Astrid Lindgren: Saariston lapset

Terveisiä Saltkråkanista! Kyllä oli ihanaa. Joskus aikaisemminkin olen ehdottanut lapsille Saariston lapsien lukemista, mutta jotenkin se ei ole innostanut. Nyt aika oli kypsä. Nautimme hurjasti. Oli ihana seurata, miten lapset eläytyivät luettuun, huolestuivat ja saivat kikatuskohtauksia Pellen ja Pampulan edesottamusten äärellä.

Saariston lapset tuli sarjana tv:stä, kun olin lapsi. Opin juuri, että se onkin Lindgrenin teoksista ainoa, joka kirjoitettiin suoraan tv:tä varten. Tästä huolimatta se toimii loistavasti myös kirjana. Muuta en Saariston lapset -sarjasta juuri muistanut kuin leppoisan tunnelman, hauskan Pampulan ja hänen Laivuri-koiransa. Eipä Saariston lapset jännittävällä juonellaan pääsekään kehuskelemaan.

Kirjailija Melker Melkerson vuokraa Tukholman saaristosta talon ja muuttaa sinne Nikkarila-nimiseen huonokuntoiseen taloon kesäksi neljän lapsensa kanssa. Perheen äiti on kuollut, mutta kirjassa suurimmat surut liittyvät eläimistä ­– tai ihanasta Nikkarilasta – luopumiseen. Jotenkin liikuttavaa on Melkersonin poikien huoli siitä, että isosisko Malin jonakin päivänä menisi naimisiin ja lakkaisi pitämästä huolta veljistään. Tapaamiset muiden saaren asukkaiden kanssa ja vanhaan taloon tutustuminen saavat aikaan monia hauskoja tilanteita: on noiduttuja prinssejä, hylkeenpiilotusta ja bongoloita.

Saariston lapsissa on samaa leppoisuutta ja elämästä nauttimisen riemua kuin Melukylän lapsissa, mutta jotenkin se iskee aikuiseen vielä paremmin, koska tässä kuvataan enemmän aikuistenkin elämää. Lämmintä, hauskaa ja lempeää on kaikki niin kuin Astrid Lindgrenin kirjoissa aina, niin, että kun kirja on aika hyvästellä, ääni sortuu vain siksi, että on vain ollut niin ihanaa.

Tässä kuussa ilmestyy Jens Andersenin kirjoittama uusi Astrid Lindgrenin elämäkerta Tämä päivä, yksi elämä. Olen varauslistan ykkösenä! Siinäkin mielessä oli mukava palautella mieleen tämäkin ihanuus. Menköön kirja haasteessa kohtaan 17, kirjassa juhlitaan. Saariston lapsissa juhlitaan muun muassa joulua, juhannusta, Laivurin henkiinjäämistä ja ihanaa aamua. Sanoinko varmasti riittävän monta kertaa ”ihanaa”?  

Alkuteos: Vi på Saltkråkan 1964

Suomennos: Laila Järvinen

J. R. R. Tolkien: Hobitti

Hobitti tuli luettua jo kesällä, mutta bloggaus on jäänyt tekemättä. Huomaan muutenkin, että tässä on jäänyt kokonainen kuukausi väliin, kääk! Lukuhaasteessa tulee siis sittenkin kiire!

Kuittaan Hobitilla kohdan 29, kirja, jossa on taikuutta. Olen pyrkinyt lukuhaasteessa lukemaan itselleni uusia kirjoja, mutta samoin kuin jotkin muut lasten kanssa luetut kirjat, Hobitinkin olen kyllä kertaalleen aikaisemmin lukenut. Silloin luin sen englanniksi itsekseni, nyt suomeksi ääneen – ihan eri juttu siis.

Tällä kertaa luettavana oli leffakantinen pokkariversio.

Hobitti eli sinne ja takaisin kertoo Bilbo Reppulin, Gandalfin ja kolmentoista kääpiön matkasta lohikäärme Smaugin valtaamalle Yksinäiselle vuorelle. Seurue kulkee halki Sumuvuorten ja Synkmetsän. Matkalla kohdataan niin peikkoja, hiisiä ja hämähäkkejä kuin haltioita ja järvikansaakin. Bilbo tapaa myös Klonkun ja saa haltuunsa sormuksen, joka jatko-osissa aiheuttaa melkoistakin hämminkiä. Kun seurue jännittävien vaiheiden jälkeen saapuu Yksinäiselle Vuorelle, heidän on vielä kohdattava vuoren uumenissa kääpiöiltä ryöstämäänsä kultaa hautova Smaug. On siinä taikaa ja seikkailua kerrakseen rauhallista elämää, takkatulen lämpöä ja hyvää ruokaa rakastavalle hobitille.

Oli Hobitissa seikkailua kerrakseen myös 7-vuotiaalle tyttärelleni. Harva se ilta tutkimme kirjan lopusta löytyvää karttaa ja mietimme, kuinka mahdottoman kauan niillä vielä voi mennä – ja sitten vielä pitäisi tulla takaisinkin! 10-vuotias poikani sen sijaan tuntui pitävän Hobitista kovasti. Hänelle jäi mieleen tarkkoja yksityiskohtia, joilla hän sitten satoja sivuja myöhemmin hämmensi minua.

Itselleni Hobitti oli vielä toisellakin lukukerralla mukava kokemus. Paljon en juonesta viime kerrasta muistanut, enkä ole elokuviakaan nähnyt. Luulenpa kuitenkin, että varsinaisen Sormus-trilogian ipanat saavat lukea itse, jos (ja toivottavasti kun) joskus haluavat.  

Englanninkielinen alkuteos: The Hobbit or There and Back Again, 1937

Suomennos: Kersti Juva 1985

P. L. Travers: Maija Poppanen

Kun arki painaa tuhat kiloa, on ihana illalla lasten kanssa sukeltaa kirjaan, jossa voi tapahtua mitä vain: noustaan naurun voimasta katonrajaan, liimataan taivaalle tähtiä tai matkustetaan kompassin avulla maailman ympäri. Maija Poppanen on tiukka ja särmikäs lastenhoitaja, mutta hänen kanssaan – tai hänen vaikutuksestaan – lapset Anja ja Veikko päätyvät mitä ihmeellisimpiin seikkailuihin. Tai heille oikeastaan vain sattuu seikkailuita, ihan kesken tyhmän tiistain tai jouluostosten: ”Ja silloin, juuri kun he lähestyivät kaupan uloskäyntiä, sattui seikkailu.”

Täytän Maija Poppasella (WSOY 2010) lukuhaasteen kohdan 2, ”kirja, josta on tehty elokuva”. Elokuvasta muistin joitakin kohtauksia lapsuudesta, mutta päätimme sitten katsoa sen lasten kanssa uudelleen kirjan luettuamme.

Esimerkiksi täällä kerrotaan, että australialaissyntyinen P. L. Travers vihasi sitä, mitä Disney teki Maija Poppasesta. Voin kuvitella. Traversin Maija Poppanen on lähinnä mielikuvituksen ja elämänilon ylistystä. Disneyn musikaali taas kohottaa esiin perinteiset perhearvot. Suuressa roolissa ovat isä ja äiti, George ja Winifred Banks. Herra Banksilla on ura pankissa, rouva Banks ajaa naisasiaa suffragettiliikkeessä. Kummallakaan ei ole aikaa lapsille. Tuuli kääntyy, ja Maija Poppanen saapuu paikalle herttaisesti hymyillen. Tapahtuu hassuja. Tanssitaan nuohoojien kanssa katolla ja ratsastetaan karusellihevosilla kilpaa. Herra Banks saa potkut poikansa käytöksen takia, mutta Maijan ystävä Perttu saa hänet ymmärtämään perheen tärkeyden. Lopussa perhe lennättää yhdessä hymyillen elokuvan alussa särkynyttä, sittemmin isän korjaamaa leijaa, jonka koristeeksi äiti vielä sitaisee suffragettinauhan kaulastaan. Perhe voitti uran ja politiikan. Maija Poppanen katsoo kyynel kauniilla poskellaan, nostaa sateenvarjon ilmaan ja nousee länsituulen vietäväksi.

Lapsena minulla oli valkoinen Maija Poppas -kirja, ja siinä taisi olla useampi osa samassa niteessä. Tämä uudempi, Jaana Kapari-Jatan suomentama teos on vain ensimmäinen osa sarjaa, jota on ilmestynyt englanniksi kahdeksan, suomeksi neljä osaa. Valitettavasti en muista tuosta lapsuuteni Maija Poppasesta paljonkaan, joten en tiedä, olenko kokonaan oikeassa seuraavassa, mutta menköön silti:

Disney loi Maija Poppasen tarinaan teeman ja juonen. Elokuvan vastakkainasettelu yllätyksiä rakastavan, elämäniloisen Maija Poppasen ja uraorientoituneiden vanhempien välillä on silmiinpistävä. Maija tulee pelastamaan toimimattoman perheen ja lähtee sitten, kun häntä ei enää tarvita. Disney-siirappiin kuuluu, että perheenjäsenet löytävät toisensa. Ei elokuva toki huono ole, onhan se varsin rakastettava. Mutta silti.

Traversin kirjassa lasten elämän surkeutta ei juuri korosteta. Vanhemmat vain ovat enimmäkseen poissa ja lapset seikkailevat. Herra Lipas ei saa potkuja eikä rouva Lipas lopeta naisasian ajamista. (En kyllä muista, mainittiinko naisliikettä edes kirjassa ollenkaan.) Toisin kuin elokuvassa, kirjassa ei oikeastaan ole juonta. Poppanen tulee itätuulen mukana ja lähtee länsituulen mukana, ja välissä tapahtuu kaikenlaista jännittävää, vähän anarkististakin: neiti Leivon hemmoteltu Antero-koira ystävystyy sekarotuisten kulkukoirien kanssa ja vaatii saada nämä luokseen asumaan, eläintarhassa taas eläimet ruokkivat häkkiin laitettuja ihmisiä.

Marika Maijalan kuvat ovat sinänsä viehättäviä, mutta näen kyllä Maija Poppasen mielessäni ihan eri näköisenä. En välttämättä myöskään herttaisen Julia Andrewsin näköisenä, vaan enemmänkin napakkana, turhamaisena, joskus äksynäkin naisena, jona Travers hänet kuvaa. (Julia Andrewsin taas näen enemmänkin Sound of Musicin Mariana, joka soittaa Trappin lapsikatraalle kitaraa alppiniityllä. Julia Andrews vaikuttaa olevan perheonnen palauttamisen erikoisnainen.)

Lapset pitivät kirjasta, mutta pitivät vielä enemmän elokuvasta. Musiikki mainittiin elokuvan plussina. Poika pohti mukavasti: "Ei kai siinä kirjassa ollut niitä nuohoojia, nehän vaan tanssi. Kiva kirja siitä tulisi, kun vaan selitettäisiin, että ne tanssii." Itseni on vaikea sanoa, kummasta pidin enemmän. Pidän loogisista kokonaisuuksista ja kertomuksista, joissa on juonen kaari. Ehkä kuitenkin vielä enemmän pidän vallattomuudesta ja yllätyksistä niiden itsensä vuoksi. Siksi kai lopulta kirja.

L. M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet

Lukuhaasteen kohta 39, ”kirja, jonka muistat lapsuudestasi”, mietitytti hetken. Koska täytän lukuhaastetta myös lasten kanssa ääneen luetuilla kirjoilla, tähän kannatti löytää jotain lapsille luettavaa. Ihan pikkulasten kirjoja ei siis enää kannata muistella, mutta minä luen sitkeästi ”iltasatua” vielä 10-vuotiaalle pojalle ja 7-vuotiaalle tytöllekin. Joskus sitä miettii, pääsisikö helpommalla, jos ei tarvitsisi, mutta lukemiselle on vahvat perusteet. Sitä paitsi ”iltasatu” on mielestäni yleensä päivän paras hetki lasten kanssa.

Astrid Lindgren olisi ollut itsestään selvä valinta, mutta Lindgrenin tuotanto on tullut ipanoiden kanssa kahlattua jo aika tarkkaan. Pepit, Eemelit, Melukylän lapset, Lotat, Marikit, Ronjat ja Miot alkavat olla yhtä tuttuja ja rakkaita lapsille kuin minulle. Hyvä niin. Ehkä lapsi voisi kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi ilman Lindgrenin kirjojakin, mutta äitinä en ottaisi sitä riskiä.

Jos nyt siis ei Lindgrenin Peppiä, niin joku punatukkainen oman tiensä kulkija nyt ainakin. Rakastin lapsena Vihervaaran Annaa.  Koska Annan nuoruusvuodet on ehkä kaikkien tyttökirjojen äiti, mietin hetken, viitsinkö sitä pojalle edes lukea, mutta eipä tuo valittanut. Kaikkein övereimmissä ihanuuskohdissa perheen miesosastolta tosin kuului röhönaurua, mutta enimmäkseen Montgomeryn huumori upposi näköjään XY-kromosomeilla varustettuun yksilöönkin. (Muistan tosin joskus seurustelun alkuaikana loukkaantuneeni miehelleni verisesti, kun tämä sattui kanavapujottelussa osumaan Anna-televisiosarjaan ja oli kuolla nauruun Annan ylitsevuotavan tunteellisuuden ja kukkais-puhvihihais-ihanaisuuden äärellä. ”Suloisuuden valkea polku” ja ”Tumma päilyvä aallokko” olivat hänelle vähän liikaa.)

Anna on tyttökirjoille tyypillinen orpo päähenkilö. Laiha punatukkainen Anna Shirley päätyy Vihervaaraan Cuthbertin sisarusten Marillan ja Matthew'n luokse, vaikka nämä olivat halunneet ottaa kotiinsa pojan auttamaan maatöissä. Hiljainen Matthew ihastuu välittömään ja tunteikkaaseen Annaan heti, ja ennen pitkää Anna saa Marillankin puolelleen. Anna joutuu vilkkaan mielikuvituksensa, äkkipikaisuutensa ja turhamaisuutensa vuoksi jos jonkinlaisiin kommelluksiin. Hän saa sukulaissielun naapurin Diana Barrystä. Koulussa hän päättää vihata Gilbert Blytheä koko ikänsä. Vuosien vieriessä Annasta kasvaa lahjakas ja viisas nuori nainen, joka lopulta antaa Gilbertillekin anteeksi sen, että tämä oli ensimmäisenä koulupäivänä sanonut häntä porkkanaksi. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Kanadan rannikolla olevalle Prinssi Edwardin saarelle, Avonleaan. Maisemat tulevat lukijalle yhtä tutuiksi ja rakkaiksi kuin Annallekin.

Ilma oli raikas ja tuulessa apilantuoksua. Valot alkoivat tuikkia tuuheiden puunlatvojen välitse. Taustana häämötti meri purppuraisen usvan verhoaman, sen lakkaamaton aaltoilu kuului etäisenä ja vaimeana. Läntien taivas hehkui vielä komeita värejä, ja ne kuvastuivat vienoina ja läikehtivinä lampeen. Annan sydän avautui ja lämpeni hänen katsoessaan illan kauneutta.

Joskus lukiossa kirjoitin kirja-analyysin Anna-kirjoista tyttöjen kasvatuksen näkökulmasta. (En siis siihen aikaan viitsinyt lukea kirjoja vaan valitsin listalta kirjan, jonka olin jo lapsena lukenut. Sittemmin pikkusiskoni kuulemma vielä uudelleenkierrätti tekstinikin.) Olisipa hauska löytää se ja verrata siihen nykyisiä ajatuksiani kirjasta. Lapsena Annassa viehätti kaiketi eniten mielikuvitus ja kommellukset, joihin hän tahtomattaan joutui. Nyt huomio kiinnittyy Annan lisäksi Marillaan. Marillan jalat maassa oleva realismi, käytännöllisyys ja suorasukaisuus luovat vastakohdan Annan huikentelevaiselle mielikuvitukselle ja kauneudenkaipuulle.

– Otamme kai esille parhaan teekaluston, Marilla? hän sanoi. – Ja saanko koristaa pöydän sananjaloilla ja metsäruusuilla?

– Joutavanpäiväistä, sanoi Marilla. – Minun mielestäni ruokapöydässä pitää olla kunnon syötävää eikä kaiken maailman lehtiä ja muuta himphamppua.

– Rouva Barry oli koristanut oman pöytänsä, sanoi Anna, joka saattoi välistä osoittaa käärmeen viekkautta. – Ja pastori sanoi hänelle hienon kohteliaisuuden sen johdosta. Hän sanoi, että siinä oli samalla kertaa sekä silmän että suun juhlaa.

– Tee sitten kuten tahdot, sanoi Marilla, joka oli päättänyt lyödä laudalta sekä rouva Barryn että kenen muun tahansa. ­– Muista vain, että jätät tilaa ruoalle ja lautasille.

                      Anna ryhtyi työhön aikoen luoda taideteoksen, joka saisi rouva Barryn pöydän kalpenemaan. Ja kun hän käytti yhtä tuhlaillen mielikuvitustaan kuin metsäruusuja ja sananjalkojakin, tuli teepöydästä todella niin kaunis, että sekä pastori että hänen rouvansa huudahtivat ihastuksesta istuutuessaan sen ääreen.

– Niin, se on Annan käsialaa, sanoi totuutta rakastava Marilla.   

  

Marilla kasvattaa Annaa oikeina pitämillään opetuksilla mutta nauraa Annan kohkauksille täydestä sydämestään, usein salaa. Tuntuu, että Anna kasvattaa Marillaa yhtä paljon kuin Marilla Annaa. Molemmat ovat sydämellisiä omalla tavallaan. Alkuteos Anne of Green Gables on vuodelta 1908, mutta hirveän paljon eivät arvot ole muuttuneet. Vaikka naapurin rouva Lynde onkin sitä mieltä, ettei tyttöjen kannata haaskata aikaansa opiskeluun, kannustavat Marilla ja Matthew Annaa jopa yliopisto-opintojen pariin.

Täytyy myöntää, että jos nyt keski-iän kynnyksellä olisin lukenut Annan nuoruusvuosia ensimmäistä kertaa, olisin varmasti kyllästynyt Annan täydellisyyteen. Annassa kun ei äkkipikaisuuden ja hienoisen turhamaisuuden lisäksi juuri ole paheita. Hän on enkelimäisen epäitsekäs ja löytää oikeat sanat joka tilanteessa. Hän on noin kymmenvuotiaaksi saakka käynyt koulua vain vähän, mutta ottaa hetkessä ikätoverinsa kiinni, rynnii heidän ohitseen ja päätyy lopulta jatko-opistoluokkansa priimukseksi. Hän pitää itseään rumana, mutta on muiden mielestä varsin sievä.

Olisi vaikea päättää, kumpi punatukkaisista ja ilman vanhempia elävistä kirjallisuuden tytöistä olisi suosikkini. Pepin hillittömyyttä ja anarkistista otetta Annassa ei ole, mutta Annakin uskaltaa sanoa suorat sanat tarpeen vaatiessa. Anna-sarja on tuhkimotarina ja kasvukertomus sijaisvanhempien kanssa kasvavasta tytöstä, Peppi jää ikuiseksi pikkutytöksi Huvikumpuunsa. Molempiin ihastuvat useimmat, molempia myös paheksutaan. Peppi rakastaa pisamiaan ja punaisia lettejään, Anna uneksii kastanjanvärisistä hiuksista, mutta onnistuu värjäämään kutrinsa vihreiksi. Toisaalta Annaan on kuitenkin helpompi samaistua kuin hevosia nostelevaan upporikkaaseen Peppiin. Peppi on huikean hurja, Anna haikean suloinen. Ehkä tyttö tarvitsee molemmat. Koska itse olin lapsena enemmän runotyttö kuin rämäpää, pidin Annasta enemmän. Tai ehkä se meni näin päin: koska rakastin Annaa, minustakin tuli runotyttö.

Kate DiCamillo: Desperon taru

 Kohta 5, ”kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä”, täyttyy iltasatulukemisella. Tilasin kirjakerhon alennusmyynnistä Kate DiCamillon kirjan Desperon taru (Otava, 2009). Luin kirjaa ääneen iltasatuna 6- ja 10-vuotiaille lapsille. Kertomus upposi kuulijakuntaansa yllättävänkin hyvin. Ajattelin, että kovasti eläytyvä kuopus saattaisi pelätä liikaa vankityrmiä ja rottia ja esikoinen taas pitää kirjaa ihan lällärinä prinsessoineen. Valituksia ei kuitenkaan kuulunut, vaan kuulijat saapuivat sohvalle kirjan ääreen suuremmin houkuttelematta.

Desperon taru on sympaattinen kertomus pienestä hiirestä, joka rakastuu prinsessaan. Se on kertomus prinsessasta, jonka äiti kuolee. Se on kertomus tavallisesta tytöstä, joka haluaa prinsessaksi. Se on kertomus pimeydestä ja valosta. Se on kertomus erilaisuuden pelosta. Se on kertomus petoksesta ja anteeksiannosta. Se on ennen kaikkea kertomus rakkaudesta ja urheudesta.

Alussa erilaisesta hiirestä tuli mieleen Lokki Joonatan, joka ei suostu elämään muiden lokkien tavoin. Despero ei halua kipittää eikä nakertaa; hän rakastuu musiikkiin ja satuun prinsessasta. Oikean prinsessan, prinsessa Pavun, kauneudesta häikäistyneenä Despero uskaltaa puhutella ihmistä, mikä ei kuitenkaan ole hiiriyhteisön mieleen. Yhteisö, jopa oma perhe, hylkää Desperon. Pieni hiiri löytää kuitenkin urheuden, kun prinsessa on hädässä. Punainen lankarulla turvanaan ja ompeluneula aseenaan hän palaa vankityrmän pimeyteen, josta jo kerran pääsi pakenemaan. 

Timothy Basil Eringin kuvat ovat – no, söpöjä.

Muihin henkilöihin liittyviä sivujuonia on melkoisesti, mutta ne kytkeytyvät kaikki myös Desperon tarinaan. Kerronta liikkuu ajassa ja paikassa, mutta kertoja ohjailee pientä kuuntelijaa: 

”Taas kerran, lukija, meidän täytyy palata taaksepäin ennen kuin pääsemme eteenpäin.” 

Välillä pienempi kuuntelijani lähti keskusteluun lukijaa puhuttelevan kertojan kanssa:

”Lukija, et kai ole unohtanut pientä hiirtämme?”

”No en! Tässä jo mietinkin, miksei siitä päähenkilöstä ole puhuttu pitkään aikaan.”

6-vuotiaan tyttären tuomio: "Alkuun se oli vähän jännittävä, mutta sitten mä melkein rakastuin siihen."

Marko Leino: Joulutarina

Vaikka en ehdikään lukea kaikkia kiinnostavia kirjoja, tulen seuranneeksi innokkaasti kirjamainoksia, -arvosteluja ja -uutisointia. Niinpä törmään hyvin harvoin kirjakaupassa ja kirjastossa kiinnostavaan kirjaan, josta en olisi ennen kuullut. Ajattelinkin, että lukuhaasteen kohta 20, ”kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella”, olisi hankala löytää. Sitten hoksasin, että tähän sopii täydellisesti joulun aikaan lasten kanssa aloittamamme Marko Leinon kirjoittama Joulutarina (Gummerus, 2007). Kansikuva ja takakansiteksti kiinnittivät huomioni jouluruuhkaisessa kirjakaupassa, enkä malttanut jättää kirjaa myyntipöydälle, vaikken tiennytkään, kenelle sen antaisin. Kirjasta on tehty elokuva, joka jostain syystä on jäänyt minulta huomioimatta, vaikka jo näyttelijäjoukon perusteella se olisi varmasti katsomisen arvoinen.

Joulutarina kertoo, miten joulupukista tuli joulupukki. Se kertoo Nikolas-pojasta, joka jää orvoksi kauheassa onnettomuudessa. Se kertoo ihmisten hyvyydestä, kiintymisestä ja kiitollisuudesta, mutta myös menetyksistä yksi toisensa jälkeen. Kirjan pohjavire on haikea ja varsinkin alussa niin raa’an surullinen, ettei sitä aikuinenkaan (tai ainakaan aikuinen) kuivin silmin lue tai kuuntele. Luin kirjan ääneen 6- ja 9-vuotiaille lapsille, jotka tuntuivat eläytyvän kertomukseen kovasti. Pienempi vaati aluksi, että lukeminen lopetetaan, koska kirja on niin surullinen. Jouduin supsuttelemaan tytön korvaan, miten onnellisesti tarina lopulta päättyy, jotta sain jatkaa lukemista. Ennen onnellista loppua vastassa oli kuitenkin vielä monen monta surua. Yhtenä kirjan teemana onkin se, miten rakkauteen kuuluu myös pelko rakkaan menettämisestä.

Kirjan kieli on kaunista ja viipyilee Lapin maisemien ja revontulten kuvailussa. Joskus tosin tuntuu, että vähempikin metaforien käyttö riittäisi. Tarina on ilmestynyt yhtä aikaa kirjana ja elokuvana, millä varmaan on vaikutusta kerrontaratkaisuihin.  Monessa kohtaa tilanteet pystyy kuvittelemaan valkokankaalla, vaikkei elokuvaa ole edes nähnyt. Voinhan tietysti olla väärässäkin ja totean elokuvan nähdessäni, että se on aivan erilainen kuin olen kuvitellut, mene ja tiedä.

Tarinaan kuuluu kehyskertomus, jossa kaksi poikaa löytää kesällä meren pohjasta vanhan lippaan. Heidän ukkinsa alkaa sitten tarinoida lippaaseen liittyvää, lapsena kuulemaansa satua. Kehyskertomukseen palataan vasta viimeisessä luvussa. En tiedä, kuinka tarpeellinen tuo kehyskertomus loppujen lopuksi on, vaikka se tietysti lopussa todistaakin joulupukin olevan edelleen olemassa. Lapset ihmettelivät lukiessani useaan otteeseen, kuinka kauan ne Tommi ja Ossi oikein jaksavat kuunnella ukin tarinaa. Tosiaan – meillähän tarinan lukemiseen meni monta viikkoa, mutta Ossi ja Tommi vain lojuvat sitkeästi ukin kainalossa koko kertomuksen ajan. Hassua, miten lapset juuttuvat tuollaiseen yksityiskohtaan, mutta ainakin se todistaa tarkasta kuuntelusta.

Kirjassa muuten on 24 lukua ja ne on nimetty joulukalenterin luukuiksi, joten se sopisi hyvin joulukuun alussa aloitettavaksi. Me aloitimme vasta lähempänä joulua ja loppu venyi seuraavan vuoden puolelle, mutta sainpahan tämänkin mukaan lukuhaasteeseen.