Antti Holma: Järjestäjä

 Kohtaan 19, kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä, olisi sopinut moni muukin tänä vuonna lukemani kirja, mutta koska olin varannut kirjastosta Antti Holman Järjestäjän (Otava, 2014), säästelin kohtaa sille. Niinpä kun vihdoin sain kirjan käsiini, luin sen sitkeästi loppuun, vaikkei se lopulta oikein innostanutkaan. 

Tartuin kirjaan suurin odotuksin, mutta valitettavasti petyin. Järjestäjässä teatterikriitikko Riitta Rysä teilaa näytelmän Tyttöjen välisestä ystävyydestä. Katkelma arvostelusta (lihavoinnit minun) kävisi kuvaamaan omaa kokemustani tästä kirjasta:

Mikään esityksessä ei tunnu miltään. En tunne mitään sanan kahdessa merkityksessä: en ensinnäkään tunne, tunnista, tällaista nuoruutta, tällaista höperöä kouhotusta omaksi nuoruudekseni tai kenenkään muunkaan, enkä siksi toiseksi tunne tunteita, koska höperö kouhotus peittää kaiken alleen. Kaikki tuntuu laskelmoidulta. Kyllä varmasti on luonnospaperille kaavailtuna kiihottavaa, että näyttämölle tuodaan kokonainen kolonna natsiupseereiksi ja keskitysleirivangeiksi puettuja kehitysvammaisia kuorolaulajia ensimmäisen puoliajan päättävään lauluun, mutta provokaation tai liikutuksen asemesta minun mielessäni on vain yksi kysymys: miksi?

Sinänsä en ihmettele, etten tunnista tätä kouhotusta omakseni – eihän tämä minun elämääni kuvaakaan, vaan Tarmon. Tarmo on töissä kirjastossa, mutta saa tarpeekseen; perunaleivoskin vohkittiin. Tarmo päättää ryhtyä sankariksi. Hän ihastuu ja rakastuu pakkomielteenomaisesti Daniel-nimiseen näyttelijään, joka on Tarmon silmissä jumalainen mutta jolla itselläänkin on epävarmuutensa. Tarmo hankkiutuu järjestäjän töihin Suomalaiseen Teatteriin ja pääsee lähelle Danielia.

Holma saa lukijansa nauramaan teatterille, näyttelijöille, ohjaajille ja teatterinjohdolle. Kurkistus kulissien taakse on toki mielenkiintoinen. Holma näyttelijänä ja käsikirjoittajana tietää varmasti, mistä puhuu. Me Naisten haastattelussa Holma kertoo olevansa tolkuttoman kyllästynyt teatteriin. Sen kirjasta kyllä näkee. Teatteri on juoruilun ja juonittelun pesä, ja otteet Lainapeite-näytelmästä ovat geneeristä teatterihuttua – sellaista tekstiä, joka sopisi mihin tahansa ihmissuhdedraamaan mutta jota teatterin ulkopuolella ei kuule. Ohjaaja haluaa yhtä, lavastaja toista, teatterinjohtaja kolmatta. Seuraavana päivänä tarvitaan taas jotain neljättä. Tarmo järjestäjänä joutuu tottelemaan jokaista ja saa aina syyt niskoilleen. Henkilöt höperöine nimineen (Varvara Ketterstein-Kaikkonen, Tellervo Ylispangar-Jorma) ovat melkoisia karikatyyrejä ja vetävät roolia lavan ulkopuolellakin.

Tarmo taas tuntuu olevan kovin hukassa sukupuoliroolien suossa. Naiset käyttävät Tarmoa kuuntelijana ja olkapäänä, ja entinen työkaveri, aviomiehensä luota lähtenyt lestadiolainen Minnamari jopa muuttaa puoliväkisin hänen luokseen asumaan. Miesten porukkaan Tarmo ei helposti pääse. Hän kokee olevansa epämies huolimatta siitä, että monet pitävät häntä jopa pelottavana. Rakkaus Danieliin aiheuttaa paitsi muutamia toivonpilkahduksia, myös koomisia ja epätoivoisia tilanteita. Lopussa päädytään tilanteeseen, joka yllättää molemmat – ja vielä lukijankin. Kaikessa karmeudessaan ja surullisuudessaan tuo on minusta oikeastaan pysäyttävin kohta, mutta ei siitä sen enempää tässä.

Kirja synnyttää muutaman hymyn ja pari ajatusta. Harmillista tässä vain on, että kirja ei herätä minussa tunteita juuri ollenkaan. Oikeastaanhan Tarmo on hyvinkin traaginen hahmo itseinhossaan ja miehen roolissa hapuilussaan, mutta kaiken kohelluksen keskellä en osaa ottaa häntä vakavasti. Toisaalta näin pitkä vitsi ei jaksa naurattaakaan. En tarttunut kirjaan ensisijaisesti Putous-Holman tekstinä, mutta on pakko myöntää, että kirja tuntui välillä loputtomalta sketsihahmokisalta.

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli

Onpahan tullut pidettyä taukoa bloggaamisesta ja valitettavasti pitkälti myös lukemisesta. Syyslukukausi rysähti niskaan ja siinä sitten oltiin. Näin jälkiviisaana voi ajatella, että jos olisi kesällä valmistautunut lukuvuoteen vähän enemmän, olisi ensimmäisen jakson aikana ehtinyt tehdä jotain muutakin kuin töitä, mutta kävihän se näinkin. Kesällä luetaan, syksyllä tehdään töitä.

Syyslomareissu suuntautui Dublinin nurkille. Hain kirjastosta repullisen vakavasti otettavaa kirjallisuutta Joycesta ja Wildesta Syngeen ja Yeatsiin. Selailin niitä ennen lähtöä, mutta päätin kuitenkin ottaa matkalukemisiksi Frank McCourtin Seitsemännen portaan enkelin, mikä osoittautuikin mainioksi valinnaksi. Jostain syystä McCourtin kirjat ovat jääneet lukematta, vaikka kaksi kirjaa löytyi jopa omasta hyllystä. Samalla saan ruksattua lukuhaasteesta kohdan 10: suositun kirjailijan ensimmäinen kirja.

Seitsemännen portaan enkeli on omaelämäkerrallinen teos, joka kertoo McCourtin köyhästä lapsuudesta katolisessa Irlannissa. Kirjan alku ei lupaa seesteistä kuvausta:

Näin jälkeenpäin ajatellen tuntuu ihmeelliseltä, että ylimalkaan jäin henkiin. Lapsuuteni oli, kuten arvata saattaa, täynnä kurjuutta – tuskinpa onnellisesta lapsuudesta kannattaisi kirjoittaakaan. Mutta vielä pahempi kuin tavallinen kurja lapsuus on kurja irlantilainen lapsuus, ja vielä sitäkin pahempi on kurja irlantilainen katolinen lapsuus.

McCourtien elämä tosiaan kulkee kurjia polkuja. Patjat vilisevät kirppuja, naapurit tyhjentävät käymälänsä portinpieleen, asunnon alakerta tulvii, ruoaksi on pelkkää leipää, jos sitäkään, ja teevesi voi jäädä lämmittämättä, kun hiiliä ei ole. Shannon-joki pitää huolen siitä, että aina on märkää. Seitsemännen portaan enkeli tuo perheeseen aina uusia vauvoja, joista jotkut menehtyvät jo pieninä. Ensimmäisen kerran Frank syö vatsansa täyteen jouduttuaan lavantaudissa sairaalaan.

Malachy-isä on ylpeä eikä suostu kerjäämään avustuksia, muttei kuitenkaan saa perhettään elätettyä. Hän saa töitä silloin tällöin muutamaksi viikoksi, mutta palkkarahat jäävät yleensä pubiin. Yöllä kadulta kantautuvasta laulusta Frank ja muut sisarukset päättelevät, kuinka humalassa isä tällä kertaa on. Jos riittävä määrä ruskeaa olutta on nautittu, isä laulaa Kevin Barrystä ja herättää lapset vannomaan, että he ovat valmiita kuolemaan Irlannin puolesta. Viimeistään kolmannen työviikon lauantaina isä aina jättää menemättä töihin ja saa potkut.

Kaikesta kurjuudesta huolimatta kirja ei ole synkkä. McCourt kirjoittaa lämpimästi ja humoristisesti siitä, miten lapsi kaiken ymmärsi ja koki. Katolisuus määrittää synniksi mitä omituisimpia asioita, ja pienenkin lapsen elämä on jatkuvaa synnintunnossa olemista. Rippituolissa istuva Isä saa kuulla ehtoollisleivän oksentamisesta ja leivän varastamisesta nälkään – ja usein vaikuttaa ymmärtävältä tai jopa huvittuneelta. Kirkko kuitenkin kääntää selkänsä köyhälle lapselle: Frank ei pääse kuoripojaksi eikä oppikouluun.

Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat 30–40-luvuille ja Limerickin kaupunkiin, oli valaisevaa lukea tätä Irlannissa ollessa. Yhteiskuntaluokkien erot, katolisten suhde protestantteihin ja irlantilaisten viha englantilaisia kohtaan tulevat hyvin näkyviin.

Frankin isä, Malachy, on alkujaan kotoisin Pohjois-Irlannista ja Angela-äiti Limerickistä. He tapaavat New Yorkissa, jonne ovat lähteneet paremman elämän toivossa, mutta palaavat pienine lapsineen Irlantiin, kun elämä Atlantin takana ei lähdekään sujumaan. Frank unelmoi paluusta Yhdysvaltoihin ja kirjan lopussa, aikuistuneena, hyppääkin laivaan. Kirjasarjan toisessa osassa Amerikan ihmemaassa on epäilemättä luvassa uudenlaisia vastoinkäymisiä uudella mantereella. Seitsemännen portaan enkeli kuitenkin päättyy toiveeseen siitä, että vaikeudet on voitettu ja elämä voi alkaa.

Minä jään radistin kanssa kannellen katselemaan Amerikan tuikkivia valoja. Hyvä luoja, radisti sanoo, sepäs olikin ihana ilta, Frank. Eikös olekin ihmeellinen maa tämä Amerikka?

Kirjan viimeinen luku koostuu Frankin vastauksesta:

No on.

Englanninkielinen alkuteos: Angela's Ashes ((1996)

Suomennos Juhani Lindholm, Otava 1997.

Tässä vielä muutama kuva Dublinin pakollisista kirjallisuusnähtävyyksistä:

Trinity Collegen kirjasto teki vaikutuksen. Toista tuhatta vuotta vanhaa Kellsin kirjaa ei saanut kuvata, mutta siellä se oli. 

Mr Joyce, jonakin päivänä vielä luen kokonaan jonkin teoksenne.

Wilden ajatuksia kiveen hakattuna

Tämäkin hurmaava retku.

Jessica Suni: Hoito

Jessica Sunin esikoisromaani Hoito (Tammi, 2014) täyttää lukuhaasteen kohdan 6: ”kirja, jonka nimi on yksi sana”.  Alan tämän jälkeen olla lukuhaasteessa siinä kohdassa, että pitää alkaa enemmän miettiä, mitä lukee, jotta kirjoille löytyy paikka lukuhaasteessa.  Hoidosta minut sai kiinnostumaan Aamulehden juttu, jossa kerrottiin Tulenkantaja-palkintoehdokkaista. Teos on ollut myös HS:n kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

Hoidon minäkertoja on  keski-ikäinen Pete, joka tekee hommia raksalla ja laulaa Suomi-iskelmiä kapakoissa ja laivalla. Lisäksi Pete on luontaishoitaja, jonka mielestä egon pitää murtua, jotta ihminen voi kehittyä. Tässä egon murtamisessa hän on valmis auttamaan rakastamiaan ihmisiä viimeiseen romahdukseen asti.

Työni kautta pääsin kurkistamaan hoidettavan sisimpään. Sinä aikana, jona olin toiminut luontaisterapeuttina, olin nähnyt paljon. Ego teki sielulle saman, minkä haittakasvi tekee viljapellolle. Jotta sielu kantaisi toivottua hedelmää, rikkaruohot on kitkettävä. Siihen eivät pelkät henkiset harjoitukset riittäneet. Tarvittiin tietoisia ponnistuksia ja ulkopuolista apua.

Kun Peten luontaisterapiaan tulee nainen punaisessa leningissä, Pete on valmis tekemään kaikkensa hänen sielunsa vapauttamiseksi egon kahleista. Nainen on eronsa jälkeen etsimässä jotakin uutta, ja luottaa itsensä komean itseään vanhemman miehen käsiin, jotka tuntuvat energiahoidossa sytyttävän hänet. Tapaaminen johtaa suhteeseen, jossa mies murskaa naisen pala kerrallaan valheillaan, mustasukkaisuudellaan ja ivallisuudellaan.

Naisen petollisuutta pahensi vielä alentuva asenne, jolla hän oli puhutellut minua: ”Varaudu lämmittämään minua!”

                      Mikä minä olin naiselle? Joku palvelija, vai?  Ihan kuin hän olisi sellaisessa asemassa, että voisi vaatia minulta yhtään mitään.

