Mitä voi odottaa kirjalta, jonka nähdessään kirjastonhoitaja
naurahtaa ja sanoo, että tässäpä pitkäveteinen opus? Pertti Lassilan Armain aika (Teos, 2015)olisi minulta varmasti
jäänyt kirjaston hyllyyn, ellei sitä olisi valittu Finlandia-ehdokkaaksi. Silti
mietin hetken tätä varatessani. Päädyin klikkaamaan varaa-nappia oikeastaan
vain siksi, että kirja oli lyhyt. (Oppilailta opittu lähestymistapa: ”Paljonko
siinä on sivuja?”)
Ei Armain aika
missään tapauksessa huono ollut. Toisaalta se ei myöskään missään tapauksessa ollut
minun lempikirjallisuuttani.
Eila, Kimmo ja Kaarlo viettävät kesällä aikaa huvilalla.
Kaarlo on Eilan isä, vanha mies, jolta syöpä on vienyt vaimon. Eilalta taas on
sota vienyt sekä nuoruuden rakastetun, Einon, että tuoreen aviomiehen, Arvon.
Jälkimmäisestä on muistoksi jäänyt Kimmo-poika.
Armain aika kuvaa
elämää vuoroin, Eilan, vuoroin Kaarlon, vuoroin Kimmon näkökulmasta. Eila ja
Kaarlo viihtyvät muistoissaan. Kimmo on kiinni kesäpäivässä, hoivaa siipirikkoa
lokkia ja aistii kaikilla aisteillaan. Teoksessa on verkkainen tunnelma. Siis
todella verkkainen tunnelma. Elämään suhtaudutaan tyynesti, vaikka pettymyksiä
on koettu.
Kovin paljon ei tapahdu. Eilan täti, Kerttu, pistäytyy
huvilalla. Posetiivari piristää kesäpäivää ja löytyy myöhemmin rannasta
kuolleena. Lokki katoaa. Keskustelu Kertun kanssa ei tunnu ihan realistiselta,
kuka tämmöisiä puhuu?
–Kun lasta katselee, miten se leikkii leikkejään, on omissa oloissaan ja sovussa maailman kassa niin kuin Kimmo on, täytyy ihmetellä, onko sen asian pakko muuttua toiseksi. Lapsella on ympärillään ja ajatuksissaan suuri tila, iso kesä, jossa olla ja liikkua miten mieli tekee. Sitä ei aikuisena muista, mutta lapsesta näkee, että niin se on, on täytynyt olla. Vuodet kuluvat, lapsesta tulee aikaihminen, ja kaikki pienenee, maailma ympärillä ja ajatukset päässä, kunnes maailma tuntuu ahtaalta ja pää tyhjältä, ja ihmisen on paha olla.–Ajan mennen minä pääsin surun ja vaikeuksen ylitse. Kimmo varttui, ja elämä sai muotonsa, aina niin käy, ja se on hyvä. Kohtalo ja onni, ne sanat, jotka nuorena romaaneista oppi, tulevat vieraiksi, ja alkaa epäillä, onko niitä olemassakaan muualla kuin kirjoissa.
Toisaalta marraskuun lopun arkisesta harmaudesta kaipaa
tuollaiseen joutilaaseen kesäpäivään, jossa voi juoda kahvia ruusukupeista
puutarhassa ja hissukseen hyväksyä sen, että elämällä on kulkunsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti