Haruki Murakami: Kafka rannalla

Aika painaa päälle kuin vanha, monitulkintainen uni. Kuljet eteenpäin ja yrität päästä livahtamaan sen lävitse. Mutta vaikka matkustaisit maailman ääriin, pakoon et pääse. Silti tunnet pakottavaa tarvetta matkustaa nimenomaan maailman ääriin. On olemassa jotain, jota et voi tehdä ennen kuin olet siellä.

Kaikki puhuvat Murakamista (no eivät ehkä ihan kaikki), enkä minä ollut lukenut yhtään. Lukuhaasteen kohta 33, ”kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta”, oli hyvä tilaisuus korjata tilanne. Summamutikassa valitsin teoksen Kafka rannalla, joka on japaniksi ilmestynyt 2002 ja Juhani Lindholmin englannista suomentamana ilmestynyt Tammen keltaisessa kirjastossa vuonna 2009.

Kafka rannalla on eittämättä oudoin pitkään aikaan lukemani kirja. (Oudompaa tarjoilee lähinnä itse Franz Kafka.) Poika nimeltä Varis, joukkohypnoosi, kissojen kanssa puhuva vanha Nakata, taivaalta satavat makrillit, Johnnie Walker, elävän neiti Saekin haamu, eversti Sanders ja omituiset sisäänkäynnit – Kafka rannalla imaisee lukijan maailmaan, jossa reaalimaailman säännöt eivät päde.

Viisitoistavuotias äitinsä hylkäämä poika karkaa kotoa isänsä luota ja ilmoittaa nimekseen Kafka Tamura. Eräänä päivänä Kafka herää paita veressä, muttei tiedä, mitä on tapahtunut. Vuoroin Kafkan karkumatkan kanssa kerrotaan Nakatasta, vanhasta miehestä, joka ei omien sanojensa mukaan ole ihan viisas. Nakata tappaa Johnnie Walkeriksi pukeutuneen miehen ja tunnustaa murhan poliisille. Koska Nakatan kertomuksessa ei vaikuta olevan järkeä, poliisi päästää hänet menemään.

Kun Kafkan isä, kuuluisa taiteilija, sitten löytyy murhattuna, poliisi kiinnostuu sekä vanhasta miehestä että pojasta. Molemmat ovat kuitenkin jo omituisella matkalla, kumpikin omilla teillään, jotka risteävät, mutta eivät kohtaa. Kafka uskoo olevansa kirottu kuten Oidipus: hän on tappava isänsä ja makaava äitinsä ja siskonsa kanssa. Paha vain, että hän, kuten Oidipuskaan, ei tiedä, miltä hänen äitinsä ja siskonsa näyttävät. Hän saattaa tulla tehneeksi kaiken tämän, tai ei sittenkään.

Lukijalle Kafka rannalla on käsittämätön, kiehtova trippi kummalliseen maailmaan, jossa mikään ei hämmästytä. Uni ja todellisuus sekoittuvat eikä kuoleman ja elämänkään raja ole selvä. En edes yritä lähteä analysoimaan tätä aikuisten Maija Poppasta ja Liisaa ihmemaassa. Kirja puhuu paljon metaforista, ja tulkitsen kertomuksen metaforaksi Kafkan myrskyisälle aikuiseksi kasvamiselle. Isänsä kanssa kaksin jäänyt, äidin hylkäämä Kafka joutuu olemaan maailman kovin 15-vuotias.

Ja sinun todellakin on selvittävä siitä rajusta, metafyysisestä, symbolisesta myrskystä. Ja olipa se  miten metafyysinen tai symbolinen tahansa, älä kuvittele, etteikö se viiltäisi lihaa kuin tuhat partaveistä. Ihmiset vuotavat verta, ja myös sinä vuodat verta. Kuumaa, punaista verta. Tahraat kätesikin siihen vereen, omaasi ja toisten.

                      Ja kun myrsky on ohi, et enää muistakaan, kuinka olet läpäissyt sen ja selvinnyt siitä. Et ole edes ihan varma, onko se ohikaan. Yksi asia sen sijaan on varma. Kun tulet ulos myrskystä, et ole enää sama ihminen kuin olit siihen astuessasi. Siitä myrskyssä on kysymys.