Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Kohtaan 17, ”kirja, joka on mukaelma jostakin klassisesta tarinasta, esim. sadusta, Shakespearen näytelmästä tai kirjallisuusklassikosta”, oli yllättäen montakin hyvää ehdokasta, mutta itseoikeutetusti tämän paikan äidinkielen opettajan lukuhaasteessa lunastaa viime vuonna julkaistu Riina Katajavuoren Wenla Männistö (Tammi, 2014). Se siirtää Seitsemän veljestä nykypäivään, Helsingin Kumpulaan, ja nostaa etenkin Kiven kirjassa sivuosiin jääneet naiset esiin. 

Kuinkahan monta kertaa olenkaan oppilaiden kanssa pohtinut, millaista Jukolan veljesten elämä olisi, jos kirja olisi kirjoitettu 2000-luvulla? Nyt Riina Katajavuori on tarttunut tähän kirjallisuustuntien perustehtävään ja saanut aikaan aikamoisen teoksen, jollaiseen harvan ysiluokkalaisten mielikuvitus tai rohkeus olisi riittänytkään. Veljekset ovat kuitenkin suunnilleen entisellään. Seiskat, Juko Bros, Jukolan posse. Poikien luonteet tulevat hyvin esiin kohdassa, jossa Wenla miettii, ketä veljeksistä tarjoaisi yksinäiselle äidilleen miesseuraksi:

”Kenet antaisin punaisen mörskän nuorukaisista? Sopisiko sille suruinen Simppa vai Timppa joka keskeyttää ja mölisee. Latea en jaksa miettiä enkä suosittele. Se on sitoutumiskammoinen ja haaveilee Madventures-tyyppisestä elämästä, aikoo reppureissata ympäri maailmaa ja blogata skarpisti eksoottisista lokaatioista. Eppu, se on liian vintiö. Liian puhelias. Mami tykkää hiljaisuudesta. Mami kaipaa tilaa, elintilaa ja tilavuuksia. Aapo-hujoppi vois sopia Mamille, just ja just, kaikkine pyrintöineen. Tai Tommi, paitsi että se on vähän liian teflon. Pokerinaama. Jusa? Jusa on pomo, ainakin yrittää olla. En haluis Jusaa Mamille. Mami pilaisi Jusan. Jusa ei sopisi Mamille.”

Kirjassa on henkilöiden lisäksi muitakin yhtymäkohtia Kiven Seitsemään veljekseen. Kirja alkaa miljöön kuvauksella, jossa on selviä muistumia siihen, kuinka ”Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjoisella rinteellä, liki Toukolan kylää”.

”Helsingin Kumpulassa, Allastien ja Intiankadun kulmassa, on punainen puutalo. Silmänkantaman päässä pauhaa Kustaa Vaasan tie, jonka toisella puolella sijaitsee Toukola (mistä löytyvät eksoottiset Sumatrantie, Jaavantie, Kongontie).

                      Tuon sosiaalitoimen syystäkin silmätikkuna olevan omakotitalon lähellä, siinä loivassa rinteessä missä hellepäivinä jonotetaan Kumpulan maauimalaan, kasvaa happamia marja-aronioita, joista peruskoululaisten vanhemmat opettajan johdolla syksyisin valmistavat myyjäisiin omena-aronianektaria.”

Vuoropuhelu on kirjattu samaan tapaan kuin Seitsemässä veljeksessä, puhujan nimi isolla alussa kuin draamatekstissä. Teokseen sisältyy myös lauluja, joita laulavat niin aikuiset naiset kuin tytötkin. Aapon tarinat on korvattu elokuvilla.

Wenla Männistön juonessakin on joitakin yhtymäkohtia esikuvaansa, mutta ensisijaisesti tämä kirja ei mielestäni ole veljesten kasvutarina. Wenla Männistö katselee poikien elämänräpellystä sivusta naisten silmin. Viimeinen luku kyllä kertoo, kuinka pojista yhtäkkiä tuli miehiä: ”Aapo sai kanssa kunnollisuuspistoksen ja suorittaa himona jotain lakikursseja avoimessa yliopistossa ja aikoo pyrkiä opiskelemaan.”  Poikien kehitystä tärkeämpää ovat kuitenkin naisten ja tyttöjen ajatukset, toiveet, pelot ja halut. Katajavuoren teoksessa puhtoisia ja siloisia eivät ole äidit sen enempää kuin tyttäretkään.

