Jessica Schiefauer: Pojat

Olipa erikoinen kirja. Kirjaston nuorten uutuushyllystä nappasin Jessica Schiefauerin kirjan Pojat (Karisto, 2015) lähinnä kiinnostavan kannen perusteella. Alkuperäisteos Pojkarna on ilmestynyt jo 2011, Säde Loposen suomennos vasta tänä vuonna. Kirja on palkittu Ruotsissa August-palkinnolla parhaana lasten- ja nuortenkirjana sekä ollut ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Kirjasta on tehty myös elokuva, joka saa ensi-iltansa syksyllä. Jonkinlainen ajankohtainen merkkiteos tämä siis ilmeisesti on, ja siksipä olikin siihen hyvä tutustua. Lukuhaasteessa ruksin kohdan 27, ”nuorille tai nuorille aikuisille suunnattu kirja".

Takakannessa on lainattu kirjan johdantoa:

”Minulla on tarina kerrottavana, mutta ei kenelle tahansa. Tämä kertomus on tarkoitettu niille, jotka haluavat nähdä, jotka uskaltavat tarttua suurennuslasiin ja tutkia selittämätöntä. Jos olet sokea sellaiselle, tämä ei ole sinun tarinasi, mutta jos sinulla on avoimet silmät, kuuntele tarkasti.”

Nuortenkirjaa lukiessani mietin yleensä, olisiko kirjasta yläkoulussa oppilaiden luettavaksi. Tässähän se on sanottu heti ensimmäisellä sivulla: kirja on niille, jotka haluavat nähdä ja tutkia selittämätöntä. Joitakin tällaisia oppilaita tunnen. Siltikään en oikein tiedä, kenelle tätä tarjoaisin. Ainakaan en haluaisi sitä varauksetta kehua. Mielelläni luettaisin sen niillä, jotka uskaltavat ”tarttua suurennuslasiin”, ja sen jälkeen keskustelisin heidän kanssaan siitä, mitä ihmettä juuri luimme.

Pojat kertoo kolmesta 14-vuotiaasta tytöstä: Kimistä, Momosta ja Bellasta. Tytöillä on kullakin hieman erikoinen perhetausta. Kirjan alussa heidän touhunsa naamiaisineen vaikuttavat ympärillä olijoista hieman lapsellisilta. Momo on taiteilijaperheen lapsi, joka osaa ommella hienoja roolivaatteita. Bella taas on innostunut kasveista ja hoitaa niitä kasvihuoneessaan. Kim, kirjan minäkertoja, valittaa kirjan alussa, miksi hänessä ei ole mitään erityistä.

Sitten Kimistä tulee jotakin ihan erityistä. Yksi Bellan tilaamista kasvinsiemenistä tuottaa hyvin erikoisen kasvin. Tytöt käyttävät siitä ihmeissään pronominia Hän. Kukalla on ihmeellinen voima – sen mettä nautittuaan tytöt muuttuvat pojiksi. Muutos ei ole pysyvä – aamulla he ovat tyttöjä jälleen. Jotain on kuitenkin muuttunut.

Peilistä näkyi kolme tuttua tyttöä, mutta heidän silmänsä olivat uudet.

Momo ja Bella leikkivät poikaleikkiä muutaman kerran mutta kyllästyvät sitten. Kimin kohdalla tästä on leikki kaukana. Kim huomaa olevansa mieluummin poika. Poikana hän ei joudu katseiden kohteeksi. Sen sijaan hän kokee tunteita, jotka saavat hänet ymmälleen mutta haluamaan lisää.

Kirjassa on kysymys itsensä löytämisestä, aikuistumisesta ja sukupuoli-identiteestistä. Kirjassa oleva identiteettihapuilu sekä kukkaan ja ylipäätään kukkimiseen liittyvä symboliikka ihastuttaa, mutta kyllä minua ihmetyttää, miksi tytöt esitetään kirjassa poikien ja heidän katseidensa ja kosketustensa avuttomina uhreina. Poikien maailma taas täyttyy päihteistä, autolla kaahaamisesta, tyttöjen ahdistelusta ja rötöksistä.

Kirjoittajalla on kieltämättä moderni ote yksilön sukupuoli-identiteettiin, mutta laajemmin ajateltuna kirja ei tarjoa kovin positiivista roolimallia kummallekaan sukupuolelle. Jos tässä on kyse feminismistä, ote on hyvin pessimistinen. Valta on pojilla. Pojat käyttävät sitä kylmästi ja julmasti. Tilanne ei voi muuttua. Pojan ruumiissa Kim vapautuu poikien katseista ja saa olla oma itsensä, mutta samalla hän tulee riippuvaiseksi omituisen kukan nesteestä. Leikki ei voi kestää ikuisesti.

Nuortenkirjassa toivoisi olevan vähän enemmän toivoa paremmasta, itsensä löytämisestä, tasa-arvoisesta onnellisuudesta. Nyt en oikein ymmärrä, mitä kirja haluaa sanoa nuorelle elämästä. Jos olet tyttö, olet vapaata riistaa? Tällaisen täti-ihmisen olisikin mukava saada keskustella tästä fiksujen nuorten lukijoiden kanssa.

Hyvin samanlaisia ajatuksia Pojat-teoksesta oli näköjään Notkopeikolla. Kirjastossa tapahtuu -blogin Seita taas on kirjasta Ihan liekeissä.