Edellisen työläslukuisen dekkarin jälkeen halusin
välipalaksi jotain helposti ahmaistavaa, ja juuri sitä tarkoitusta varten
yöpöydältä löytyi jo ajat sitten lainaamani Harry Hole -dekkari. Suruton täyttää siis lukuhaasteen kohdan
49: ”jännityskirja tai dekkari”. Varmaa kamaahan tämä olikin. Hiihtoloman automatkat
vierähtivät mukavasti, mutta ei minusta kyllä kuskille juuri seuraa ollut.
Harry Hole -historiani on sellainen, että muutamia kirjoja
keskeltä sarjaa luettuani luin väärässä järjestyksessä vielä kaksi viimeistäkin
– ensin siis Poliisin ja vasta sitten
Aaveen. Aavetta lukiessani mietin, kuinka kutkuttavaa olisi ollut odotella
seuraavaa kirjaa ja aloittaa Poliisia
tietämättä, mitä edellisen kirjan lopussa oikeastaan tapahtuikaan. Nythän en
tiennyt edes, mihin tilanteeseen Nesbø oli lukijan jättänyt, ja menetin
varmasti osan hänen luomastaan jännityksestä. Tästä suivaantuneen päätin
aloittaa alusta ja lukea ainakin alkupään kirjat järjestyksessä. Näin se tietysti
olisi kannattanut tehdä alun perinkin. Nyt on kurja ottaa vastaan uusia
henkilöitä, kun muistaa, että he tulevat myöhemmin kuolemaan. Myöskään kirjasarjassa
hiljalleen selviävät poliisilaitoksen sisäiset sotkut eivät epäjärjestyksessä
luettuna oikein kunnolla hahmotu.
Tästä huolimatta Nesbøn dekkarit ovat aina varsinaisia
lukunautintoja. Nesbø vie lukijaansa kuin litran mittaa. (Mitenhän sitä litran
mittaa muuten viedään? Entä mihin?) Ja Harry Hole, niin. Olenko jo maininnut,
että Harry Hole on fiktiivisistä miehistä suosikkini? Tosielämässä tosin en
tunne vetoa kolhonnäköisiin alkoholisteihin, mutta apulaispoliisipäällikkö Holen
pirullinen älykkyys ja terävä tilanne- ja huumorintaju yhdistettynä hienoiseen
röyhkeyteen ja retkumaisuuteen tekevät hänestä aika vastustamattoman.
Rottweilereiden ja teräaseilla uhkailun kanssa Hole pärjää hyvin, mutta kun
hänelle tärkeät ihmisetkin ovat usein vaarassa, on pelissä aina isot panokset.
Neljännessä Harry Hole -kirjassa, Suruttomassa, selvitellään pankkiryöstöä, jonka yhteydessä ryöstäjä
on ampunut pankin työntekijän eikä ole jättänyt mitään jälkiä itsestään.
Samankaltaisia ryöstöjä tulee useampiakin, mutta Hole epäilee, että tekijä ei
ole kaikissa sama. Mutkikkaaksi tilanne muuttuu, kun entinen naisystävä, Anna,
kutsuu Harryn päivälliselle asuntoonsa Suruttomankadulle. Anna löydetään
kuolleena samana yönä. Kuolema näyttää varmalta itsemurhalta, mutta Harry
epäilee tätä ja ajautuu tutkimaan vyyhteä, jossa on itse mitä suurimmassa
määrin mukana. Uutena poliisivoimien edustajana esiintyy nuori naispoliisi
Beate Lønn, jonka poliisi-isä on kuollut pankkiryöstön yhteydessä. Harry päätyy
tekemisiin niin brasilialaisten palkkamurhaajien kuin Oslon mustalaisyhteisön
kanssa, mikä johtaa jännittäviin kohtaamisiin.
”Voin kyllä vastata sinulle, mutta sinun ei pidä uskoa sanaakaan siitä, mitä sanon. Sun Tzun mukaan sodan ensimmäinen periaate on tromperie – petos. Usko minua – kaikki mustalaiset valehtelevat.”
Suurten ikiaikaisten motiivien äärellä ollaan taas: rakkaus
ja kosto houkuttavat ihmisen epätoivoisiin tekoihin. Suruttomassa on
keskeisessä roolissa kahdetkin veljekset, jotka rakastavat samaa naista.
Harryllä panoksena ovat Moskovassa huoltajuusoikeudenkäyntiä odottavat Rakel ja
Oleg, Beatella isän kuolema. Vankilassa pankkiryöstöstä istuva mustalaisjohtaja
Raskol taas haluaa kostaa Annan murhan. Harryn taas on selvitettävä Annan
kohtalo sulkeakseen pois sen mahdollisuuden, että liittyy siihen itse. Kaikki
liittyy kaikkeen ja vielä enempäänkin, ja kirjan loppu jättää vieläkin
kysymyksiä kytemään. Niin hyvä!
Jk. Oli pakko viimein tarkistaa: Oslossa on Schrøder-niminen kapakka. Jos tieni vie joskus Osloon, yksi kohde on tiedossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti