Juha Itkonen: Ajo

Elämä ajaa ihmistä kummallisille ajeluille. Ajamiseen liittyy itsenäisyyden ja vapauden tunne, mutta kaikki ajelut eivät pääty onnellisesti.

Minut taas ajoi Juha Itkosen Ajon kimppuun lukuhaasteen kohta 11: ”sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut”. Pitipä oikein tarkistaa: olen tosiaan lukenut kaikki tähänastiset Itkoset, mukaan lukien lastenkirjan Topsi ja tohtori Koirasson. Suosikkini taitaa edelleen olla Kohti. En ole ajatellut Itkosta minään ehdottomana suosikkikirjailijanani, mutta tähän mennessä en ole pettynyt. En minä nytkään pettynyt.

Ajo kertoo kolmen, oikeastaan neljänkin sukupolven ihmisistä kolmen henkilön näkökulmasta.

On Heljä, joka on naimisissa Onnin kanssa. Heidän elämäänsä on kohdannut kipu, joka on jollakin tavalla läsnä kaikessa sen jälkeen. Kaikki on jollakin tavalla vinksallaan ja elämästä tulee selviytymistä. Heljä löytää lohdutusta uskostaan, Onni musiikista. Heljä pystyy uudistumaan ja jatkamaan vahvana elämää eteenpäin. Hän hankkii ajokortinkin, kun Onni ei pysty ajamaan.

On poika, josta äiti odottaa ylioppilasta mutta joka itse on kiinnostuneempi muusikon urasta. Poika kirjoittaa päiväkirjaansa keikkakesän – ja elämän – kynnyksellä. On naapurin Marja. On finnit. On Rollarit, on Beatlesit, on oma bändi, Indians. On kyyti, joka päättyy.

On Aino, joka lähtee poikansa Aarnen kanssa kotoa BMW:llään kertomatta miehelleen, Piille, kertomatta yhtään kenellekään. Aarne ihmettelee, milloin isä tulee, Pii epäilemättä ihmettelee, missä Aino ja poika ovat. Aino itse ihmettelee, miten kaikki vielä päättyy.

Kuten arvata saattaa, henkilöiden tarinat kytkeytyvät toisiinsa, joskin Ainon kertomus melko hatarasti. Kirjan rakenteessa oli jotakin hyvin tuttua. Mietin, että olen lukenut monta vastaavalla tekniikalla rakennettua kirjaa, mutta en yhtäkkiä keksinyt, mitä ne olivat. Antti Majanderin arvostelu  palautti mieleen, että Itkonen itse on rakennellut sukupolvikerrostumia samaan tapaan kolmessa aiemmassa romaanissaan. Eipä ihme, että tuntui vähän nähdyltä. Tietysti kahdessa eri ajassa liikkuminen tuo mukaan laajempaa perspektiiviä. 

Ainon osuus ei kovin kiinteästi liittynyt Heljän osuuden keskeisimpään aiheeseen, joten yhteydet jäävät lukijan tulkittaviksi. Ristinsä jokaisella? Toisaalta huomio kiinnittyy ainakin siihen, miten Aino kokee Piin perheen olleen kaikkea sitä, mitä hänen omasta lapsuudestaan on puuttunut, vaikka Piin äidinkään nuoruus ei liene ollut ihan helppo ja seesteinen. Tällaista kirjaa lukiessa lähtee helposti psykologisoimaan fiktiivisiä henkilöitä. Miten heidän taustansa vaikuttaa siihen, miten he toimivat? Mikä muu motivoi toimintaa?

Vaikka rakenne onkin tuttu, aihe on uusi. Itkonen kertoo saaneensa idean romaaniin oman sukunsa kipeistä tapahtumista. Oman lapsen kuolema on rankka aihe, ja jos siihen vielä liittyy syyllisyyttä, käsiteltävää riittää. Miten siitä selviää sukupolvi, jolle tunteista puhuminen ei ole luontevaa?

Oli tämä koskettava monessa kohtaa. Yleensä olen nauttinut Itkosen kirjoissa erityisesti siitä, miten kertoja havainnoi nykyaikaa tai lähihistoriaa ja tarjoilee herkullisia näkökulmia yhteiskuntaamme. Tässä sitä ei ollut niinkään paljon, vaan huomio kiinnittyi yksilöiden ja perheiden kohtaloihin. Valitettavasti tästä ei kuitenkaan ihan unohtumatonta elämystä syntynyt.

