M. G. Soikkeli: Läpinäkyvä kuolema

Markku G. Soikkelin scifidekkari Läpinäkyvä kuolema (Minerva, 2014) täyttää lukuhaasteen kohdan 1: ”kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin”. Markku Soikkelin kurssilla olen sen sijaan istunut Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden laitoksella joskus 2000-luvun alkuvuosina. Kurssi oli muistaakseni nimeltään romanssikirjallisuus. En tainnut olla loisteliampia opiskelijoita, sillä kurssista on jäänyt mieleen lähinnä paljain varpain kulkenut Soikkeli. Jouluostoksilla sitten ihmettelin, miten tutun näköinen mies esitteli kirjaansa Koskikeskuksen aukiolla. Kotimaista scifiä ja vieläpä dekkari, kuulosti kiinnostavalta. Kirja olisi silti saattanut jäädä pitkäksi aikaa hyllyyn, ellen olisi nähnyt sitä Aamulehden jutussa, jossa kerrottiin Tulenkantaja-kirjallisuuspalkintoehdokkaista.

Kävipä kuitenkin niin, ettei tämä ihan minun kirjani ollut. Kirjan miljöönä on Dammerburgin kaupunki Saksassa. Eletään maailmassa, jossa periaatteessa kaikesta on tullut läpinäkyvää. Kaikkea puhetta ja liikkumista seurataan ja kaikki tieto tallennetaan Arkistoon. Ihmiset ovat telomeerihoitojen ansiosta käytännössä kuolemattomia, mutta toisaalta lähestulkoon hedelmättömiä.

”Maailma tunsi edelleen kolme ikuisuuden lajia. Oli lihan ikuisuus, johon rikkaat pyrkivät telomeerihoidoilla, ja oli muistin ikuisuus, jota yritettiin tarjota vanhuksille, vaikka nämä eivät kyenneet arvostamaan sitä. Ja jonkinlaista ikuisuutta tavoittelivat nekin, jotka maksoivat mitä vain saadakseen lapsen nimensä tai geeniensä jatkajaksi.

                Kun skandaali iski kaupunkiin, se kaatoi nämä ajattomuuden haaveet, polki perinteet lokaan, joka oli tahmeampaa kuin sukupolven muisti. ”

Identiteetti perustuu kännykän käyttöön – jos ei omista kännykkää, ei ole oikeastaan edes olemassa.  Sosiaalisen median sijaan ihmiset hakeutuvat yksityisiin luottamuspiireihin. Perinteistä virkavaltaa ei enää juuri tarvita, joten kaupungissa on vain kolme poliisia. Vastoin kaikkia odotuksia kaupungissa tapahtuu kuitenkin murha. Murhan selvittämisen pitäisi läpinäkyvässä ympäristössä olla helppoa, mutta tekijästä ei löydykään mitään jälkiä. Poliiseilla on kiire, sillä kun tieto murhasta leviää kaikille, koko yhteiskunnan turvallisuus järkkyy. Lopulta rikollinen selviää, mutta tutkimusten yhteydessä käy ilmi myös Arkistoon liittyvä korruptiosotku.

Soikkeli pohtii paljon ihmisten arvoja kehittelemässään maailmassa. Osa ihmisistä, muiden muassa komisario Jordan, kuuluu syvävihreisiin, jotka tarjoavat kuolemaa mahdollisuutena jättää loputon elämä taakseen. Muita ryhmiä ovat esimerkiksi agnostikot ja kristityt finalistit. Aineksia kirjassa on valtavasti, ja valitettavasti tuntuu, että dekkarijuoni jää kaiken  selityksen alle. Täytyy tosin sanoa, että scifi-tuntemukseni on aika vähäistä, joten en ole varmastikaan pätevä sanomaan tästä lajinsa edustajana mitään. Jotenkin tämän kirjan lukeminen kuitenkin tuntui valtavan työläältä, ja olin lopettaa kesken monta kertaa – minua kerronta ei vetänyt ollenkaan mukaansa, vaikka joitakin kiinnostavia tai hymyilyttäviä ajatuksia maailman menosta ja ihmisestä siinä olikin.

                ”– Entä miten te määrittelette luonnolliset olennot, herra Michat? Jordan kysyi pitäen kiinni vierailijaa velvoittavista kohteliaisuuksista.                 

                Michat rupisti otsaansa epäilevästi. Sitten hän sanoi: – Tuo kysymys on merkityksetön. Kaikki mikä kasvaa tai lisääntyy, on osa jatkuvaa luomista. Mutta mitä te syvävihreät siitä ajattelette?

                – Meidän mielestämme luonnollisia ovat vain ne olennot, jotka huutavat pudotessaan.”

Jk. Joulukuussa Koskikeskuksessa näkemälläni Soikkelilla oli kengät jalassa.