Kun nuoret salailevat menojaan kotiväeltään, kysymys on yleensä
muista asioista kuin helluntaiseurakunnan kokouksista. Sellaiseen Elsa kuitenkin
livahtaa kaverinsa Talvin kanssa Terhi Törmälehdon esikoisromaanissa Vaikka vuoret järkkyisivät (Otava 2017).
Kokouksessa Elsa kuulee kielilläpuhumista ja vaikuttuu: Tämä ei ollut pelkkää ilmaa ja ääntä. Täällä liikkui pyhä, ja se oli
tullut tänne noissa sanoissa.
Kielilläpuhuminen on paikallisessa helluntaiseurakunnassa
kovasti pinnalla, ja kielten saamisen odottaminen ahdistaa Elsaa. Elsan ystävä Mira,
suorapuheinen ja varma, saa kielilläpuhumisen lahjan tytöistä ensimmäisenä,
Talvi hiukan myöhemmin. Elsa odottaa ja rukoilee. Elsan kotona saadaan tietää,
missä tyttö käy, eikä siihen suhtauduta suopeasti: Mummu tupisi ja ukki veisasi omavanhurskaudesta, isäkin vähän ihmetteli
ja pahin oli äiti, joka tuskastuneena kysyi, eikö hän mitään muuta keksinyt
kuin Kainuun pahimmat sekopäät. Körttiveisuunsa keskellä ukki kuitenkin
tuntuu parhaiten ymmärtävän Elsaa. Jouluna kokoukseen lähtevä Elsa päätyy
sanailemaan mummun kanssa siitä, kenen Jeesus on kuollut, kenen elävä. – Ja nyt heretkää, ukki urahti. – Kyllä sitä
saa seimenlasta palvoa missä pyhäkössä parhaaksi näkee.
Miran, Talvin ja Elsan keskusteluissa näkyy eri tapoja
suhtautua uskoon: uskovasta perheestä tuleva Talvi uskoo sellaisenaan sen, mitä
seurakunnan johtohahmot sanovat. Mira on utelias ja kehtaa kysyä nekin
kysymykset, joita Elsa pohtii vain mielessään. Minä en tytöt usko että miehen pitäisi olla perheen pää. Eikä
seurakunnan. Jeesus ja Paavali ja tyypit olivat miehiä, koska. Koska silloin
kaikki olivat miehiä.
Sitten se tapahtuu.
Kun kädet laskeutuivat Elsan päälle, se alkoi melkein heti. Virpi sanoi Herra sinä tiedät ja painoi tulikuuman kätensä Elsan otsalle, ja äkkiä suu oli täynnä puuroa. Huulet olivat raskaat ja tahmeat, täynnä sitä mikä tuli ulos. Sitä valui suupielille, leualle, kaulalle. Hänestä tuli sanoja. Äänekkäitä, kokonaisia oikeita tuiki vieraita sanoja. Jumalan, Hengen, enkelten, menneiden pyhien sanoja.
Kielilläpuhuminen saa romaanissa suuren merkityksen. Helsingin Sanomien
juttu paljastaa, että Törmälehto on tutkinut kielilläpuhumista myös
gradussaan.
Kerronta liikkuu vuoroluvuin kahdessa ajassa ja paikassa:
Elsan lukioajassa Kajaanissa ja Kolumbian Bogotassa, jonne Elsa lähtee ensin
helluntailaisten konferenssiin ja jää sitten opiskelemaan. Ensin Kolumbian
tapahtumia on hieman vaikea jäsentää, mutta kun niihin pääsee sisälle, Kolumbia
tuo kirjaan syvyyttä. Kolumbia-jaksoissa minäkertojana toimiva Elsa on hieman
kypsempi ja katsoo maailmaa eri näkökulmasta, näkee kauempaa ja ehkä tarkemmin.
Kajaani ja Bogota ovat kovin erilaisia paikkoja.
Vaaramaisemat vaihtuvat vuoriin ja viidakkoon, körtti-isovanhemmat katolisiin
tuttaviin ja turvallinen pikkukaupunkielämä sisseihin ja jengiläisiin. Kolumbiassa
Elsa tapaa sissien vangiksi joutuneen Manuelin, jonka haluaa pelastaa – mutta
käy ilmi, että Elsa tarvitsee enemmän Manuelia kuin Manuel Elsaa. Elsa saisi
vaaleudellaan ihmiset kääntymään uskoon, mutta kun häntä pyydetään saarnaajaksi,
hän ymmärtää, ettei voi ryhtyä siihen.
Helluntaikansan outo
lintu, tuomas pietarien parissa, körtti keskellä taivaan valinneita, se minä
olen. Lopulta epäilevä Elsa kokee kuitenkin Pietarin kohtalon:
Ehkä ensimmäinen kielto oli se, kun käänsin selkäni sissille ja niille, jotka halusivat minusta saarnaajaa. Jos suola menettää makunsa. Toinen kielto on tämä. Joka suullaan tunnustaa. – – Sanon a la lai ja sanon aglaaka, eikä se, mitä sanon, tarkoita mitään. Tämä on kolmas kielto ja tähän kaikki päättyy. – – Vastarannalla laulaa kukko.
Pietari, Kristuksen kolmasti kiellettyäänkin, jatkaa hänen
palvelijanaan. Elsa sen sijaan irtautuu helluntailaisuudesta, ehkä
Jumalastakin. Siinä missä monesti kuvataan yhteisön asettamia paineita, tässä
romaanissa keskiössä on Elsan usko. Seurakunnassa kuunnellaan jyrkkää Arvoa, jonka
ei tarvitse perustella miksi tanssiminen on syntiä, mutta siellä on myös lempeä
Eeva, ihanan Benjaminin äiti, jolla on aina oikeat sanat. Kukaan ei kuitenkaan pakota
uskomaan, kukaan ei pakota pysymään kiinni liikkeessä. Usko on oma, siitä
luopuminen oma, sen jälkeinen tyhjyys sisällä oma.
Ja hiljaa, kun sanat tippuvat viileään veteen, syvälle sinne mistä ei enää kutsuta takaisin, tulee jostakin jokin rauha ja sanoo että jotain vielä jää.Saattaa olla Santiago tai saattaa olla joku muu. On Doña Fanny ja Carmenkin, on vuoret ja valtava kaupunki ja on Paola.On sanojakin. Suomen sanoja, espanjan sanoja, vaikka ingan sanoja. Ihmisten sanoja.Ja sillä tavalla saatan selvitä, kun astun tyhjään.
Törmälehto jättää Elsan romaanin lopussa tyhjään, uuden
alkuun. Se, mikä on ollut tärkeintä, on jäänyt taakse. Irtautumiseen ei liity
vihaa eikä katkeruutta. Polku on kuljettu. Uskoa verrataan monissa lauluissa
liekkiin. Joskus se näköjään palaa loppuun. Viimeisessä kappaleessa kuitenkin
ukki veisaa keinutuolissa: sanoja, joissa
ikävä riippuu. Onko toiveikasta ylitulkintaa ajatella, että usko olisi
Elsan elämässä läsnä edelleen?
Vaikka vuoret
järkkyisivät on itsestään selvä valinta lukuhaasteen kohtaan 44, kirjassa
käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta. Viimeistelty, kiinnostava
esikoisromaani, joka avaa yhden näkökulman
helluntailaisuuteen. Silti, en osaa sanoa miksi, Pauliina Rauhalan Taivaslaulu teki minuun tätä suuremman vaikutuksen. Ainakin siinä oli suuremmat ristiriidat kuin yhden ihmisen uskonmatka. Tuttavapiirissämme on useita helluntailaisia,
ainakin noin päällisin puolin ihan tolkun ihmisiä kaikki – enemmän
lämpimiä Eevoja kuin kovia Arvoja. Jos liikettä tuntisin paremmin, löytyisi varmasti noita Arvojakin, samoin kuin jokaisesta hengellisestä liikkeestä.