Lukemisia Satujen saarelta

Mieheni haaveena on pitkään ollut matkustaa Islantiin. Täytyy myöntää, että alkuun en ollut valtavan innoissani, vaikka ainahan hyvässä seurassa reissaaminen on mukavaa. Kun aloin tutustua paikkaan tarkemmin, innostuin itsekin. Veimme lapset papan hoitoon ja teimme neljän päivän pikapyrähdyksen kesäkuiseen Islantiin. 

Ehdimme muutamassa päivässä nähdä klassisimmat nähtävyydet: palasen Þingvellirin kansallispuistoa, Strokkur-geysirin ja Gulfoss-putouksen. Sen lisäksi ajelimme yhdeksi yöksi Länsivuonoille keskelle-ei-mitään. Paitsi että Islannin mittapuilla se ei vielä kai ollut edes korpea. Pääsimme myös pulahtamaan ihan luonnolliseen kuumaan lähteeseen. Näimme laavakenttiä ja tulivuoria. Näimme lunta ja jäätä, virtaavaa vettä, merivettä, kylmää vettä, kuumaa vettä ja vesihöyryä. Näimme valtavan määrän lintuja – valitettavasti emme lunneja – ja saimme kiukkuisen tiiran kimppuumme. Maalaishotellin kukko taas oli vähällä saada minut kimppuunsa, kun alkoi, ryökäle, huutaa heti kolmen jälkeen aamuyöstä ikkunani alla.

Paljon jäi kuitenkin näkemättä. Vaikka reissulle lähdettiin sillä mielellä, että kerran elämässä pitää käydä Islannissa, paluumatkalla suunnittelin jo salaa mielessäni, mitä seuraavalla kerralla pitäisi nähdä (jäätikkö, lunni, valas), missä käydä (saaren ympäri ja sinne tänne) ja mitä ottaa mukaan (vaelluskengät, kiikari, lintukirja).

Lukuhaasteen kohta 24, kirja, joka tapahtuu paikassa, jossa olet aina halunnut käydä, täyttyköön nyt tämän matkan lukemistolla. Matkaoppaan ja tiekartan lisäksi kirjastosta löytyi mukaan kolme islantilaista kirjaa: Kristín Steinsdóttirin Omaa tietä, Sjónin Skugga-Baldur sekä Arnaldur Indriðasonin Haudanhiljaista. Kuvittelin, että kirjojen määrä olisi ylimitoitettu pienelle lomalle, mutta lentomatkat ja aikaerosta johtuvat aamuöiset heräämiset saivat aikaan sen, että lukeminen pääsi loppumaan kesken! 

Olen huomannut, että minua kiinnostaa matkoilla yleensä eniten luonto ja kieli. Islannin kieli näyttää alkuun todella omituiselta ð-, þ- ja æ-kirjaimineen. Toinen erikoisuus on nimikäytäntö. Ihmettelin kirjastossa, miksi kirjat olivat hyllyssä kirjailijan etunimen mukaan aakkostettuna. Haudanhiljaista-kirjan alussa olevan Kirjaimista ja nimistä -selostuksen mukaan suurella osalla islantilaisia ei ole sukunimeä vaan heidän tulee nykyään käyttää -son- tai -dottir-loppuista patronyymiä. Patronyymillä ei koskaan puhutella ihmistä, vaan esimerkiksi teoksen päähenkilö Erlendur Sveinsson on joko Erlendur tai Erlendur Sveinsson, muttei koskaan pelkästään Sveinsson. Joillakin on kuitenkin vanhoja sukunimiä, jolloin heistä voidaan käyttää pelkkää sukunimeä. Kirjoitan siis Arnaldurista ja Kristínistä, vaikka emme sinunkauppoja olekaan tehneet.

Kristín Steinsdóttir: Omaa tietä (LURRA Editions 2010)

Islanniksi ilmestynyt 2006 (Á eigin vegum)

Suomentanut Marjakaisa Matthíason

191 sivua

Omaa tietä ei takakannen perusteella juuri houkutellut vetävällä juonellaan. Se lupasi kuvausta leskinaisen yksinäisyydestä. Kuinkahan kiinnostavaa se voisi olla? Ajattelin, että ainakin kirja on lyhyt ja sivutkin on vielä kirjoitettu niin leveillä marginaaleilla, että sen lukee vaikka väkisin. Väärässä olin. Kirjan päähenkilön, Sigþrúðurin elämästä kerrotaan verkkaisen toteavasti, mutta Sigþrúður kyllä hurmaa lukijan. Hän on varttunut Valkama-tilalla kasvattilapsena kiltin  Hallfríður-emännän hoivissa. Hänen äitinsä on kuollut synnytyksessä ja isästä ei juuri tietoa olekaan. 

Sigþrúður tietää kuitenkin, että hänen juurensa johtavat Ranskaan, minkä vuoksi hän tutkii Ranskan karttoja ja unelmoi Pariisista. 

Sigþrúður suhtautuu tyynen rauhallisesti, tulipa eteen mitä tahansa. Hän kohtaa rakkautta ja kuolemaa. Hän ei ole tunteeton, mutta tunteet eivät vie häntä pois tolaltaan. Häntä eivät hetkauta edes aaveet matka-arkussa eikä hylkeeneväksi muotoutunut toinen käsi. Sigþrúðurilla on tapana käydä tuntemattomien ihmisten hautajaisissa ja laulaa siellä virsiä niin kovaa, että vieressä olijat katsovat pitkään. Hän muistaa aina mainita, kuinka montaa lajia ruokaa hautajaisissa on tarjoiltu. 

Joskus arjen melskeessä kaipaan sitä, että kaikki rakkaatkin ihmiset haihtuisivat viikoksi ilmaan ja voisin tehdä ihan mitä haluan. Sigþrúðurin koko elämä on oikeastaan sellaista, ja se näyttää sopivan hänelle erinomaisesti.Yksinkertaisesta juonestaan huolimatta kirja on monella tapaa riemastuttava.

Sjón: Skugga-Baldur (LIKE 2005)

Islanniksi ilmestynyt 2003 (Skugga-Baldur)

Suomentanut Tuomas Kauko

112 sivua

Sjón on islantilainen kirjailija ja muusikko, joka on tehnyt sanoituksia mm. Björkille. Moni bloggari on lukenut Sjónin viimeisimmän romaanin Poika nimeltä Kuukivi, mutta sitä en tähän hätään saanut kirjastosta. Niinpä mukaan lähti hänen toinen romaaninsa Skugga-Baldur, joka sai Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2005. Skuggabaldur on islantilaisissa kansantarinoissa hahmo, joka on puoliksi kissa, puoliksi kettu tai koira. Toisaalta se voi tarkoittaa myös pahaa henkeä tai piileskelijää. Kirjassa siihen liittyy myös sanaleikki: yksi keskeisistä henkilöistä on omituista kettujahtia käyvä pastori Baldur Skuggason, jolla ei ole ihan puhtaat jauhot pussissa.

Kirjan ensimmäisessä osassa pastori Baldur Skuggason ja punaruskea napakettu huijaavat toisiaan lumituiskussa. Kerronta etenee lyhyinä, noin puolen sivun mittaisina lukuina. Olen nähnyt Sjónin tekstiä kutsutun proosarunoksikin, mutta kyllä kerronta minusta on varsin proosamaista siitä huolimatta, että se on jaettu lyhyisiin jaksoihin.

Toisessa osassa, joka ajallisesti sijoittuu pari päivää aikaisempaan, tavataan aluksi ihan eri henkilöitä: kasvitieteilijä Friðrik b. Friðjónsson sekä Abba, down-tyttö, jonka hän on pelastanut luokseen aikana, jolloin poikkeavat lapset yleensä surmattiin heti synnytyksessä. Kerronta liikkuu ajassa edestakaisin: välillä puhutaan siitä, miten Abba päätyi Friðrikin luokse, välillä tapahtumista Abban kuoleman jälkeen. Kertomus  herättää ajatuksia siitä, kenellä on oikeus olla ja näkyä.

Skugga-Baldur on vinkeä sekoitus kansantarinaa ja nykyaikaista kerrontaa. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1880-luvulle. Alkuosa ehkä hieman ihmetytti muttei ehtinyt pitkästyttää, keskiosa oli kiinnostava ja koskettava, kun taas loppuosa, jossa pastori häälyi elämän ja kuoleman rajamailla lumiluolassa ketun kanssa, oli absurdiudessaan hauska. Kaiken kaikkiaan kirja oli sivumääräänsä suurempi teos.

Arnaldur Indriðason: Haudanhiljaista (Blue Moon 2004)

Islanniksi ilmestynyt 2001 (Grafarþögn)

Suomentanut Seija Holopainen

269 sivua

Arnaldur Indriðason on palkittu islantilainen dekkaristi. Valitsin hänen Komisario Erlendur -sarjastaan toisen suomennetun teoksen, koska ensimmäistä, Rämettä, ei nyt kirjastossa ollut. Jos joskus tuntuu, että kirjoissa ei päästä asiaan, tässä kirjassa ensimmäinen virke ei jättänyt toivomisen varaa:

Otettuaan luun sitä lattialla kaluavalta lapselta mies näki heti, että se oli ihmisen luu.

Luiden arvoitusta komisario Erlendur sitten lähtee selvittämään. Rinnan Erlendurin tutkimuksien kanssa kerrotaan löytöpaikalla asuneesta perheestä, jonka isä oli vaimoaan pahoinpitelevä ihmishirviö. Lukija aavistaa, että luut liittyvät perheeseen, mutta vasta lopussa paljastuu, miten. Perheväkivaltaan törmätään kirjan nykyhetkessäkin, kun Erlendur etsii pulaan joutunutta narkomaanitytärtään.

Kuten poliisiromaaneissa yleensä, rikosjuonen rinnalla käsitellään poliisin omaan elämään liittyviä asioita. Haudanhiljaista-romaanissa Erlendur joutuu kohtaamaan syyllisyyden siitä, että jätti oman perheensä. Lukijan on kuitenkin helppo olla Erlendurin puolella – vaimo kun vaikuttaa äärimmäisen hankalalta ihmiseltä, joka ei antanut Erlendurin tavata lapsiaan, vaikka tämä olisi halunnut. Yhdistävänä tekijänä kaikille näille risteäville kertomuksille onkin se, kuinka lapset kärsivät aikuisten ongelmista. Vaikkei kirja muuten olekaan kovin raaka, ovat perheväkivallan kuvaukset puistattavia. Täytyy sanoa, että minulla ne jäävät kummittelemaan mieleen enemmän kuin se, jos dekkarissa poliisit ja rikolliset ottavat verisesti yhteen.

Vaikka islantilaisten kirjojen valikoiminen oli melko sattumanvaraista, olin kyllä tyytyväinen matkalukemistooni. Ne avasivat hiukan islantilaista sielunmaisemaa. Kaikissa oli jotain hiukan yliluonnollista. Kaikissa ihminen oli luonnonvoimien armoilla: jos tunturissa alkoi lumimyrsky, saattoi käydä niin, ettei paluuta ollut. Haudanhiljaista-dekkarin tapahtumapaikat olivat lähellä yhtä majapaikoistamme, ja tuttuen nimien vilahteleminen kirjassa antoi lukemiseen oman lisänsä. Siinä sivuttiin hieman myös Islannin lähihistoriaa toisen maailmansodan britti- ja yhdysvaltalaismiehityksen ajoilta. 

Jos laukkuun olisi mahtunut lisää luettavaa, olisin mielelläni tutustunut myös Yrsa Sigurðardóttiriin ja tietysti nobelisti Halldór Laxnessiin. Paluumatkalle lähtiessä sormeilin pitkään heidän englanniksi käännettyjä kirjojaan lentokentän kirjakaupassa, mutta päädyin pitämään kiinni periaatteestani, jonka mukaan käännöskirjoja luetaan vain suomeksi. Näille varataan siis seuraavalla reissulla tilaa matkalaukussa, vaikka siellä lintukirjan ja kiikarin välissä. Tai ehkä niitä voisi lukea jo matkasta haaveillessa, luulen nimittäin, että saattaa mennä jokunen vuosi ennen kuin uusi reissu Islantiin toteutuu.

Veronica Roth: Outolintu ja Kapinallinen

Trilogian valinta lukuhaasteeseen (kohta 26) tuotti hitusen tuskaa. Monta trilogiaa olen tullut lukeneeksi, mutta nyt kun pitäisi valita yksi, joka on vielä lukematta, en osannutkaan päättää. Lopulta tein jälleen päätöksen ”ammatillisesta hyötynäkökulmasta” ja tartuin suurta huomiota keränneeseen nuorille suunnattuun Veronica Rothin Outolintu-trilogiaan. Nyt lukemani kaksi ensimmäistä osaa ovat ilmestyneet Outi Järvisen suomentamana Otavalta 2014. Uskollisen kimppuun pääsemistä pitää hiukan odotella, mutta varaus on kirjastossa vetämässä. 

