Veronica Roth: Outolintu ja Kapinallinen

Trilogian valinta lukuhaasteeseen (kohta 26) tuotti hitusen tuskaa. Monta trilogiaa olen tullut lukeneeksi, mutta nyt kun pitäisi valita yksi, joka on vielä lukematta, en osannutkaan päättää. Lopulta tein jälleen päätöksen ”ammatillisesta hyötynäkökulmasta” ja tartuin suurta huomiota keränneeseen nuorille suunnattuun Veronica Rothin Outolintu-trilogiaan. Nyt lukemani kaksi ensimmäistä osaa ovat ilmestyneet Outi Järvisen suomentamana Otavalta 2014. Uskollisen kimppuun pääsemistä pitää hiukan odotella, mutta varaus on kirjastossa vetämässä. 

Alussa hämäsi, kuinka paljon yhteistä Outolintu-sarjassa oli Nälkäpelin kanssa. Toisaalta, dystopia-kuvaukset ovat nyt kuulemma nuortenkirjallisuudessa kuuminta hottia ja kuusitoistavuotias tyttö päähenkilönä on kai sekin nuortenkirjalle tyypillistä. Rakkautta, rohkeutta ja rajuja valintoja tarvitaan, jotta kirjasta saadaan vetävä. Onko se sitten ihme, jos samalla varmalla reseptillä tehdyt kirjat muistuttavat hieman toisiaan?

Erojakin on. Nälkäpelissä maailma, Panem, on jaettu vyöhykkeisiin, joita hallitsi Capitol. Jokaisella vyöhykkeellä on oma tehtävänsä Capitolin tarpeiden tyydyttämiseksi. Capitol pitää kaikki hallinnassaan pelottelemalla heitä vuosittain järjestettävän Nälkäpelin avulla. Koska Panemin tapahtumista on kirjoitettu kolme kirjaa, on tietysti oletettavaa, että kaikki muuttuu. Outolinnussa taas yhteiskunnan muodostaa viisi osastoa, joita ei kukaan hallitse yläpuolelta. Osastot ovat syntyneet maailmaa raatelevien sotien jälkeen sen mukaan, millaisesta ihmisen taipumuksesta ihmiset uskoivat sekasorron johtuneen.

Ne, jotka syyttivät vihaa, muodostivat Sopuisan.

– – 

Ne, jotka syyttivät tietämättömyyttä, muodostivat Terävän.

– – 

Ne jotka syyttivät vilpillisyyttä, muodostivat Rehdin.

– –

Ne jotka syyttivät itsekkyyttä, muodostivat Vaatimattoman.

– – 

Ja ne jotka syyttivät pelkuruutta, muodostivat Uskaliaan.

Osastojen ulkopuolella ovat osattomat. Osattomaksi joutumista pidetään pahempana kuin kuolemaa, joskin kirjasarjan toisessa osassa selviää, että ihan näin ei ehkä olekaan. 16-vuotiaana nuori saa itse valita, mihin osastoon liittyy. Valintaa edeltää taipumustesti, mutta testituloksen ei tarvitse antaa vaikuttaa valintaan. Outolinnun päähenkilö on Beatrice (Tris) Prior, joka on kasvanut vaatimattomien parissa. Taipumustestissä hän kuulee olevansa divergentti, jolla on useiden osastojen piirteitä. Divergenttiys on ehdottomasti salassa pidettävä, vaarallinen asia. Tris tekee valintansa ja liittyy Uskaliaaseen, jossa adrenaliini virtaa ja elämä on vaarallista.

Trilogian ensimmäinen osa, Outolintu (Divergent 2011) keskittyy Uskaliaan koulutukseen. Uskalias ei tunnu olevan yhtenäinen osasto. Vallanhimo ja väkivaltaisuus ovat huono yhdistelmä. Tris joutuu kyseenalaistamaan kotonaan omaksumiaan asenteita. Tris pohtii, ovatko osastot ajautuneet liian kauas alkuperäisistä päämääristään. Uskaliaan julkilausumassa sanotaan: ”Minä uskon arkisten tekojen ylevyyteen, rohkeuteen, joka saa ihmisen puolustamaan toista.” Joissakin uskaliaissa tätä henkeä on jäljellä. Käy myös ilmi, että Terävä haluaa käyttää Uskaliasta omiin tarkoituksiinsa, joista ei vielä oikein ota selvää. 

