Vanha vitsi. Etsin kirjakaupasta kirjepaperia ja päädyin
ostamaan kirjan. Myyjä vakuutti, että Annoin
sinun mennä on poikkeuksellisen hyvä ja yllättävä ja jää vaivaamaan mieltä
pitkäksi aikaa. Minulla oli mukana joululahjana saatu lahjakortti ja lankesin
heräteostokseen, kirjaan, josta en ollut koskaan kuullutkaan.
Takakannessa mainitaan juonenkäänne kahdesti; se on ”mieletön”
ja ”tyrmäävä, yksi kaikkien aikojen nerokkaimmista”. Etuliepeessä käännettä
kuvataan ”hätkähdyttäväksi”. Äh. Onhan kirjassa yllätys, mutta tuollainen
hehkutus lähinnä ärsyttää. Yllätys tuntuisi mukavammalta, jos sitä ei olisi
osannut odottaa.
Kirja lähtee liikkeelle onnettomuudesta, jossa viisivuotias
poika jää auton alle. Turma-auton kuljettaja pakenee paikalta. Kirjan
ensimmäisessä osassa vaihtelee tapausta tutkivan poliisin ja suurta suruaan
pakenevan naisen näkökulma. Toinen osa tuo mukaan karun väkivaltaisen
parisuhteen kuvauksen.
Kovin paljon kirjan juonesta ei voi paljastaa, mutta
psykologisten trillereiden ystäviä Annoin
sinun mennä varmasti kiinnostaa. Parisuhdeväkivaltaa on kirjassa kuvattu narsistisen,
väkivaltaisen miehen minäkerrontana, ja mielestäni se tuntuu jotenkin epäuskottavalta.
Paljon kiinnostavampi kuvaus väkivallasta oli viimeksi lukemassani Moriartyn
kirjassa, jossa vaimo uskottelee itselleen, että kaikki on kunnossa, että hän
on erilainen kuin muut pahoinpidellyt vaimot ja että väkivalta on vain pieni
korvaus kaikesta siitä, mitä hän on saanut upealta mieheltään. Annoin sinun mennä -kirjan mies on
yksiselitteisen paha, ja itsekkyys ja pakkomielle alistaa näkyvät ensitapaamisesta
alkaen.
Kirja on toki koukuttava ja viihdyttävä lukukokemus
yllättävine käänteineen kaikkineen. Lopussa lukija voi laskea kirjan kädestään tyytyväisenä.
Taidan olla kirjan lukijoiden joukossa vähemmistöä kitinöineni. Koska kirjan
kannessa on perhonen, isken kirjan lukuhaasteen kohtaan 41, kirjan kannessa on
eläin.
Alkuteos: I Let You Go, 2014
Suomennos: Päivi Pouttu-Delière, Gummerus 2017
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti