Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Vihdoin sain luettua Pauliina Rauhalan Taivaslaulun (Gummerus, 2013), jota ystäväni on suositellut minulle monta kertaa. Taivaslaulu siis täyttää lukuhaasteen kohdan 12. Se on palkittu Vuoden kristillisenä kirjana 2013 sekä Kiitos kirjasta -palkinnolla, Kaarlen palkinnolla ja bloggaajien Varjo-Finlandialla 2014. Siitä on kirjoitettu niin paljon, että bloggauksen kirjoittaminen tuntuu turhalta: mitä tästä voisi enää sanoa?

Miksihän tartuin tähän vasta nyt? Pelkäsin kai, että kirjan suosio perustuu uskaliaaseen aiheeseen ja kummallisten lestadiolaisperheiden erilaisuudella mässäilyyn. Kuinka väärässä olinkaan. Taivaslaulu on uskomattoman hyvä. En olisi uskonut, että näin hyvä.

Taivaslaulu on mielestäni ennen kaikkea Viljan ja Aleksin rakkaustarina. Se kuvaa, miten arka Aleksi varovaisesti lähestyy kaunista Viljaa, taiteilijaa. Se kertoo niistä polttavista tunteista, joita he tuntevat sisällään, vaikka ei pitäisi kiirehtiä. Tulevaisuus on rakastavaisilla kirkkaana edessä. Lapsia otetaan vastaan kyllä, niitä kai tulisi parin vuoden välein? Niitä tulee koko ajan. ”Kahden aikuisen välinen vapaa rakkaus kesti yhden kuun kierron.”  Kun alle kouluikäisiä lapsia on neljä, Vilja kuulee odottavansa kaksosia. Se on jo liikaa. Vilja luhistuu.

Itken tauluja, jotka jäivät maalaamatta ja runoja jotka jäivät lukematta. Itken nuoruutta joka loppui liian nopeasti ja keski-ikää joka siintää liian kaukana. Itken lapsia jotka jäävät silittämättä ja miestä joka jää suutelematta. Itken päiviä joina aurinko ei nouse ja öitä joina kuu tuijottaa kasvojani kuolemankalpena. Itken iloa joka katosi ja surua joka on kätkettävä.

Arvostan sitä, että Rauhala ei kuvaa lestadiolaisuutta pelkästään pahana ja ahdistavana asiana, vaan Vilja kokee kirjassa myös Jumalan rakkautta ja Siionin virsien tuomaa lohtua. Viljan suurimpana tukena on hänen oma miehensä, joka haluaa pelastaa perheensä. Vilja rakastaa lapsiaan niin että kipeää tekee. Vilja väsyy, mutta ei kaipaa ”maailmaan”.

Tämä maailma rakastaa sarjakuvahahmoiksi jalostettuja sukupuolia, erityisen miehiä ja erityisen naisia, jotka heijastelevat toistensa kiillotetuilta pinnoilta vain itseään. Minä rakastan kohtuullisia miehiä ja kohtuullisia naisia, jotka ymmärtävät luonnon ihmisessä ja ihmisen luonnossa. Rakastan pitkospuilla vieretysten käveleviä tuulipukumiehiä ja -naisia. Rakastan tunturissa perätysten hiihtäviä reppuselkämiehiä ja -naisia. Rakastan työnteossa jäntevöityneitä laihoja miehenkehoja, rakastan äitiyden pehmentämiä naisenvartaloja.

Ja silti – kirjassa otetaan rohkeasti kantaa ehkäisykieltoon ja muihin lestadiolaisen liikkeen epäkohtiin menneisyydessä ja nyt. Sisäänpäin kääntynyt yhteisöllisyys tuo parhaimmillaan turvaa ja lohtua, mutta pahimmillaan se johtaa suureen ahdistukseen: Katseet osuvat ensin vatsaan – "onpa tuokin säilynyt hoikkana" ei ole kehu. Varpaankyntensä lakannutta yhdentoista lapsen äitiä nöyryytetään hoitokokouksessa. Pahinta on rikoksentekijöiden suojeleminen pedofiliatapauksissa. Kyseenalaistajat suljetaan yhteisön ulkopuolelle.

Viljan näkökulma on yksittäisen naisen ja äidin. Hän ihailee suurperheiden jaksavia ja hyvinvoivia äitejä, mutta välillä ihmettelee, miksi lestadiolaisnaiset leipovat aina pullaa. Hänellä on vahva henkilökohtainen usko, mutta hänestä on silti karmean väärin, kun lapset pyhäkoulussa oppimansa perusteella tuomitsevat kavereitaan tulimereen. ”Muttaku pyhäkoulussa sanottiin, että uskottomat joutuu kadotukseen. Äiti, ookko sää oikein uskomassa?” Häntä säälittää lapset, jotka jo pieninä huomaavat olevansa erilaisia kuin muut kuunnellessaan kännykästään Beethovenia. Sairaalassa hän ajattelee syntymättömiä lapsiaan, jotka hän on murhannut, jos ei ole heitä ottanut vastaan – näin hänelle on opetettu, tähän hän on kasvanut.

Jos minä hetken yrittäisin maan päällä koota voimia, että jaksaisin hoitaa elävät lapseni, huutaisi jo taivaan avaruudessa joku sielu omaa tuskaansa. Enkä minä erota, kumman huuto on hätäisempi, kumman itku raastavampi, elävän vai syntymättömyyttään surevan.

 – – 

Tuskallisin helvetti on näky, jossa lapset jäävät ilman äitiä. Siihen helvettiin voi joutua jo maan päällä.

                      Siihen helvettiin olen itse matkalla, ja joka askelella mieleni sekä kivettyy että hajoaa, enkä silti uskalla kääntyä. Viimeisiksi sanoikseni huudan: Armahtakaa tyttäreni.

Kirjan kieli on selkäpiitä karmivan kaunista ja viimeisteltyä, ja kerrontaratkaisu tuo kirjaan monia ääniä. Aleksin ja Viljan rakkaustarinaa kerrotaan Aleksin näkökulmasta. Nuoren lestadiolaispojan kasvun kuvaus osoittaa, että lestadiolaismiehet eivät ole naisia alistavia hyväksikäyttäjiä, niin kuin joskus erehdytään yleistämään. Vilja on minäkertojana niissä osuuksissa, jotka kuvaavat raskautta ja masennusta. Pienten tyttöjen maailma näkyy osuuksissa, joissa tytöt leikkivät nukeilla, mollamaijoilla ja barbeilla. Erilaiset naistyypit näyttäytyvät pikkutyttöjen silmin varsin stereotyyppisinä roolimalleina. Kerrontaan limittyy lisäksi Tutkiskelun paikka -nimisessä blogissa ilmestyneitä kirjoituksia kommentteineen. Pidän tätä hyvänä ratkaisuna. Kauniilla, koskettavalla kielellä kerrottu rakkaustarina kärsisi, jos kerrontaan sekoittuisi liikaa teoreettista lestadiolaisuuden ongelmien pohdintaa. Blogitekstien avulla Rauhala voi käsitellä lestadiolaisuutta yleisemmällä tasolla. Kommenteissa esiin tulevat toisenlaisetkin totuudet: on myös niitä, jotka iloitsevat lapsikatraastaan. Toisaalta näkyy hyvin tuomitsevia asenteita. Lopulta käy ilmi, että blogikirjoituksetkin liittyvät Aleksin ja Viljan kertomukseen.

Joitakin vanhoillislestadiolaisia lukijoita Taivaslaulu on blogikommenttien mukaan loukannut. On varmasti totta, että liikkeessä on moni asia muuttunut hoitokokousten ajoilta. Samoin todella haluan uskoa, että missään ei pyhäkoululaisia enää pelotella helvetin liekeillä. Varmasti on onnellisia suurperheiden äitejä, joiden mielestä kohdunpoisto ei ole suomen kielen kaunein sana. Mielestäni on kuitenkin tärkeää antaa ääni niille, jotka uupuvat ja syyllistyvät synnytystaakan alla – kuopan pohjalla, kuten Vilja lopussa kuvaa.

Kaiken kaikkiaan Taivaslaulu oli koskettava lukukokemus, paljon parempi kuin olin odottanut. En tiedä, miten sitä lukee ihminen, jolla ei ole ollenkaan kokemusta hengellisistä yhteisöistä, mutta tällaiseen erään herätysliikkeen liepeillä kasvaneeseen äitiin se teki kyllä suuren vaikutuksen.

Se, mistä saa turvan ja voiman, on myös se, mikä voi eniten satuttaa. Jos usko ei olisi Viljalle tärkeä, hän voisi kääntää liikkeelle selkänsä ja elää niin kuin muutkin. Usko ja yhteisöön liittyvä identiteetti ovat Viljassa kuitenkin syvällä. ”Uskovaiset ovat kauniita kuin kansanlaulu. Metsän puista he ovat pitkiä suoria mäntyjä.” Lopussa ainakin Aleksi ymmärtää, että Herramme metsään mahtuu monenlaisia puita. ”Hän uskoi, että Jumalan huolenpidossa saivat elää muutkin puut.”