L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

Lukuhaasteen kohta 39, ”kirja, jonka muistat lapsuudestasi”, mietitytti hetken. Koska täytän lukuhaastetta myös lasten kanssa ääneen luetuilla kirjoilla, tähän kannatti löytää jotain lapsille luettavaa. Ihan pikkulasten kirjoja ei siis enää kannata muistella, mutta minä luen sitkeästi ”iltasatua” vielä 10-vuotiaalle pojalle ja 7-vuotiaalle tytöllekin. Joskus sitä miettii, pääsisikö helpommalla, jos ei tarvitsisi, mutta lukemiselle on vahvat perusteet. Sitä paitsi ”iltasatu” on mielestäni yleensä päivän paras hetki lasten kanssa.

Astrid Lindgren olisi ollut itsestään selvä valinta, mutta Lindgrenin tuotanto on tullut ipanoiden kanssa kahlattua jo aika tarkkaan. Pepit, Eemelit, Melukylän lapset, Lotat, Marikit, Ronjat ja Miot alkavat olla yhtä tuttuja ja rakkaita lapsille kuin minulle. Hyvä niin. Ehkä lapsi voisi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi ilman Lindgrenin kirjojakin, mutta äitinä en ottaisi sitä riskiä.

Jos nyt siis ei Lindgrenin Peppiä, niin joku punatukkainen oman tiensä kulkija nyt ainakin. Rakastin lapsena Vihervaaran Annaa.  Koska Annan nuoruusvuodet on ehkä kaikkien tyttökirjojen äiti, mietin hetken, viitsinkö sitä pojalle edes lukea, mutta eipä tuo valittanut. Kaikkein övereimmissä ihanuuskohdissa perheen miesosastolta tosin kuului röhönaurua, mutta enimmäkseen Montgomeryn huumori upposi näköjään XY-kromosomeilla varustettuun yksilöönkin. (Muistan tosin joskus seurustelun alkuaikana loukkaantuneeni miehelleni verisesti, kun tämä sattui kanavapujottelussa osumaan Anna-televisiosarjaan ja oli kuolla nauruun Annan ylitsevuotavan tunteellisuuden ja kukkais-puhvihihais-ihanaisuuden äärellä. ”Suloisuuden valkea polku” ja ”Tumma päilyvä aallokko” olivat hänelle vähän liikaa.)

Anna on tyttökirjoille tyypillinen orpo päähenkilö. Laiha punatukkainen Anna Shirley päätyy Vihervaaraan Cuthbertin sisarusten Marillan ja Matthew'n luokse, vaikka nämä olivat halunneet ottaa kotiinsa pojan auttamaan maatöissä. Hiljainen Matthew ihastuu välittömään ja tunteikkaaseen Annaan heti, ja ennen pitkää Anna saa Marillankin puolelleen. Anna joutuu vilkkaan mielikuvituksensa, äkkipikaisuutensa ja turhamaisuutensa vuoksi jos jonkinlaisiin kommelluksiin. Hän saa sukulaissielun naapurin Diana Barrystä. Koulussa hän päättää vihata Gilbert Blytheä koko ikänsä. Vuosien vieriessä Annasta kasvaa lahjakas ja viisas nuori nainen, joka lopulta antaa Gilbertillekin anteeksi sen, että tämä oli ensimmäisenä koulupäivänä sanonut häntä porkkanaksi. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Kanadan rannikolla olevalle Prinssi Edwardin saarelle, Avonleaan. Maisemat tulevat lukijalle yhtä tutuiksi ja rakkaiksi kuin Annallekin.

Ilma oli raikas ja tuulessa apilantuoksua. Valot alkoivat tuikkia tuuheiden puunlatvojen välitse. Taustana häämötti meri purppuraisen usvan verhoaman, sen lakkaamaton aaltoilu kuului etäisenä ja vaimeana. Läntien taivas hehkui vielä komeita värejä, ja ne kuvastuivat vienoina ja läikehtivinä lampeen. Annan sydän avautui ja lämpeni hänen katsoessaan illan kauneutta.

Joskus lukiossa kirjoitin kirja-analyysin Anna-kirjoista tyttöjen kasvatuksen näkökulmasta. (En siis siihen aikaan viitsinyt lukea kirjoja vaan valitsin listalta kirjan, jonka olin jo lapsena lukenut. Sittemmin pikkusiskoni kuulemma vielä uudelleenkierrätti tekstinikin.) Olisipa hauska löytää se ja verrata siihen nykyisiä ajatuksiani kirjasta. Lapsena Annassa viehätti kaiketi eniten mielikuvitus ja kommellukset, joihin hän tahtomattaan joutui. Nyt huomio kiinnittyy Annan lisäksi Marillaan. Marillan jalat maassa oleva realismi, käytännöllisyys ja suorasukaisuus luovat vastakohdan Annan huikentelevaiselle mielikuvitukselle ja kauneudenkaipuulle.

– Otamme kai esille parhaan teekaluston, Marilla? hän sanoi. – Ja saanko koristaa pöydän sananjaloilla ja metsäruusuilla?

– Joutavanpäiväistä, sanoi Marilla. – Minun mielestäni ruokapöydässä pitää olla kunnon syötävää eikä kaiken maailman lehtiä ja muuta himphamppua.

– Rouva Barry oli koristanut oman pöytänsä, sanoi Anna, joka saattoi välistä osoittaa käärmeen viekkautta. – Ja pastori sanoi hänelle hienon kohteliaisuuden sen johdosta. Hän sanoi, että siinä oli samalla kertaa sekä silmän että suun juhlaa.

– Tee sitten kuten tahdot, sanoi Marilla, joka oli päättänyt lyödä laudalta sekä rouva Barryn että kenen muun tahansa. ­– Muista vain, että jätät tilaa ruoalle ja lautasille.

                      Anna ryhtyi työhön aikoen luoda taideteoksen, joka saisi rouva Barryn pöydän kalpenemaan. Ja kun hän käytti yhtä tuhlaillen mielikuvitustaan kuin metsäruusuja ja sananjalkojakin, tuli teepöydästä todella niin kaunis, että sekä pastori että hänen rouvansa huudahtivat ihastuksesta istuutuessaan sen ääreen.

– Niin, se on Annan käsialaa, sanoi totuutta rakastava Marilla.   

  

Marilla kasvattaa Annaa oikeina pitämillään opetuksilla mutta nauraa Annan kohkauksille täydestä sydämestään, usein salaa. Tuntuu, että Anna kasvattaa Marillaa yhtä paljon kuin Marilla Annaa. Molemmat ovat sydämellisiä omalla tavallaan. Alkuteos Anne of Green Gables on vuodelta 1908, mutta hirveän paljon eivät arvot ole muuttuneet. Vaikka naapurin rouva Lynde onkin sitä mieltä, ettei tyttöjen kannata haaskata aikaansa opiskeluun, kannustavat Marilla ja Matthew Annaa jopa yliopisto-opintojen pariin.

Täytyy myöntää, että jos nyt keski-iän kynnyksellä olisin lukenut Annan nuoruusvuosia ensimmäistä kertaa, olisin varmasti kyllästynyt Annan täydellisyyteen. Annassa kun ei äkkipikaisuuden ja hienoisen turhamaisuuden lisäksi juuri ole paheita. Hän on enkelimäisen epäitsekäs ja löytää oikeat sanat joka tilanteessa. Hän on noin kymmenvuotiaaksi saakka käynyt koulua vain vähän, mutta ottaa hetkessä ikätoverinsa kiinni, rynnii heidän ohitseen ja päätyy lopulta jatko-opistoluokkansa priimukseksi. Hän pitää itseään rumana, mutta on muiden mielestä varsin sievä.

Olisi vaikea päättää, kumpi punatukkaisista ja ilman vanhempia elävistä kirjallisuuden tytöistä olisi suosikkini. Pepin hillittömyyttä ja anarkistista otetta Annassa ei ole, mutta Annakin uskaltaa sanoa suorat sanat tarpeen vaatiessa. Anna-sarja on tuhkimotarina ja kasvukertomus sijaisvanhempien kanssa kasvavasta tytöstä, Peppi jää ikuiseksi pikkutytöksi Huvikumpuunsa. Molempiin ihastuvat useimmat, molempia myös paheksutaan. Peppi rakastaa pisamiaan ja punaisia lettejään, Anna uneksii kastanjanvärisistä hiuksista, mutta onnistuu värjäämään kutrinsa vihreiksi. Toisaalta Annaan on kuitenkin helpompi samaistua kuin hevosia nostelevaan upporikkaaseen Peppiin. Peppi on huikean hurja, Anna haikean suloinen. Ehkä tyttö tarvitsee molemmat. Koska itse olin lapsena enemmän runotyttö kuin rämäpää, pidin Annasta enemmän. Tai ehkä se meni näin päin: koska rakastin Annaa, minustakin tuli runotyttö.