Jessica Suni: Hoito

Jessica Sunin esikoisromaani Hoito (Tammi, 2014) täyttää lukuhaasteen kohdan 6: ”kirja, jonka nimi on yksi sana”.  Alan tämän jälkeen olla lukuhaasteessa siinä kohdassa, että pitää alkaa enemmän miettiä, mitä lukee, jotta kirjoille löytyy paikka lukuhaasteessa.  Hoidosta minut sai kiinnostumaan Aamulehden juttu, jossa kerrottiin Tulenkantaja-palkintoehdokkaista. Teos on ollut myös HS:n kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

Hoidon minäkertoja on  keski-ikäinen Pete, joka tekee hommia raksalla ja laulaa Suomi-iskelmiä kapakoissa ja laivalla. Lisäksi Pete on luontaishoitaja, jonka mielestä egon pitää murtua, jotta ihminen voi kehittyä. Tässä egon murtamisessa hän on valmis auttamaan rakastamiaan ihmisiä viimeiseen romahdukseen asti.

Työni kautta pääsin kurkistamaan hoidettavan sisimpään. Sinä aikana, jona olin toiminut luontaisterapeuttina, olin nähnyt paljon. Ego teki sielulle saman, minkä haittakasvi tekee viljapellolle. Jotta sielu kantaisi toivottua hedelmää, rikkaruohot on kitkettävä. Siihen eivät pelkät henkiset harjoitukset riittäneet. Tarvittiin tietoisia ponnistuksia ja ulkopuolista apua.

Kun Peten luontaisterapiaan tulee nainen punaisessa leningissä, Pete on valmis tekemään kaikkensa hänen sielunsa vapauttamiseksi egon kahleista. Nainen on eronsa jälkeen etsimässä jotakin uutta, ja luottaa itsensä komean itseään vanhemman miehen käsiin, jotka tuntuvat energiahoidossa sytyttävän hänet. Tapaaminen johtaa suhteeseen, jossa mies murskaa naisen pala kerrallaan valheillaan, mustasukkaisuudellaan ja ivallisuudellaan.

Naisen petollisuutta pahensi vielä alentuva asenne, jolla hän oli puhutellut minua: ”Varaudu lämmittämään minua!”

                      Mikä minä olin naiselle? Joku palvelija, vai?  Ihan kuin hän olisi sellaisessa asemassa, että voisi vaatia minulta yhtään mitään.

Sunin kertojaratkaisu on jännittävä: näkökulma on narsistin itsensä. Lukija näkee hänen toimiensa ristiriitaisuuden: Mies tapailee useita naisia mutta suhtautuu sairaalloisen mustasukkaisesti naisen miespuolisiin kollegoihin ja jopa naisystäviin. Mies varmistaa näyttävänsä hyvältä kaikkien silmissä, mutta kun nainen hänen valvottamanaan epäonnistuu aamu-tv:n haastattelussa, hän pilkkaa naista ja käyttää videota aseena naisen tuhoamisessa. Kaiken hän vakuuttaa olevan välttämätöntä naisen henkiselle kehitykselle. Kerronnaltaan kirja toi mieleeni Nabokovin Lolitan, jonka luin ajat sitten. Siinä kertojana toimiva Humbert Humbert uskottelee 13-vuotiaiden tyttöjen viettelemisen olevan kaunista ja hyväksyttävää.

Koska nainen nähdään Hoidossa vain miehen näkökulmasta, jää lukijan tulkittavaksi, mikä saa tämän aikuisen, omasta elämästään vastuussa olevan naisen aina palaamaan miehen luokse. Eikö nainen näe, kuinka ristiriitaisia miehen vaatimukset ovat? Seksi on joogin kanssa ilmeisesti runsasta ja notkeaa, mutta siitäkin tulee vallan väline. Mies sanoo rakastelleensa naisen kanssa vain, koska nainen näytti tarvitsevan sitä. En minä silti naista kohtalostaan syytä. Mies sen sijaan syyttää. Hänen mielestään koulukiusattujenkin kokemukset johtuvat vain siitä, että nämä valitsevat uhrin roolin.

Uskontojen uhrien tuki ry varmasti osaisi kertoa paljon siitä, miten voimakas uskonnollinen johtaja voi manipuloida seuraajiaan mitä sairaimmilla tavoilla. Hoidossa nainen ei kuitenkaan tunnu vielä olevan kovin syvällä henkisissä harrastuksissaan. Silti mies pystyy nöyryyttämään, pilkkaamaan ja alistamaan häntä ja uskottelemaan, että kaikki tapahtuu vain naisen parhaaksi. Sielu voi hyvin vasta kun egosta on päästy kokonaan eroon. Mietin lukiessani, uskooko mies itse henkisiin pyrkimyksiinsä jollakin tasolla vai käyttääkö hän niitä vain julmana aseena omien narsististen tarpeidensa tyydyttämisessä.

Päähenkilön mieli toimii kuvottavalla tavalla, mutta kirja on kiehtova, joskaan ei miellyttävä, lukukokemus. Se kuvaa yhden suhteen alusta loppuun yhden ihmisen näkökulmasta. Loppu saattaa olla punaleninkisen naisen kannalta onnellinen, mutta narsisti ei muutu.