Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva (klassikkohaaste)

Aamuisin makuuhuoneen peilistä katsoo väsähtänyt, keski-ikää lähestyvä nainen. Otsaan on jäänyt pysyvät rypyt kaikista niistä vihaisista katseista, joita olen syytänyt ympärilleni. Valvotut yöt ovat tummentaneet silmänaluset. Kokovartalopeili kielii myös liian epäsäännöllisestä liikunnasta ja ajoittaisesta makeanhimosta. 

Pöydällä on kehyksissä hääkuva, jossa olen kauneimmillani: onnellinen parikymppinen morsian, jolla on tukka hyvin ja iho hehkuu. Harva se aamu kadehdin tuota nuorta itseäni. Nykyaika rakastaa nuoruutta. Sitä myydään kalliissa purkeissa sisäisesti ja ulkoisesti nautittavaksi. Sitä tarjoillaan kuntokeskusten reippaissa mainoksissa. Epätoivoisimmille ja rikkaimmille kirurgit loihtivat sitä puukoillaan. Mitä olisin valmis tekemään säilyäkseni hääkuvani näköisenä? Sieluani en antaisi.

Klassikkohaasteeseen valitsin luettavaksi Oscar Wilden 124 vuotta sitten kirjoittaman Dorian Grayn muotokuvan. Se osoittaa, että nuoruuden ihannointi ei ole vain nykyajan päähänpisto. Dorian Gray on kaunis nuori mies, niin kaunis, että häntä jumaloivat kaikki. Hänet on löytänyt mallikseen taidemaalari Basil Hallward. Basil haluaisi varjella Doriania mustasukkaisesti muilta, mutta tutustuttaa tämän kuitenkin ystäväänsä lordi Henry Wottoniin. Lordi Henry jumaloi Dorianin kauneutta, Dorian taas hullaantuu hänen dekadentteihin ajatuksiinsa, jotka saavat hänet itsekin pitämään kauneutta tärkeimpänä asiana.

Niin, herra Gray, jumalat ovat todella olleet teille anteliaita. He ottavat kuitenkin lahjansa pian takaisin. Vain muutaman vuoden voitte elää todellisesti, täydesti ja kokonaisesti. – – Älkää kuluttako kultaisia päiviänne hukkaan kuuntelemalla pitkästyttäviä jaarituksia, yrittämällä korjata toivottomia epäonnistumisia tai lahjoittamalla elämänne typerille, karkeille ja arkisille ihmisille. Eläkää! Eläkää ihanaa elämää, joka teille on annettu!

Juoni kietoutuu Basilin maalaaman Dorianin muotokuvan ympärille.

– Miten surullista! Dorian Gray huokasi katse yhä kiintyneenä kuvaansa. – Miten surkeata! Minusta tulee vanha ja ryppyinen ja iljettävä. Tämä kuva taas pysyy ikuisesti nuorena. Se ei ole koskaan vanhempi kuin tänä kesäkuun päivänä. Kunpa asia olisi päinvastoin! Saisinpa pysyä aina nuorena ja taulu vanhenisi! Koko maailmassa ei ole hintaa, jota en siitä maksaisi! Antaisin vaikka sieluni!

Englantilainen ylimystö elää vuosisadan lopun tunnelmissa juhlien ja juoruillen illasta toiseen vailla huolta huomisesta. Dorian rakastuu intohimoisesti köyhään näyttelijättäreen, Sibyl Vaneen, mutta ajaa tämän nopeasti tuhoon. Tästä alkaa Dorianin alamäki. Hän viettää huonoa elämää ja vie monta muutakin rinnallaan turmiollisille teille ­– tai tuhoaa heidät. Pian Dorian huomaa, että hänen muotokuvan äärellä esittämänsä toive on toteutunut. Dorian säilyy ikuisesti nuorena ja kauniina. Se, mikä hänestä on tullut, sen sijaan näyttäytyy lukitussa huoneessa peitettynä olevassa muotokuvassa. Muotokuva muuttuu vähitellen.

 [S]ilmiin oli ilmestynyt viekas katse ja suuhun tekopyhyyden kaareva ryppy. Nuo kasvot olivat yhtä inhottavat, jopa inhottavammat kuin ennen. Kättä täplittävä helakanpunainen usva näytti väriltään kirkastuneen ja muistutti erehdyttävästi juuri vuodatettua verta.

Loppuratkaisu on väistämätön ja arvattavissa, mutta eipä tätä kirjaa jännityksen vuoksi varmaan luetakaan. Toisaalta kirjaa myydään nykyään Otavan Keskiyön kirjasto -sarjassa kauhun klassikkona, eikä tässä kyllä kauhuakaan hirveästi ole. Hirveällä tavalla vääristyvä muotokuva on ainoa kauhun elementti, ja vaikka en ajattelekaan kauhun olevan pelkkiä hautausmailla vaanivia zombeja, ei tämä minua saa kauhusta vapisemaan – kirjan klassikkoarvo on mielestäni muussa: ajattomassa kauneuden ja nuoruuden palvonnassa sekä ihmisen tavassa tuhota itsensä pitämällä näitä kalleimpina aarteinaan. Ja olisiko ajan muissakin ihanteissa jotain tuttua? Ylen sivuilla oli juuri juttua kolmekymppisistä nykydandyistä. Kyllä niissä joitakin tuttuja piirteitä saattaa olla.

Oscar Wilde kuvaa kuulemma Dorian Grayssä paljolti itseään – hän eli seurapiirien keikarina, kunnes hänet tuomittiin homoseksuaalisista suhteista. Viittaukset homoerotiikkaan ovat Dorian Grayn muotokuvassa melko piilotettuja, vaikka toki on silmiinpistävää, miten monet miehet rakastuvat Dorianiin. Vaikka aika oli dekadenssia suosivaa ja etenkin romaanin alkupuolella kaikenlaista moralismia pilkataankin, on teoksessa kuitenkin selvä opetus: paha saa palkkansa. Nykylukijaa  hieman hämmentää pahuuden yhdistäminen juuri homoseksuaalisuuteen, mutta toisaalta kysymys ei ole rakkaudesta ja sitoutumisesta vaan  epämääräisistä vierailuista ”kauheimmissa paheiden pesissä”, joista ei sen kummemmin kerrota, ketkä näitä paheita tarjoilevat. 

Luin kirjan Kai Kailan suomennoksena (1963), koska se sattui olemaan hyllyssäni. Myöhemmin huomasin, että tästä olisi ollut myös uudempi, Jaana Kapari-Jatan suomennos, joka ilmeisesti säilyttää paremmin alkuteoksen tyylin. Hienoa oli kuitenkin lukea Kailan käännöstäkin. Nyt voin siis klassikkohaasteen ohjeen mukaisesti kehua itseäni: ”Hyvä minä, kun viimeinkin tartuin tähän hyllyssä pölyttyneeseen kirjaan” ja tuntea itseni piirun verran paremmaksi ihmiseksi. (Oma painokseni muuten petti minut karmealla tavalla: näytti lyhyeltä, mutta sivut ohuet olivat kuin virsikirjassa!) Nyt voin hyvällä omalla tunnolla päteä keskusteluissa ja heitellä näppäriä viittauksia Wildeen. Mikä tärkeintä: voin katsoa hääkuvaani ja muistella, kuinka mukavaa oli joskus olla nuori ja nätti.