Anni Kytömäki: Kultarinta

Anni Kytömäen Kultarintaa ( Gummerus, 2014) on kehuttu ja ylistetty. Itselläni sen lukeminen kävi kuitenkin siinä määrin työstä, että kuittaan sillä kohdan 43: "kirja, jossa on yli 500 sivua".

Ei pidä ymmärtää väärin. Pidin Kultarinnasta valtavasti. Aika ei vain ollut ihan oikea sen lukemiselle. Kultarinta olisi ansainnut tulla luetuksi leppoisasti ja nautiskellen. Nyt se sattui kohtaan, jossa työt painoivat päälle ja iltaisin oli hetki aikaa lukea – harva teos on silloin parhaimmillaan, vaikka lukuhetkistä nauttiikin. Lisäksi lukemisen jälkeinen blogitekstin kirjoittaminen jäi viikon päähän kirjan lukemisesta, joten ajatukset ovat ehtineet harhailla jo kauas kirjan metsäisistä tunnelmista.

Kultarinta on kertomus rikkaan metsänomistajan pojasta Erikistä ja kapinallisesta työläistytöstä Lidiasta sekä heidän tyttärestään Mallasta. Erikin isä näkee metsän resurssina, mutta Erik rakastaa sitä sellaisenaan ja päättää suojella siitä suuren osan. Jos Kjell Westön teosten yhtenä henkilöhahmona on joskus pidetty Helsinkiä, olisi se Kultarinnassa metsä. Teos tuntuu olevan kirjoitettu rakkaudesta metsään. Kieli on kaunista kauttaaltaan, mutta metsäkuvaukset ovat hurmaavia.

”Putoan istumaan sammaloituneelle lahopuulle. Lähimpiin kuusiin vilahtaa tyhjästä joukko tiaisia kieppumaan. Silmäilen lintuja ajattelematta sen enempää niitä kuin itseänikään. En uskalla liikkua. Metsä on vieläkin kiinni, langat yhdistävät minut tiaisiin ja neulasiin ja ties mihin kaikkeen, jokainen liikkeeni on samalla metsän liike enkä pysty ottamaan kontolleni sellaista vastuuta. Se olisi melkein sama kuin yrittäisi pyörittää maapalloa mielensä mukaan. On odotettava, odotettava jotain saapuvaksi.

                      Jähmetyn oksaksi satavuotiaaseen lahopuuhun.

                      Hymyilen, kohtaloni ei ole hullumpi .

                      Sitten tuuli solahtaa hämähäkinlankojen lomasta ja väräyttää metsää. Se herkeää kohisemaan, hakee kaikuja läheltä ja kaukaa, tapailee säveliä vielä keksimättömistä puusoittimista, kaikista yhdessä ja erikseen. Maasta latvuksiin metsä soi, rapisee, narisee ja humuaa kaikukoppansa perukoita myöten. Se unohtaa, että saavuin vasta tänään, vasta äsken, ventovieraana.

                      Tietenkin. Minähän olen ollut täällä ennenkin. Metsä on kaikkialla sama.”

Tulee ikävä metsään.

Kultarinnan tapahtumat ulottuvat vuodesta 1917 vuoteen 1936. Kun Suomessa kuohuu, Erik viettää talvea metsänvartijana pohjoisen erämaassa. Vaikka kirjan tapahtumat sivuavat montaa historian tapahtumaa, kuten sisällissotaa, kieltolain aikaa ja Lapuan liikettä, on kirjassa tärkeimmällä sijalla tytön ja isän suhde toisiinsa – ja metsään. Historiallisten faktojen lisäksi kirjassa on ripaus kansantarun taikaa.

Jk. Tuli muuten mieleen, että olen vuoden sisään lukenut kolme kirjaa, jotka on nimetty linnun mukaan, joskaan missään näistä kirjoista nimellä ei tarkoiteta itse lintua. (Harmi, ettei lukuhaasteessa ole erityistä kohtaa linnun tai eläimen nimisille kirjoille!) Heiveröisiin nimiin verrattuna kirjat ovat olleet melkoisia tiiliskiviä:

Donna Tartt: Tikli, 893 s., 1214 g

Tikli (Carduelis carduelis), 15–19,5 g

Anni Kytömäki: Kultarinta, 644 s., 758 g 
Kultarinta (Hippolais icterina), 11–15 g

Jo Nesbø: Punarinta 469 s., 490 g

Punarinta (Erithacus rubecula) 13–21 g

(www.adlibris.com ja www.luontoportti.com)

Vertailun vuoksi Aki Ollikaisen Nälkävuosi-kirjassa oli vain 141 sivua. Sanonta ”pitkä kuin nälkävuosi” ei kuulosta uskottavalta.