Sunin kertojaratkaisu on jännittävä: näkökulma on narsistin itsensä. Lukija näkee hänen toimiensa ristiriitaisuuden: Mies tapailee useita naisia mutta suhtautuu sairaalloisen mustasukkaisesti naisen miespuolisiin kollegoihin ja jopa naisystäviin. Mies varmistaa näyttävänsä hyvältä kaikkien silmissä, mutta kun nainen hänen valvottamanaan epäonnistuu aamu-tv:n haastattelussa, hän pilkkaa naista ja käyttää videota aseena naisen tuhoamisessa. Kaiken hän vakuuttaa olevan välttämätöntä naisen henkiselle kehitykselle. Kerronnaltaan kirja toi mieleeni Nabokovin Lolitan, jonka luin ajat sitten. Siinä kertojana toimiva Humbert Humbert uskottelee 13-vuotiaiden tyttöjen viettelemisen olevan kaunista ja hyväksyttävää.

Koska nainen nähdään Hoidossa vain miehen näkökulmasta, jää lukijan tulkittavaksi, mikä saa tämän aikuisen, omasta elämästään vastuussa olevan naisen aina palaamaan miehen luokse. Eikö nainen näe, kuinka ristiriitaisia miehen vaatimukset ovat? Seksi on joogin kanssa ilmeisesti runsasta ja notkeaa, mutta siitäkin tulee vallan väline. Mies sanoo rakastelleensa naisen kanssa vain, koska nainen näytti tarvitsevan sitä. En minä silti naista kohtalostaan syytä. Mies sen sijaan syyttää. Hänen mielestään koulukiusattujenkin kokemukset johtuvat vain siitä, että nämä valitsevat uhrin roolin.

Uskontojen uhrien tuki ry varmasti osaisi kertoa paljon siitä, miten voimakas uskonnollinen johtaja voi manipuloida seuraajiaan mitä sairaimmilla tavoilla. Hoidossa nainen ei kuitenkaan tunnu vielä olevan kovin syvällä henkisissä harrastuksissaan. Silti mies pystyy nöyryyttämään, pilkkaamaan ja alistamaan häntä ja uskottelemaan, että kaikki tapahtuu vain naisen parhaaksi. Sielu voi hyvin vasta kun egosta on päästy kokonaan eroon. Mietin lukiessani, uskooko mies itse henkisiin pyrkimyksiinsä jollakin tasolla vai käyttääkö hän niitä vain julmana aseena omien narsististen tarpeidensa tyydyttämisessä.

Päähenkilön mieli toimii kuvottavalla tavalla, mutta kirja on kiehtova, joskaan ei miellyttävä, lukukokemus. Se kuvaa yhden suhteen alusta loppuun yhden ihmisen näkökulmasta. Loppu saattaa olla punaleninkisen naisen kannalta onnellinen, mutta narsisti ei muutu.

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itärannan Teemestarin kirja (Teos, 2012) on kertomus tulevaisuuden maailmasta, jossa vesiannoksia säännöstellään ja ulkona liikutaan hyönteishuppu päässä. Siinä sotilaat valvovat veden käyttöä ja rankaisevat vesirikollisia. Siinä meidän maailmamme näkyy vain muovihaudoista löytyvinä entislaitteina. Maailman rajat ovat piirtyneet erilaisiksi merenpinnan noustessa. Kirjan tapahtumaseutu sijoittuu nykyisen Suomen alueelle, Skandinavian Unioniin, mutta kulttuurit ovat sekoittuneet: teeseremonia on vaalittu perinne ja monet nimetkin viittaavat idemmäs. Lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 40: ”tulevaisuuteen sijoittuva kirja”.

Päähenkilö Noria on nuori nainen, joka perii teemestarin tehtävän isältään, vaikka kaikki eivät ajattele naisen voivan olla teemestari. Hän perii myös salaisen tiedon tunturin sisällä olevasta lähteestä. Norian äiti lähtee pois ja tarjoaa Noriallekin mahdollisuuden paeta tukalaksi käyvää tilannetta. Noria tuntee kuitenkin tehtävänsä teemestarina ja veden vartijana velvoittavan häntä jäämään. On kolmaskin vaihtoehto: kulkea omaa polkuaan.

Noria ja hänen ystävänsä Sanja löytävät tiedonmurusia, joista saavat koottua osan totuutta siitä, mitä maailmassa on tapahtunut. He tietävät, että Menetetyiltä mailta löytyisi vielä juomakelpoista vettä. Lukiessani tyttöjen lähdöstä olin huolissani: kirjaa oli jäljellä ihan liian ohut siivu, jotta tutkimusretki voisi onnistua. Kaikki ei tosiaan mene niin kuin on suunniteltu, mutta loppu herättää toivon: ”Tänä aamuna maailma on tomua ja tuhkaa, mutta ei toivosta tyhjä.”

