Anu Ojala: Pommi

Yritän silloin tällöin haravoida ajankohtaisia nuortenkirjoja miettien, mitä niistä voisi oppilaille suositella. Nuorten aikuisten uutuushyllystä poimittu Anu Ojalan Pommi (Otava, 2014) lupaili ajankohtaista ekotrilleriä ja vaikutti aiheeltaan kiinnostavalta, mutta toteutus ei oikein vakuuttanut.

Pommin päähenkilö on lukiolaistyttö Milla, joka aloittaa lukion verkkolehdessä Me ja eläimet -blogia:

”Eläimet ovat aina olleet lähellä sydäntäni. <3 <3 Tai oikeastaan pitäisi kai sanoa että <3:messäni. Kukapa voiis vastustaa, kun pieni kissan- tai koiranpentu pyytää silityksiä? Ei kukaan oikeasti hyvä ihminen! Rakastan uskollista ystävääni, pientä mopsiani, Roosaa, joka aina tuhisee ja puhisee ja kuorsaa vieressäni. ”

Mian ajatus on lähinnä postailla blogiin söpöjä kuvia mopsistaan, mutta tilanne muuttuu nopeasti, kun Joshua-niminen kommentoija vastaa hänen ensimmäiseen bloggaukseensa syyttämällä Miaa siitä, että söpösti kuorsaava ja tuhiseva mopsi on oikeasti tukehtumaisillaan. Mia päättää kaivaa esiin faktaa todistaakseen Joshuan olevan väärässä, mutta päätyykin äkkiä eläinaktivistien joukkoon kuvaamaan sikalan ja teurastamon oloja. 

Kaikki käy kovin äkkiä, ja ainakin aikuista lukijaa tahti epäilyttää. ”Jos siinä ei ollut koirista mitään, se saattoi hyvin helpostikin mennä ohi. Kun ei mulla voi olla aikaa ihan kaikkea opetella… Possu on possu, ja pihvi on pihvi, mikä siinä voi olla niin monimutkaista tai edes kiinnostavaa”, vastaa Mia ystävälleen Annikalle, joka kirjan alkupuolella ihmettelee, eikö Mia muista keskustelua ruokatuotannosta filosofiantunneilta. Reilut sata sivua myöhemmin Mia on jo terävänä tenttaamassa maa- ja metsätalousministeriä ruokatuotannosta. Muutos kissavideobimbosta vakavasti otettavaksi eläinaktivistiksi on epäuskottavan nopea. Totta kai suurena tekijänä tässä on rakkaus: Mia tapaa Kimin, ja kaikki on yhtäkkiä selvää. Lukija kyllä haistaa, että Kimissä on jotain mätää, mutta Mia ei sitä tunnu tajuavan.

Sääli, että kirja ei oikein sytytä, sillä aiheen pitäisi kyllä kiinnostaa jokaista jollakin tavalla. Melkein yhtä paljon kuin tuotantoeläimiä ja Mian mopsia, tätä lukiessa käy sääliksi Miaa, joka joutuu hyväuskoisuuttaan pelinappulaksi, kuten loppuratkaisu osoittaa. Toisaalta alussa Mian yksinkertaisuus ärsyttää suunnattomasti. Hiukan minua ihmetytti myös se, miten vähän koulu reagoi tässä mihinkään. Jos itse olisin opettajana vastuussa koulun verkkolehdestä ja lukiolainen lataisi sinne videon, jossa ministerin haastattelu yhdistetään teurastamosta salaa kuvattuun videomateriaaliin, saattaisi hieman puntit tutista. Vaikka tarkoituksen sanotaan pyhittävän keinot, joutuisin kyllä selvittämään, voiko koulun verkkolehti olla tällaisen vaikuttamisen kanavana. Tai ehkä olisin vain ylpeä, että vielä hetki sitten täysin viiripäinen opiskelija kykenee yhtäkkiä piinkovaan tutkivaan journalismiin.

Kyllä tätä varmasti voi yläkouluikäisille nuorille suositella, ja kiva olisikin kuulla, mitä he kirjasta tuumivat. Ehkä syvä ja uskottava henkilökuvaus ei ole heidän mielestään mitenkään välttämätöntä. Monille tuntuu olevan tärkeintä, että koko ajan tapahtuu jotain. Tässä tapahtuu. Pommikin räjähtää, kuten kannen perusteella voi odottaa.