Wenla on räväkkä nuori nainen, joka on ihana, koska tietää koko maailman rakastavan ja haluavan häntä. Lopussa Wenla tosin purkaa rakastuneisuusdiilinsä maailman kanssa. ”Kaikkien ei tarvitse rakastaa mua. Riittää että Jusa diggaa. – – Ja kai ne muut broidit tästä jossain vaiheessa lentää omilleen, en nimittäin ajatellut olla mikään Lumikki tässä.” Wenlan yksinhuoltajaäiti, kätilö Marja Männistö, on auttanut Jukolan pojat maailmaan ja käskee tyttärensä pysyä kaukana heistä. Alli Jukola, poikien äiti, on jo kuollut, mutta seurailee poikiensa elämää pilvenreunalta ja muistelee samalla elämäänsä lempeän ymmärtävästi. Kajsa Rajamäki, romaninainen, on pesijänä Harjun saunassa.

Ihan perinteisiä ydinperheitä ei kirja esittele. Jukolan pojista Jusa, Tommi ja Aapo ovat samojen vanhempien, Alli ja Juho Jukolan lapsia. Perhe on kuitenkin hajonnut Juhon lähdettyä pop-jazz-naisen matkaan. Simpan isä on afrikkalainen Tumelo. Eppu-kuopuksen isä on englantilainen muusikko, Ben. Late ja Timi taas ovat Benin ja hänen toisen naisensa lapsia, jotka Alli on ottanut hoiviinsa. Kajsalla on aviomies ja lapsia, mutta hänenkin lapsistaan kaksi asuu muualla oman isänsä kanssa. Kun Wenla kaipaa kipeästi tietoa isästään, Seunalan Ansku lohduttaa häntä: ”Meidän luokalla ei ole kuin kolme oppilasta, jotka asuu isin ja äitin kanssa. Siis mun lisäksi. No big deal. Me ollaan outoja, me ydinperhekummajaiset. Te muut ootte normeja.”

Täytyy tunnustaa, että alussa olin vähällä jättää kirjan kesken. Jotenkin kaikki kohellus ja vääntely tuntui alkuun teennäiseltä. Sitten kirja kuitenkin imi mukaansa, jotain hyvin raikasta siinä oli. Ja tuttua:

”Alakoulut yläkoulut, Jukolat jäi vähän väliä luokalle, niillä oli ADHD tai MBD tai ADD tai joku hahmotusvika tai salainen diagnoosi ehkä suurimmalla osalla ja lopuilla muuten vaan kehno karma, huono maine ja väärät veljet. Kouluavustajat ei riittäneet kun Jukolat oli niin aikaansaapia. Jusalla oli lukihäiriö ja istui tukkarissa vähän väliä.

                      Aina ne kuitenkin järjesti jotain pientä kivaa ylimääräistä.”

Aika riemastuttava loppujen lopuksi oli tämä 2000-luvun päivitys. Siinä missä Kivi hyvästelee lukijan kuvaamalla, kuinka veljesten elämä ”kulki rauhaisesti puolipäivän korkeudelle ylös ja kallistui rauhaisesti alas illan lepoon monen tuhannen, kultaisen auringon kiertoessa”, Katajavuori jättää veljekset scrabble-sanapelin äärelle, jonka Eppu kuittaa: ”Wohou. Katsokaas tätä: PUOLIPÄIVÄ.” 

Jk. Taas sekoilin kirjailijoiden nimissä. Luulin, että luin sen kirjailijan teosta, joka oli kirjoittanut Maihinnousun. Ihmettelin, miten erilaista tyyli oli. Ihmekös tuo, sillä ihan eri kirjailijoitahan ovat Riikka Ala-Harja ja Riina Katajavuori. Muutama sama kirjain.