Vesi virtaa keskeisenä motiivina läpi koko teoksen. Se on osa teeseremoniaa, se on henkiinjäämisen ehto, se – tai sen puute – on syy ongelmiin. Vastakkain ovat teeseremonia, jossa pysähdytään hetkeksi nauttimaan ilman valta-asetelmia, ja maailma, jossa sotilaat vartioivat janoisia. Tunturin sisällä vesi virtaa piilossa, raikkaana, ikivanhana – mutta ei ehkä ikuisesti. Salaisuus on hengenvaarallinen, mutta voi myös pelastaa henkiä.

”Vesi on kaikista elementeistä muuttuvaisin. Se ei pelkää palaa tulessa eikä haipua taivaalle, se ei epäröi särkyä sateena teräviin kallioihin tai hukkua mullan pimeään vaippaan. Se on kaikkien alkujen ja loppujen tuolla puolen. Pinnalla ei mikään liikahda, mutta syvällä maanalaisessa hiljaisuudessa vesi kätkeytyy ja pehmein sormin maanittelee itselleen uutta uomaa, kunnes kivi anta periksi ja hitaasti asettuu salaisen tilan ympärille.

                      Kuolema on veden liittolainen, eikä niistä kumpaakaan voi erottaa meistä, sillä meidät on tehty veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Vesi ei kuulu meille, vaan me kuulumme vedelle: kun se on valunut sormien ja huokosten ja ruumiiden läpi, meitä ei erota maasta enää mikään.”

Teemestarin kirja on dystopia, kertomus siitä, mitä maailman ei haluttaisi olevan. Se voi myös olla varoitus, kehotus tehdä jotakin ennen kuin on myöhäistä.

”Olen yrittänyt olla ajattelematta heitä, mutta heidän entismaailmansa vuotaa meidän nykyismaailmaamme, sen taivaaseen, sen tomuun. Vuosiko nykyismaailma, maailma joka on, koskaan heidän maailmaansa, maailmaan, joka oli? Kuvittelen yhden heistä seisomaan sen joen äärelle, joka on nyt kuiva arpi maisemassamme, naisen, joka ei ole nuori eikä vanha, tai ehkä miehen, sillä ei ole merkitystä. Hänen hiuksensa ovat vaaleanruskeat ja hän katsoo ohitse ryöppyävään veteen, joka on ehkä mutaista, ehkä kirkasta, ja jokin, mitä ei ole vielä ollut, vuotaa hänen ajatuksiinsa.

                      Haluaisin ajatella että hän kääntyy ja menee kotiin ja tekee yhden asian toisin sinä päivänä sen vuoksi, mitä on kuvitellut, ja jälleen seuraavana päivänä, ja taas sitä seuraavana.”

                     

Jk. Lukiessani kirjaa kuvittelin jostain syystä, että Emmi Itäranta on sama nuori nainen, joka on kirjoittanut Omenmeasta. No ei. Siiri Enoranta on hän. Teemestarin kirja on Emmi Itärannan esikoisteos, jonka hän on kirjoittanut sekä suomeksi että englanniksi (Memory of Water, 2014).

Anni Kytömäki: Kultarinta

Anni Kytömäen Kultarintaa ( Gummerus, 2014) on kehuttu ja ylistetty. Itselläni sen lukeminen kävi kuitenkin siinä määrin työstä, että kuittaan sillä kohdan 43: "kirja, jossa on yli 500 sivua".

Ei pidä ymmärtää väärin. Pidin Kultarinnasta valtavasti. Aika ei vain ollut ihan oikea sen lukemiselle. Kultarinta olisi ansainnut tulla luetuksi leppoisasti ja nautiskellen. Nyt se sattui kohtaan, jossa työt painoivat päälle ja iltaisin oli hetki aikaa lukea – harva teos on silloin parhaimmillaan, vaikka lukuhetkistä nauttiikin. Lisäksi lukemisen jälkeinen blogitekstin kirjoittaminen jäi viikon päähän kirjan lukemisesta, joten ajatukset ovat ehtineet harhailla jo kauas kirjan metsäisistä tunnelmista.

Kultarinta on kertomus rikkaan metsänomistajan pojasta Erikistä ja kapinallisesta työläistytöstä Lidiasta sekä heidän tyttärestään Mallasta. Erikin isä näkee metsän resurssina, mutta Erik rakastaa sitä sellaisenaan ja päättää suojella siitä suuren osan. Jos Kjell Westön teosten yhtenä henkilöhahmona on joskus pidetty Helsinkiä, olisi se Kultarinnassa metsä. Teos tuntuu olevan kirjoitettu rakkaudesta metsään. Kieli on kaunista kauttaaltaan, mutta metsäkuvaukset ovat hurmaavia.

”Putoan istumaan sammaloituneelle lahopuulle. Lähimpiin kuusiin vilahtaa tyhjästä joukko tiaisia kieppumaan. Silmäilen lintuja ajattelematta sen enempää niitä kuin itseänikään. En uskalla liikkua. Metsä on vieläkin kiinni, langat yhdistävät minut tiaisiin ja neulasiin ja ties mihin kaikkeen, jokainen liikkeeni on samalla metsän liike enkä pysty ottamaan kontolleni sellaista vastuuta. Se olisi melkein sama kuin yrittäisi pyörittää maapalloa mielensä mukaan. On odotettava, odotettava jotain saapuvaksi.

                      Jähmetyn oksaksi satavuotiaaseen lahopuuhun.

                      Hymyilen, kohtaloni ei ole hullumpi .

                      Sitten tuuli solahtaa hämähäkinlankojen lomasta ja väräyttää metsää. Se herkeää kohisemaan, hakee kaikuja läheltä ja kaukaa, tapailee säveliä vielä keksimättömistä puusoittimista, kaikista yhdessä ja erikseen. Maasta latvuksiin metsä soi, rapisee, narisee ja humuaa kaikukoppansa perukoita myöten. Se unohtaa, että saavuin vasta tänään, vasta äsken, ventovieraana.

                      Tietenkin. Minähän olen ollut täällä ennenkin. Metsä on kaikkialla sama.”

Tulee ikävä metsään.

Kultarinnan tapahtumat ulottuvat vuodesta 1917 vuoteen 1936. Kun Suomessa kuohuu, Erik viettää talvea metsänvartijana pohjoisen erämaassa. Vaikka kirjan tapahtumat sivuavat montaa historian tapahtumaa, kuten sisällissotaa, kieltolain aikaa ja Lapuan liikettä, on kirjassa tärkeimmällä sijalla tytön ja isän suhde toisiinsa – ja metsään. Historiallisten faktojen lisäksi kirjassa on ripaus kansantarun taikaa.

Jk. Tuli muuten mieleen, että olen vuoden sisään lukenut kolme kirjaa, jotka on nimetty linnun mukaan, joskaan missään näistä kirjoista nimellä ei tarkoiteta itse lintua. (Harmi, ettei lukuhaasteessa ole erityistä kohtaa linnun tai eläimen nimisille kirjoille!) Heiveröisiin nimiin verrattuna kirjat ovat olleet melkoisia tiiliskiviä:

Donna Tartt: Tikli, 893 s., 1214 g

Tikli (Carduelis carduelis), 15–19,5 g

Anni Kytömäki: Kultarinta, 644 s., 758 g 
Kultarinta (Hippolais icterina), 11–15 g

Jo Nesbø: Punarinta 469 s., 490 g

Punarinta (Erithacus rubecula) 13–21 g

(www.adlibris.com ja www.luontoportti.com)

Vertailun vuoksi Aki Ollikaisen Nälkävuosi-kirjassa oli vain 141 sivua. Sanonta ”pitkä kuin nälkävuosi” ei kuulosta uskottavalta.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

En oikein tiedä, voiko alle vuosi sitten julkaistu teos olla ”kirja, jonka lukemista olet harkinnut jo pitkään”, mutta koska olen joka kerta kirjan nähdessäni harkinnut sen hankkimista, kuittaan Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksellä (WSOY, 2014) lukuhaasteen kohdan 15. 

 Neljäntienristeystä on hehkutettu niin paljon, että odotukset olivat todella korkealla. Aika paljon kirjasta tiesin jo ennalta, ystäväni kun tuli kesällä lipsauttaneeksi senkin, mistä kirjassa pitkälti vaietaan. En koe, että se olisi mitenkään vähentänyt lukunautintoani, vaikka tietysti olisi ollut hauska lukea ihan puhtaalta pöydältä. Joka tapauksessa oli mukava tarttua kirjaan, jota moni oli suositellut. En joutunut pettymään. Itse yritän nyt olla paljastamatta ihan kaikkea.