Alussa hämäsi, kuinka paljon yhteistä Outolintu-sarjassa oli Nälkäpelin kanssa. Toisaalta, dystopia-kuvaukset ovat nyt kuulemma nuortenkirjallisuudessa kuuminta hottia ja kuusitoistavuotias tyttö päähenkilönä on kai sekin nuortenkirjalle tyypillistä. Rakkautta, rohkeutta ja rajuja valintoja tarvitaan, jotta kirjasta saadaan vetävä. Onko se sitten ihme, jos samalla varmalla reseptillä tehdyt kirjat muistuttavat hieman toisiaan?

Erojakin on. Nälkäpelissä maailma, Panem, on jaettu vyöhykkeisiin, joita hallitsi Capitol. Jokaisella vyöhykkeellä on oma tehtävänsä Capitolin tarpeiden tyydyttämiseksi. Capitol pitää kaikki hallinnassaan pelottelemalla heitä vuosittain järjestettävän Nälkäpelin avulla. Koska Panemin tapahtumista on kirjoitettu kolme kirjaa, on tietysti oletettavaa, että kaikki muuttuu. Outolinnussa taas yhteiskunnan muodostaa viisi osastoa, joita ei kukaan hallitse yläpuolelta. Osastot ovat syntyneet maailmaa raatelevien sotien jälkeen sen mukaan, millaisesta ihmisen taipumuksesta ihmiset uskoivat sekasorron johtuneen.

Ne, jotka syyttivät vihaa, muodostivat Sopuisan.

– – 

Ne, jotka syyttivät tietämättömyyttä, muodostivat Terävän.

– – 

Ne jotka syyttivät vilpillisyyttä, muodostivat Rehdin.

– –

Ne jotka syyttivät itsekkyyttä, muodostivat Vaatimattoman.

– – 

Ja ne jotka syyttivät pelkuruutta, muodostivat Uskaliaan.

Osastojen ulkopuolella ovat osattomat. Osattomaksi joutumista pidetään pahempana kuin kuolemaa, joskin kirjasarjan toisessa osassa selviää, että ihan näin ei ehkä olekaan. 16-vuotiaana nuori saa itse valita, mihin osastoon liittyy. Valintaa edeltää taipumustesti, mutta testituloksen ei tarvitse antaa vaikuttaa valintaan. Outolinnun päähenkilö on Beatrice (Tris) Prior, joka on kasvanut vaatimattomien parissa. Taipumustestissä hän kuulee olevansa divergentti, jolla on useiden osastojen piirteitä. Divergenttiys on ehdottomasti salassa pidettävä, vaarallinen asia. Tris tekee valintansa ja liittyy Uskaliaaseen, jossa adrenaliini virtaa ja elämä on vaarallista.

Trilogian ensimmäinen osa, Outolintu (Divergent 2011) keskittyy Uskaliaan koulutukseen. Uskalias ei tunnu olevan yhtenäinen osasto. Vallanhimo ja väkivaltaisuus ovat huono yhdistelmä. Tris joutuu kyseenalaistamaan kotonaan omaksumiaan asenteita. Tris pohtii, ovatko osastot ajautuneet liian kauas alkuperäisistä päämääristään. Uskaliaan julkilausumassa sanotaan: ”Minä uskon arkisten tekojen ylevyyteen, rohkeuteen, joka saa ihmisen puolustamaan toista.” Joissakin uskaliaissa tätä henkeä on jäljellä. Käy myös ilmi, että Terävä haluaa käyttää Uskaliasta omiin tarkoituksiinsa, joista ei vielä oikein ota selvää. 

Maailmaa hallitaan erilaisten Terävän kehittämien seerumien ja simulaatioiden avulla. Uskaliaassa koulutettavat joutuvat käymään läpi erilaisia pelkosimulaatioita. Sopuisa taas pysyy rauhallisena rauhaseerumin avulla. Rehdissä käytetään totuusseerumia valheenpaljastukseen. Terävällä on  keinonsa myös valjastaa massoittain ihmisiä simulaatioihin, joissa näistä tulee aivokuolleita taistelijoita. Näin myös älyä voidaan käyttää hyväksi väärin.

