirjoittaja halusi kertomuksellaan sanoa.

Koskaan ei ole liian myöhäistä. Kaikki on yhä mahdollista. Elämme yhä sätkynuken aikaa.

 ***

Ihmiselon kummallisuus on ja pysyy. Käsittämättömyys tuntuu iäti seuraavan meitä varjon lailla.

 ***

Kannan itsessäni eläviä ja kuolleita, ja luulen että minäkin olen yhtä lailla niissä, jotka tunnistavat itsensä minussa. Tai ainakin tunnistivat, niin kauan kuin elivät.

***

Taide on tänään sellaista kuin se on, koska se on aina seurannut ihmisen kehitystä. Ja huomenna se jatkaa kehitystään. Kohti jotain uutta ja yllätyksellistä.

Jotenkin epäuskottavaa on myös se, kuinka Mankell kertoo tiettyjen kohtaamisten muuttaneen hänen elämäänsä, ajatuksiaan ja maailmankatsomustaan ikuisiksi ajoiksi. Ehkä syöpää sairastavalle menestyskirjailijalle sallitaan tällainen muistelu ja paasaaminen. Kirjan koskettavinta antia ovatkin ehkä ne kohdat, joissa Mankell puhuu sairaudestaan:

Nyt syöpään sairastuttuani tajuan, miltä tuntuu olla eksyksissä. Olen labyrintissa, jossa ei ole ovea sisään eikä ulos. Vakavasti sairastuminen tarkoittaa, että on eksyksissä omassa ruumissaan. Tapahtuu jotain, mitä ei voi itse kontrolloida.