Kari Hotakainen: Luonnon laki

Joskus kirjaan tarttumista edeltää pitkä odottelu. Kirja on ollut lukuhaaveiden listalla pitkään, ja kun sen viimein saa käsiinsä, odotukset ovat korkealla.

Joskus unohtaa ottaa luettavaa mukaan junamatkalle ja käy aseman R-kioskilta nappaamassa mukaansa lupaavimman oloisen pokkarin viisi minuuttia ennen junan lähtöä. Tällä kertaa kävi näin.

Kari Hotakaisen Luonnon laki (Siltala, 2013) alkaa autokolarista. Se käsittelee myös veronkiertoa ja julkisten palveluiden leikkauksia. Ensin ajattelin ottaa tämän lukuhaasteen ”hauskaksi kirjaksi”, koska aiheista huolimatta hymähtelin naurusta niin että vieressä matkustaja saattoi epäillä mielenterveyttäni. Hotakaisen kieli on jälleen kipakkaa, pistävää ja osuvaa. Koska kirja oli myös nopealukuinen, kuittaan sillä kuitenkin kohdan 23, ”kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä”.

Luonnon lain päähenkilö, Rautanen, on maalämpöyrittäjä, leski, isä, poika, kohta ukki. Hänen  mielestään verottaja on pienyrittäjän vihollinen. Kun auringonsäde osuu Rautalaa vastaantulevan auton kuljettajan silmään, Rautasesta tulee eloonjäänyt. Kolarin jälkeisten tapahtumien kuvaus on riipaisevaa ja ilmeisesti hyvin totta. Rautanen viedään sairaalaan ja ommellaan kokoon.

Koko teho-osasto oli keskittynyt Rautalaan aivan kuin hän olisi joku erityisen merkittävä ihminen, joka on ehdottomasti saatava takaisin keskuuteemme. Yksikään ortopedi, anestesialääkäri, erikoissairaanhoitaja tai sairaala-apulainen ei tuona yönä ajatellut hetkeäkään sitä, että lavetilla makaa maalämpöpumppuihin erikoistunut pienyrittäjä, sänkipartainen, reisitaskuinen tahratakki, ei siis millään lailla kokonaisuuden kannalta välttämätön nisäkäs, vaan kaikki keskittyivät koko voimallaan siihen, että ennen aamua heräämöön lähtee pökkyräinen mutta tarkoin kokoonparsittu veronmaksaja tai ainakin sen tapainen, koska potilaista ei voi koskaan tietää, kiertävätkö ne veroja vai ympyrää kauppakeskuksen tuulikaapissa, mahtavatko kaikilla voimillaan valmistaa yhteisiä seteleitä vai rakentelevatko vapaa-aikoinaan toiminimiä ja yrityksiä vain siinä toivossa, ettei tarvitsisi yhteiseen kekoon kantaa niska väärässä rakennuspuita kuin jokin kunnianhimoton muurahainen, joka näkee helvetillisen vaivan keon eteen vain todetakseen, että seuraavan avohakkuun yhteydessä metsäkone ajaa päältä eikä mitään jää jäljelle, se siitä yhteisen hyvän rakentamisesta.

Elina Warstan käsialaa oleva kansikuva kokoaa keskeiset henkilöt kellumaan yhteen altaaseen kuin osoittaakseen, että saman yhteiskunnan avun varassa tässä lillitään niin kauan kuin verorahoja  riittää.

Voit olla eri mieltä, mutta ei tarvitse olla ilkeä.

Voit olla suvaitsevainen, mutta ei ole pakko olla tyhmä.

Miksi aina uhriutat itsesi, kun puhut elinkeinostasi?

En uhriuta, sanon vaan että vaikeaksi on yrittäminen tehty.

Voi että. Kun pitää maksaa lellit, tellit ja tullit.

Palataan näihin, kun alatte vähän enemmän kantaa Peten kanssa yhteiseen kassaan. Verojen maksu. Onko tuttu käsite?

Veronkierto on. Se on sinun ansiostasi tullut tutuksi.

