Elias Koskimies: Ihmepoika

Elias Koskimiehen kirjaa Ihmepoika (Gummerus, 2014) mainostettiin kovasti Aamulehdessä, joten varasin sen kirjastosta. Menköön se nyt vaikka kohtaan 48, ”kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä”.

Ihmepoika kertoo pojasta, joka haaveilee Madonnasta, megatähteydestä ja New Yorkista ja käy yläastetta jollakin Pohjois-Pohjanmaan pikkupaikkakunnalla. Alussa pojalla on kavereita. On Marsa, on Tamppooni, on Jannis, Ruse ja Pökäle. On varsinkin Sutu-niminen tyttö, joka näyttää kiltiltä, mutta ei sitä ole. Sutu ja poika lähettelevät toisilleen kirjeitä, joissa mahtava nuoruus sulattaa aivon:

”Mää en kestä, tästä tullee ihana kesä mää tiejän sen jo nyt ja musta on greisii ett me voidaan viettää se yhdessä!!! Mun aivo sulaa!!! I love you!!! Jet’aimee!!!”

Perhe on elänyt tavallista elämää. Äiti ja isäkin ovat olleet pitkästä aikaa riitelemättä ensimmäisellä ulkomaanmatkalla Torremolinokseen, samalla matkalla, jolta poika on ostanut Sony Walkmanin ja SMASH-tekstillä varustetun college-asun. Pojan isän yllättävä sairastuminen ja kuolema kuitenkin muuttaa kaiken. Kavereiden kesä jatkuu, pojan perheen elämä kääntyy sisäänpäin. Poika yrittää imuroimalla pelastaa sen, mitä perheessä vielä pelastettavaa on. Hiuslakka, invavessassa tupakointi, sekavat seurustelusuhteet ja satunnaiset kotiarestit täyttävät kavereiden elämän, mutta minäkertojana toimiva päähenkilöpoika jää mahtavan nuoruuden ulkopuolelle.

Entä minä? Koko tämän pökerryttävän vuoden minä elin siinä kuplassa, johon isän kuoleman aikoihin olin hulahtanut.

                      Olin kuin meedion esiin kutsuma haamu, jonka miltei näkymätön, väräjävä olemus lepatti pitkin yläasteen käytäviä, luokkahuoneita, kulki huomaamattomana varjona muiden joukossa kotibileissä ja kylänraitilla. Ympäröivä maailma metelöi ja kohelsi. Minä seurasin sitä kaikkea kuin ikkunan takaa.

Poika on ollut vähän erilainen aina, mutta yläasteen aikana hän huomaa, ettei sovi mihinkään valmiiseen lokeroon. Lokerot sinänsä tuntuvat varsin tutuilta. Niitä oli omina kouluaikoina, niitä tuntuu olevan yhä. Lokerot ovat ehkä muuttuneet, uusia on tullut ja vanhoja kadonnut, mutta johonkin lokeroon jokainen silti yritetään nuorten maailmassa tunkea.

Olenko pesäpalloilijasankaruus? En. Olenko jäääkiekkokaukaloa lämivä sivukylän möhkäle? En. Olenko veren maku suussa hiihtävä nuorukainen? No en. Olenko pillurallia ajava pahis? En. Olenko pillurallipahiksen paras kaveri? En. Olenko pillurallipahiksen parhaimman kaverin kaveri? En.

                      – – Olenko seurakuntanuori? En. Olenko runopoika? Olen, mutta runopojat eivät haaveile nahkalakkisista miehistä. Olenko nörtti? En. Olenko tanhuaja? En. Kanteleensoittaja? En.

                      Kuka helvetti minä olen? Kenen seurueeseen oikein kuulun? Kenen kanssa hengaan koulun pihalla?

Poika jättää SMASH-collegen ja kypsyttelee hurjan suunnitelman, suorastaan vallankumouksellisen. Siihen liittyy tolppakorkoiset naistenkengät, varastettu Polycolor-vaalennusväri ja kimaltavaksi koristeltu lippalakki. Siihen liittyy New York – tai ainakin haave siitä. Siihen liittyy pitkiä katseita ja täystyrmäys, mutta toisaalta uskomaton rohkeus.

Se on varmaan tuo hattu.

Se on varmaan tuo hattu, joka saa ne sanomaan niin. Ketkä ne? Ei kai Sutu? En usko? Pohdin asiaa mielessäni mutten takuulla kirjoita mitään päiväkirjaani. Jos kuolen yöllä, en halua perheeni tietävän, miten ikäviä asioita olen joutunut kuuntelemaan. Jos äiti penkoo tavaroitani tai lukee päiväkirjaani, en halua hänen pahoittavan mieltään ja särkevän sydäntään.

Minun iskee epävarmuus. Pystyisinkö sittenkään toteuttamaan suunnitelmaani? Huomaan puntaroivani vaihtoehtoja. Huomaan tutkivani maaperää. Huomaan katsovani hattuani ja miettiväni, kuinka  helposti voisin vielä hankkiutua siitä eroon ja olla taas se poika, jota pidetään vain vähän outona. Se on vain yksi lippalakki. Sitten muistan kenkäni. Ja minä piru vie rakastan niitä kenkiä. Samassa kuulen maatuvan barbien huutavan nimeäni kaatopaikalla:

                      ”Älä tee sitä! Laita kengät jalkaasi, hattu päähäsi ja lopeta kärsimyksesi!” se huutaa roskapussien keskellä lokkien kirkuessa taivaalla ja rottaperheen lymyillessä jossain sen lähellä. ”Vaikka meille eriskummallisille aina lopulta käy näin, niin tee se silti! Minun vuokseni!”

Pieni googletus lukemisen jälkeen kertoo, että Elias Koskimies (ohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija, myös vuoden 2014 homoksi valittu) on kirjoittanut Ihmepojan pitkälti omien kokemustensa pohjalta. Varsinaista seksuaalista identiteettiä kirja käsittelee vain vähän, kyse on lähinnä siitä, että uskaltaa olla erilainen. Tosi ja kuviteltu sekoittuvat kertojan mielessä hänen haaveillessaan tulevaisuudesta milloin sirkuksessa, milloin New Yorkissa. Tärkeää on tulla joksikin.

Uskon, että moni nuori voi samaistua päähenkilön tuntoihin siitä, mitä on olla erilainen, joukkoon sopeutumaton. Koskimies kertoo uskottavan tuntuisesti sekä isän kuoleman aiheuttamista tunteista että ulkopuolisuudesta. Nuoretkin ovat kaikessa pöljyydessään aidon oloisia. Taas kerran muistan, miksi joskus on niin vaikea motivoida murkkuikäisiä kouluhommiin. Eihän tuon kaiken keskellä millään pysty.