Maailmaa hallitaan erilaisten Terävän kehittämien seerumien ja simulaatioiden avulla. Uskaliaassa koulutettavat joutuvat käymään läpi erilaisia pelkosimulaatioita. Sopuisa taas pysyy rauhallisena rauhaseerumin avulla. Rehdissä käytetään totuusseerumia valheenpaljastukseen. Terävällä on  keinonsa myös valjastaa massoittain ihmisiä simulaatioihin, joissa näistä tulee aivokuolleita taistelijoita. Näin myös älyä voidaan käyttää hyväksi väärin.

Toisin kuin Nälkäpelissä, Outolinnussa näkyy paikoin uskonnollista käyttäytymistä kaiken kohelluksen keskellä. Vaatimattomat pitävät nöyriä ruokarukouksia, sopuisilla taas on omat yhteisölliset rituaalinsa. Tris pohtii usein anteeksiantoa ja kuolemanjälkeistä elämää ­– eikä ihme, sen verran lähelle kuolemaa hän usein joutuu. Ellei tämä uskonnollisuus saa päätösosassa suurempaa roolia, tuntuu, että kyse on vain kirjoittajan oman, loppukiitoksissa esiin tulevan vakaumuksen hieman päälleliimatusta kytkemisestä kirjaan.

Kaiken ohella kirjassa kulkee myös tietysti Trisin ja Tobiaksen rakkaustarina. Tobias on varmasti suuren lukijakunnan mielestä ihana. Hän on lähes peloton ihannepoikaystävä, jolla on omat kipeät kohtansa ja jossa on sopivasti särmää. Niin kuin kuvioon kuuluu, rakkaus joutuu välillä koetukselle ympäristön paineissa mutta tuntuu kestävän.

Toinen osa, Kapinallinen (Insurgent 2013), panee Trisin yhä vaikeampien kysymysten ja tilanteiden äärelle. Hänen on valittava puolensa tilanteessa, jossa ei aina erota ystävää vihollisesta. Hänen on asetuttava rakastamiaan ihmisiä vastaan. Hänen on päästävä yli tärkeiden ihmisten kuolemista – ja jopa ystävän tappamisesta. Teloituspöydällekin Tris ehtii, mutta koska kirjasarjaa on vielä jäljellä kokonaisen kirjan verran, ei liene paha spoilaus paljastaa, että apu saapuu yllättävältä taholta. Kapinallisessa osastot, etenkin Uskalias ja Terävä ovat pahasti toisiaan vastaan. Osa uskaliaista haluaa terävät hengiltä, pieni osa jahtaa tärkeäksi tietämäänsä tietoa, joka on Terävän hallussa. Kapinallisessa päästään tutustumaan myös osattomiin:

Kaikki nauravat. Me kaikki nauramme. Ja minä tajuan että saatan nyt olla tekemisissä Tobiaksen todellisen osaston kanssa. Heitä ei yhdistä mikään tietty hyve. Heidän luonteensa, tekonsa, värinsä ja vikansa ovat heidän omiaan.

                      En tiedä mikä sitten sitoo heidät yhteen. Minä en keksi heissä mitään muuta yhdistävää tekijää kuin epäonnistumisen. Mutta oli se mitä tahansa, se tuntuu riittävän.

Kirja panee ajattelemaan ainakin lokeroimista. Yhden ominaisuuden nimeen vannominen ei taida tuottaa kovin hyviä tuloksia. Toisaalta Outolinnussa näkyy koko ajan taustan vaikutus ihmisen käyttäytymiseen. Vaatimattomasta lähtöisin oleva Tris ja rehdistä tuleva Christina keskustelevat:

”Täällä sinä siis kasvoit. Piditkö sinä tällaisesta elämästä?” Hän kurtistaa kulmiaan. ”Et varmaan, koska halusit lähteä.”

– – 

”Pidin joistakin asioista ja vihasin joitakin toisia”, sanon. ”Ja joitakin asioita en edes tiedostanut ennen kuin menetin ne.”

Kuten tällaisen sarjan henkeen kuuluu, toisen osan loppuratkaisu jää kutkuttavasti kohtaan, jossa maailma, sellaisena kuin osastojen väki sen tietää, on taas muuttumassa. 

Outolintu-trilogia on varsin vahvasti tuotteistettu. Elokuvat kahdesta ensimmäisestä osasta on tehty elokuvat, ja viimeisestä osasta on luvassa peräti kaksi elokuvaa. Kirjoja on tehty myös toisen henkilön, Neljän, näkökulmasta. Fanisivustoja on lukuisia. Tätäpä tämä kai nykyään on, ja hienoa, kun lukemisesta noin innostutaan. Että peukkuja vain tälle. Ei tästä nyt minun ehdoton suosikkini tullut, mutta ihan vetävää luettavaahan tämä ­– menee sarjaan ”nytpä tiedän, mistä puhutaan”.