Toisin kuin Nälkäpelissä, Outolinnussa näkyy paikoin uskonnollista käyttäytymistä kaiken kohelluksen keskellä. Vaatimattomat pitävät nöyriä ruokarukouksia, sopuisilla taas on omat yhteisölliset rituaalinsa. Tris pohtii usein anteeksiantoa ja kuolemanjälkeistä elämää ­– eikä ihme, sen verran lähelle kuolemaa hän usein joutuu. Ellei tämä uskonnollisuus saa päätösosassa suurempaa roolia, tuntuu, että kyse on vain kirjoittajan oman, loppukiitoksissa esiin tulevan vakaumuksen hieman päälleliimatusta kytkemisestä kirjaan.

Kaiken ohella kirjassa kulkee myös tietysti Trisin ja Tobiaksen rakkaustarina. Tobias on varmasti suuren lukijakunnan mielestä ihana. Hän on lähes peloton ihannepoikaystävä, jolla on omat kipeät kohtansa ja jossa on sopivasti särmää. Niin kuin kuvioon kuuluu, rakkaus joutuu välillä koetukselle ympäristön paineissa mutta tuntuu kestävän.

Toinen osa, Kapinallinen (Insurgent 2013), panee Trisin yhä vaikeampien kysymysten ja tilanteiden äärelle. Hänen on valittava puolensa tilanteessa, jossa ei aina erota ystävää vihollisesta. Hänen on asetuttava rakastamiaan ihmisiä vastaan. Hänen on päästävä yli tärkeiden ihmisten kuolemista – ja jopa ystävän tappamisesta. Teloituspöydällekin Tris ehtii, mutta koska kirjasarjaa on vielä jäljellä kokonaisen kirjan verran, ei liene paha spoilaus paljastaa, että apu saapuu yllättävältä taholta. Kapinallisessa osastot, etenkin Uskalias ja Terävä ovat pahasti toisiaan vastaan. Osa uskaliaista haluaa terävät hengiltä, pieni osa jahtaa tärkeäksi tietämäänsä tietoa, joka on Terävän hallussa. Kapinallisessa päästään tutustumaan myös osattomiin:

Kaikki nauravat. Me kaikki nauramme. Ja minä tajuan että saatan nyt olla tekemisissä Tobiaksen todellisen osaston kanssa. Heitä ei yhdistä mikään tietty hyve. Heidän luonteensa, tekonsa, värinsä ja vikansa ovat heidän omiaan.

                      En tiedä mikä sitten sitoo heidät yhteen. Minä en keksi heissä mitään muuta yhdistävää tekijää kuin epäonnistumisen. Mutta oli se mitä tahansa, se tuntuu riittävän.

Kirja panee ajattelemaan ainakin lokeroimista. Yhden ominaisuuden nimeen vannominen ei taida tuottaa kovin hyviä tuloksia. Toisaalta Outolinnussa näkyy koko ajan taustan vaikutus ihmisen käyttäytymiseen. Vaatimattomasta lähtöisin oleva Tris ja rehdistä tuleva Christina keskustelevat:

”Täällä sinä siis kasvoit. Piditkö sinä tällaisesta elämästä?” Hän kurtistaa kulmiaan. ”Et varmaan, koska halusit lähteä.”

– – 

”Pidin joistakin asioista ja vihasin joitakin toisia”, sanon. ”Ja joitakin asioita en edes tiedostanut ennen kuin menetin ne.”

Kuten tällaisen sarjan henkeen kuuluu, toisen osan loppuratkaisu jää kutkuttavasti kohtaan, jossa maailma, sellaisena kuin osastojen väki sen tietää, on taas muuttumassa. 

Outolintu-trilogia on varsin vahvasti tuotteistettu. Elokuvat kahdesta ensimmäisestä osasta on tehty elokuvat, ja viimeisestä osasta on luvassa peräti kaksi elokuvaa. Kirjoja on tehty myös toisen henkilön, Neljän, näkökulmasta. Fanisivustoja on lukuisia. Tätäpä tämä kai nykyään on, ja hienoa, kun lukemisesta noin innostutaan. Että peukkuja vain tälle. Ei tästä nyt minun ehdoton suosikkini tullut, mutta ihan vetävää luettavaahan tämä ­– menee sarjaan ”nytpä tiedän, mistä puhutaan”.