Todellisuus valkenee kun työelämä kutsuu.

Iskältä tulee nyt euron aforismeja.

Meneekö eläin ihmisen edelle? Onko minkki arvokkaampi kuin Minkkinen?

Tytär, Mira, on viimeisillään raskaana. Syntymä ja kuolema ovat koko ajan käsivarren mitan päässä. Mira ja Rautala ovat alussa vahvasti eri mieltä useimmista asioista. Rautalan isä, Väinö, on muistisairaan Kerttu-vaimonsa omaishoitaja ja teatterin ystävä, joka pohtii, kuinka etuoikeutettu on ihminen, joka saa valita, ollako vai eikö olla. Sairaanhoitaja Lauran tehtävänä on pitää huoli siitä, että "potilaan molemmista päistä tuleva paska saa keskeytyksettä valua ulos”. Kun Lauran pää täyttyy potilaiden jutuista, hän varastaa neljä ja puoli minuuttia itselleen ja kuuntelee korvanapeistaan Megadethia. Rautalan työkaveri, Mika, yrittää tuoda Rautalalle sairaalaan terapialampaan Transitin takana. Paikalle pölähtää myös Rautalan unohtama, jo aikuiseksi varttunut yönmusta Plan-kummilapsi Badu Sierra Leonesta, joka alkaa tehdä Väinön kanssa kauppoja kannabiksesta ja muista vitamiineista.

Kipulääkitys tuo Rautalan päähän vieläkin mielenkiintoisempia vieraita. Eräänäkin tiistaiaamuna hän tapaa Bob Dylanin Ikeassa, mutta kyllästyy tämän riimittelyyn: ”Jos Dylanille sanoi päivää, hän vastasi että ei huolen häivää.” Kyllästyttyään Dylaniin Rautala siirtyy Eiraan Äiti Teresan luokse, jonne saapuu myös Martti Ahtisaari.

Hulvattoman henkilögalleriansa takana Luonnon laki on kuitenkin tiukkaa pohdintaa hyvinvointiyhteiskunnan edellytyksistä. Sairaalassa maatessaan Rautala oppinee läksynsä siitä, mitä verovaroilla tehdään. Rautalan kertomuksen rinnalla kirjassa on lyhyitä osioita, joissa leikkauksia tekemään joutuva poliitikko pohtii, miten kertoo leikkauslistasta kansalle. Sairaanhoidosta leikataan, teiden hoidosta leikataan, lenkkipolkujen valaistuksesta leikataan, teatterista leikataan – ja omaishoidostakin leikattaisiin, jos siinä olisi vielä jotain otettavaa. Ei ole helppoa olla se, jonka täytyy tehdä vaikeat päätökset. Kun rahaa ei tule, on menoista leikattava. Luonnon laki näyttää, kuka siitä kärsii.

Eloonjäämisestä puhumiseen harvalla on yhtä paljon oikeuksia kuin Hotakaisella, joka itse joutui vakavaan auto-onnettomuuteen maaliskuussa 2012. Helsingin Sanomien jutun mukaan Hotakainen hyödyntää Luonnon laissa paljon omia kokemuksiaan. Hotakainen ei tosiaan säästele päähenkilöään vaan kuvaa intiimeimmätkin tapahtumat tarkasti. Paikoin potilaiden, eloonjääneiden, kuvaus onkin sen verran inhorealistista, että sitä tuskin voisi rienaamatta kirjoittaa muuten kuin itsekin sairaalasängyssä maanneena.

Pidin Luonnon laista paljon. Se kosketti, nauratti ja sai ajattelemaan – ja lisäksi viehätti kielellään. ”Näytti potilaalta, oli ihminen.” Se on yhtä aikaa sekä henkilökohtainen että yhteiskunnallinen, yhtä vakava kuin hauskakin. Jumalan sanan olen lukenut, Ihmisen osan nähnyt teatterissa (Upea Anja Pohjola sympaattisena Salmena!). Luonnon laki sopii hyvin jatkoksi näille. Yhdessä teokset kertovat paljon nyky-Suomesta ja meistä itsestämme.