Neljäntienristeys kertoo kolmen sukupolven ihmisistä Kainuussa. Maria toimii kätilönä 1900-luvun alussa. Hän ei tarvitse miestä rinnalleen, selviää tyttärensä kanssa mainiosti ja rakennuttaa komeamman talon kuin tarvitsisikaan. Maria on itsellinen nainen, polkee polkupyörällään ja sanoo suorat sanat niille isännille, joiden vaimot ovat uupua lukemattomiin synnytyksiinsä. Marian tytär, Lahja, haluaa rinnalleen miehen, Onnin. Tulee sota ja saksalaiset, tulee jälleenrakennuksen aika. Onni rakastaa lapsia ja rakentaa talon, suuremman kuin kenelläkään. Lahja kuitenkin on yksin – Onni kaipaa jotakin muuta. Kirjan kolmannessa osassa Lahjan ja Onnin poika Johannes asuu Kaarina-vaimoineen Lahjan kanssa tämän suuressa talossa. Kaarina ei kelpaa anopille, mutta anoppikin on yksinäinen.  Maria uskalsi olla oma itsensä, vaikka kaikki eivät häntä hyväksyneetkään, mutta Lahjan ja Onnin tilanne on eri. Kertomuksen ytimessä on raskas salaisuus, joka paljastuu lukijalle vähitellen, mutta kaikille kirjan henkilöille ei ollenkaan.

Aika kipeitä ihmiskohtaloita kirja esittelee. Etenkin Lahjan elämä vaikuttaa traagiselta. Lahja on kärsinyt omassa avioliitossaan ja purkaa katkeruuttaan sitten miniäänsä. Minua jäi mietityttämään jäi Kaarinan toiminta kirjan lopussa. Ensin tuntui hyvältä ja lämpimältä, kun hän poltti vintiltä löytämänsä todisteet suvun salaisuudesta. Toisaalta, eivätkö salaisuudet ennen pitkää pyri esiin ja aiheuta tuskaa? Eikö aika olisi jo kypsä totuudelle? Täytyy tosin huomata, että kirjan tapahtumat eivät yllä aivan nykypäivään saakka, vaan vuoteen 1996. Vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa ajattelu lienee muuttunut aika paljon.

Neljäntienristeys on Kinnusen mukaan saanut alkunsa novellikokoelmasta, josta sitten koostuikin romaani. Se näkyy kirjassa kiinnostavalla tavalla. Kirja on tavallaan kuin sarja hetkiä elämästä. Vuosiluvut mainitaan, mikä auttaa ajoittamaan tapahtumia, mutta muuten väliin jäävää ei selitellä. Aukkoja jää jonkin verran. Jotkut niistä aukeavat myöhemmin, jotkut jäävät enemmän tulkinnan varaan, kuten kirjeet Amerikasta ja apteekkarin osuus. Kirjan prologi aukeaa oikeastaan vasta koko kirjan lukemisen jälkeen. Ellen olisi Kirsin kirjanurkka -blogista saanut vinkkiä, en olisi ehkä huomannut tarttua siihen uudelleen. Nyt palasin prologiin kirjan luettuani ja tajusin, mistä siinä oli kysymys. Aukkoisuudesta huolimatta kirjaa on helppo lukea, ja osasista muodostuu lukijan mielessä kokonaisuus.

Nimi Neljäntienristeys kuvaa tietysti konkreettista asuinpaikkaa, josta Neljäntienristeyksen kautta lähdettiin maailmalle, mutta myös elämää, jossa eri ihmisten tiet risteävät. En kuitenkaan ihan ymmärrä, miksi Kinnunen on nimennyt luvut teiksi, jotka eivät kuitenkaan kerro paikoista, joissa ollaan. Ne näyttävät olevan teiden nimiä Kuusamossa, jonne tapahtumat sijoittuvat. Useat nimistä kuvaavat jollakin tavoin luvun tapahtumia: Leskeläntie, Kirkkotie, Ansakierros. Ehkäpä se riittää selitykseksi. Ehkäpä nimet ovat myös kirjailijan kunnianosoitus kotikaupungilleen?