Anu Ojala: Pommi

Yritän silloin tällöin haravoida ajankohtaisia nuortenkirjoja miettien, mitä niistä voisi oppilaille suositella. Nuorten aikuisten uutuushyllystä poimittu Anu Ojalan Pommi (Otava, 2014) lupaili ajankohtaista ekotrilleriä ja vaikutti aiheeltaan kiinnostavalta, mutta toteutus ei oikein vakuuttanut.

Pommin päähenkilö on lukiolaistyttö Milla, joka aloittaa lukion verkkolehdessä Me ja eläimet -blogia:

”Eläimet ovat aina olleet lähellä sydäntäni. <3 <3 Tai oikeastaan pitäisi kai sanoa että <3:messäni. Kukapa voiis vastustaa, kun pieni kissan- tai koiranpentu pyytää silityksiä? Ei kukaan oikeasti hyvä ihminen! Rakastan uskollista ystävääni, pientä mopsiani, Roosaa, joka aina tuhisee ja puhisee ja kuorsaa vieressäni. ”

Mian ajatus on lähinnä postailla blogiin söpöjä kuvia mopsistaan, mutta tilanne muuttuu nopeasti, kun Joshua-niminen kommentoija vastaa hänen ensimmäiseen bloggaukseensa syyttämällä Miaa siitä, että söpösti kuorsaava ja tuhiseva mopsi on oikeasti tukehtumaisillaan. Mia päättää kaivaa esiin faktaa todistaakseen Joshuan olevan väärässä, mutta päätyykin äkkiä eläinaktivistien joukkoon kuvaamaan sikalan ja teurastamon oloja. 

Kaikki käy kovin äkkiä, ja ainakin aikuista lukijaa tahti epäilyttää. ”Jos siinä ei ollut koirista mitään, se saattoi hyvin helpostikin mennä ohi. Kun ei mulla voi olla aikaa ihan kaikkea opetella… Possu on possu, ja pihvi on pihvi, mikä siinä voi olla niin monimutkaista tai edes kiinnostavaa”, vastaa Mia ystävälleen Annikalle, joka kirjan alkupuolella ihmettelee, eikö Mia muista keskustelua ruokatuotannosta filosofiantunneilta. Reilut sata sivua myöhemmin Mia on jo terävänä tenttaamassa maa- ja metsätalousministeriä ruokatuotannosta. Muutos kissavideobimbosta vakavasti otettavaksi eläinaktivistiksi on epäuskottavan nopea. Totta kai suurena tekijänä tässä on rakkaus: Mia tapaa Kimin, ja kaikki on yhtäkkiä selvää. Lukija kyllä haistaa, että Kimissä on jotain mätää, mutta Mia ei sitä tunnu tajuavan.

Sääli, että kirja ei oikein sytytä, sillä aiheen pitäisi kyllä kiinnostaa jokaista jollakin tavalla. Melkein yhtä paljon kuin tuotantoeläimiä ja Mian mopsia, tätä lukiessa käy sääliksi Miaa, joka joutuu hyväuskoisuuttaan pelinappulaksi, kuten loppuratkaisu osoittaa. Toisaalta alussa Mian yksinkertaisuus ärsyttää suunnattomasti. Hiukan minua ihmetytti myös se, miten vähän koulu reagoi tässä mihinkään. Jos itse olisin opettajana vastuussa koulun verkkolehdestä ja lukiolainen lataisi sinne videon, jossa ministerin haastattelu yhdistetään teurastamosta salaa kuvattuun videomateriaaliin, saattaisi hieman puntit tutista. Vaikka tarkoituksen sanotaan pyhittävän keinot, joutuisin kyllä selvittämään, voiko koulun verkkolehti olla tällaisen vaikuttamisen kanavana. Tai ehkä olisin vain ylpeä, että vielä hetki sitten täysin viiripäinen opiskelija kykenee yhtäkkiä piinkovaan tutkivaan journalismiin.

Kyllä tätä varmasti voi yläkouluikäisille nuorille suositella, ja kiva olisikin kuulla, mitä he kirjasta tuumivat. Ehkä syvä ja uskottava henkilökuvaus ei ole heidän mielestään mitenkään välttämätöntä. Monille tuntuu olevan tärkeintä, että koko ajan tapahtuu jotain. Tässä tapahtuu. Pommikin räjähtää, kuten kannen perusteella voi odottaa.