Neljäntienristeys oli kaiken kaikkiaan todella positiivinen lukukokemus. Se olisi voinut olla pidempikin – henkilöistä olisi saanut kerrottua enemmänkin. 334 sivua sadan vuoden tapahtumista ei ole kovin paljon. Toisaalta puhkiselitettynä kertomus ei ehkä olisikaan ollut niin kiinnostava. Tällaisenaan romaanissa ei ole mitään ylimääräistä.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Nappasin Pajtim Statovcin herkullisen pinkin romaanin Kissani Jugoslavia (Otava, 2014) mukaan ennen joulua työpaikalta lukupiirikasasta. Kirja voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja se on ollut muutenkin paljon esillä. Teoksen ilmestyessä Statovci oli vasta 24-vuotias, joten saan tällä kätevästi kuitattua lukuhaasteen kohdan 4, "kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin". Haastetta tai ei, Kissani Jugoslavia kannatti kyllä lukea, sillä se yllätti monella tavalla.

Romaani käsittelee kosovolaisperheen elämää kahdesta näkökulmasta. Toinen näkökulma on Eminen, joka avioituu komeana pitämänsä, mutta täysin tuntemattoman miehen, Bajramin, kanssa Jugoslaviassa. Kun häät on vietetty, Titon kuolema suistaa Jugoslavian toisenlaiseen aikakauteen. Eminelle käy myös selväksi, ettei avioliitto ja perhe-elämä Bajramin kanssa vastaa hänen odotuksiaan. Albaaniperheen olot ovat ahtaat, kun serbejä suosiva Milošević on vallassa. Perhe pakenee lopulta Suomeen paremman ja turvallisemman elämän toivossa.

Eminen kertomissa jaksoissa Statovci kuvaa paljon perheen elämää niin Jugoslaviassa kuin sitten Suomessakin: miten suku ja perinteet säätelevät kaikkea elämää, miten kulttuurit törmäävät Suomessa, miltä tuntuu seurata Kosovon sotaa Suomesta käsin.

Toisena kertojana teoksessa on perheen nuorin poika, Bekim. Bekimin on helpompi olla Suomessa kuin vanhempiensa, mutta hänkin kokee olevansa ulkopuolinen. ”Kun minulta kysytään nimeäni, vastaan joskus totuudenmukaisesti, mutta yhtä usein vastaan Michael tai Jon, Albert tai Henri, koska sillä tavalla vältän seuraavan kysymyksen, joka kuuluu, mistä olen kotoisin.”

Kissa ja käärme ovat Bekimin elämässä mukana monella tavalla. Lapsena Bekim näkee painajaisia käärmeistä. Aikuisena hän kuitenkin ostaa itselleen kuningasboan, jota hän pitää vapaana asunnossaan. Käärme jopa nukkuu hänen kanssaan. Kirjan lopussa käärme on kuristaa Bekimin, jolloin Bekim tappaa käärmeensä. Baarireissulta mukaan lähtee puhuva kissa, joka muuttaa Bekimin luokse. Bekim antaa kissalle kaikkensa, mutta kissa on röyhkeä ja ärsyttävä ja käyttää Bekimiä säälittä hyväkseen, kunnes lähtee. Myös käydessään Kosovossa Bekim kohtaa kissan ja käärmeen. Kissa- ja käärme-symboleita voi varmasti tulkita tässä monella tavalla. Itse näen ne kuvaamassa elämäntapojen välistä kamppailua, jota Bekim joutuu käymään.  

Bekim on monella tapaa marginaalissa – paitsi maahanmuuttaja, hän on myös homo. Homoutta ei kuitenkaan juuri problematisoida, ellei nyt sitten näiden symbolien avulla. Isän kanssa on monia yhteentörmäyksiä, mutta homoudesta isä ei taida edes saada tietää. Bekimin romansseja ja parisuhteita kuvataan kuin mitä tahansa parisuhteita – molemmat osapuolet nyt vain sattuvat olemaan miehiä. Bekim tuntuu parisuhteissaan (sekä kissan että lopussa Samin kanssa) ottavan alistuvan albaaninaisen roolin – hän huolehtii keskellä yötä, että Samin kengät ja vaatteet ovat puhtaina.

Samoista aineksista olisi voinut kirjoittaa osoittelevan ja alleviivaavan kulttuurien törmäystä kauhistelevan ja identiteetin rakentamisesta jaarittelevan romaanin, mutta Statovcin tapa kertoa on kiehtova ja koukuttava. Hävytön kissa tuo romaaniin kutkuttavan maagisen sävyn. Tästä on päästävä juttelemaan toisten kanssa, niin paljon aukkoja tulkintaan jää yhdellä lukukerralla. Lukupiiri, täältä tullaan!