Lukuhaasteen kohta 42, kirja, jonka lukeminen hieman
nolottaa sinua, oli hankala. Ei lukeminen nolota. Ajattelin ensin hoitaa tämän
tutustumalla Fifty Shades of Greyhin. Ei sillä, että kirjan sisältö varmaankaan
nolottaisi, mutta jotenkin se kaikki kohkotus sarjan ympärillä nolottaa. En
halua olla niitä naisia, jotka näkevät kosteita unia Mr. Greystä. En myöskään
halua kasvattaa sarjan myynti- tai lainaustilastoja yhtään enempää.
Sitten tajusin, että kyllä minua nolottaa. Koko
rakkausviihdegenre nolottaa. En halua tulla nähdyksi kirjastossa
romantiikkaosastolla. Pakottauduin siis sinne. Syysloman Irlannin-reissun
jälkimainingeissa nappasin irlantilaisen Cathy Kellyn kirjan. Jotenkin se
nolotti kovin. Pidin huolta, ettei Rakkauden kielioppi (Gummerus, 2008) ollut
kantamani pinon päällä. Nolotti myös, että itse olen näin nolo. Eihän tässä
nolostelussa mitään järkeä ole. Ärsyttävää, kirjallisuuselitististä snobbailua. Ihan noloa.
Oikeastaan kirja oli ihan mukava lukukokemus, jos kohta siinä
ei mitään kovin uutta ja yllättävää ollutkaan. Päähenkilö Izzie on kaunis
nainen, joka on ylpeä omista kurveistaan, vaikka työskenteleekin langanlaihojen
mallien parissa. Se, että Izzie rakastuu tulisesti varattuun mieheen, on
vahinko. Izzie ei milloinkaan lankeaisi varattuun mieheen, jos tietäisi tämän
olevan varattu. Kuinka sattuukaan, juoneen kietoutuu myös jätetyn, petetyn
naisen tarina. Tässä tapauksessa ei ole kysymys vahingosta, vaan Annelieseä on
ihan oikeasti kohdeltu törkeästi. Kolmas näkökulma on Lilyn, suvun vanhan
matriarkan, joka makaa koomassa sairaalassa. Jotta juonen palaset
napsahtelisivat oikein mukavasti yhteen, hänenkin menneisyydestään paljastuu
salaisuus.
Lopussa kaikki on hyvin. Ei mitenkään vanhanaikaisesti hyvin,
niin että rakastavaiset lopulta saisivat toisensa, vaan uudenaikaisesti ja
voimaannuttavasti hyvin: vahvat naiset pääsevät yli mieltään vaivanneista
murheista ja päättävät Gloria Gaynorin hengessä selviytyä. Filttiin käpertynyt
lukija, teekupponen kädessään ja suklaarasia vieressään, voi painaa silmänsä
tyytyväisenä kiinni maailman murheilta.
Irlanti-fiilistelyn kannalta oli sääli, että kirjan
tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin ja irlantilaiseen Tamarinin pikkukaupunkiin
eivätkä esimerkiksi Dubliniin. Tämän ongelman olisi kyllä voinut ratkaista
tutkimalla takakantta vähän tarkemmin, mutta nolotti niin, etten kehdannut
viipyä hyllyvälissä kovin pitkään.
Lukuhaasteen nolostelukohta ja rakkaushömpän lukeminen sai
kyllä miettimään, miten keinotekoisia nämä genrerajat ovat. Millä perusteilla
kirja sijoitetaan kirjastossa romantiikkahyllylle? Jonkinlainen
ennalta-arvattavuus ja turvallisuus varmasti leimaavat viihdekirjallisuutta,
mutta olisi kiinnostava tietää, miten luokituksia oikeasti tehdään. Kirjaston
käyttäjän palveluahan se tietysti on. Mieluisaa kirjallisuutta on helpompi
löytää, kun materiaali on lajiteltu valmiiksi genreittäin.
Toisaalta, miksi pidän nolona rakkausviihdettä mutten
esimerkiksi dekkareita, jotka voivat olla vähintään yhtä kaavamaisia ja
kökköjä? Ihan kuin rakkaudessa olisi jotain pahempaa kuin järjestäytyneessä
rikollisuudessa, huumekaupassa ja murhissa! Luultavasti kysymys on todellisuuspaosta.
En kaipaa siirappisia rakkauskertomuksia, koska rakkausasiani ovat mukavasti
mallillaan. Unelmien prinssi on löytynyt, check. Tasaisen onnellisista
parisuhteista ei kirjoiteta chick-litiä. Sen sijaan hyytävän jännityksen pariin
on mukava heittäytyä, turvallisesti, filtin alla.
Alkuteos: Lessons in Heartbreak (2008)
Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi
ja Lauri Sallamo
PS. Minkähän takia kirjan nimi oli Rakkauden kielioppi? Englanninkielisen alkuteoksen nimessä on sentään jotakin tolkkua.
Romantiikkagenre voisi sopia itsellenikin kirjahaasteen nolostelukohtaan. En minäkään halua tulla nähdyksi romantiikkaosastolla - ikään kuin se veisi lukijauskottavuuteni! Ja jos joskus jotain luettavaa osastolta hakisinkin, manaan muutamissa kirjastoissa sitä, että romantiikkaosasto on sijoiteltu niin, että kaikki näkevät. Kiinnostavaa olisi kyllä pohtia, mistä moinen nolostelu johtuu. Sorrun tällaiseen siis itsekin, vaikka toisaalta olen sitä mieltä, ettei mitään genreä pitäisi nostaa toisen yläpuolelle. Tietyssä mielentilassa kaipaa tietynlaista luettavaa, ja romanttisella kirjallisuudellakin on tehtävänsä ja tarkoituksensa. Silti viihdekirjallisuuden lukeminen tuntuu saaneen aika ala-arvoisen roolin monien lukijoiden, minunkin, mielissä.
VastaaPoistaKiitos, Sirri! Hienoa kuulla, etten ole yksin ongelmani kanssa! =)
VastaaPoistaSitä tosiaan ihmettelen kovasti, miksi dekkariviihdettä ei pidetä niin pahasti hömppänä kuin romanttista viihdettä.
Romantiikkaa ei tunnuta pidettävän "laadukkaana kirjallisuutena", varsinkaan enemmän lukeneiden keskuudessa, toisaalta kirjallisuuden eri lajien arvottaminen tuntuu kieltämättä vähän oudolta, mutta sitähän me kaikki (??) kuitenkin tehdään. Lähtökohtaisesti romantiikka genre puistattaa itseäni, mutta olen kuitenkin viihtynyt juuri Kellyn kirjojen parissa sekä Lisa Jewellin Oikeenlaista kemiaa oli aivan mahtava :D
VastaaPoistaJoo, siis juuri tuo lievähkö puistatus on tuttu tunne. Kysymys ei ole siitä, että haluaisin salaa lukea romanttista viihdettä, mutta nolostelisin sitä. En vain ole yhtään kiinnostunut siitä. Mietin, mistä tämä asenteellisuuteni johtuu. Noista yleisistä asenteista todennäköisesti.
PoistaNiin ehkä sitä on liiankin helposti omaksunut itselleen tietynlaisen yleisesti vallitsevan asenteen, vaikka varmasti hyviäkin kirjoja genren sisältä löytyisi. Pakko kuitenkin loppuun vielä sanoa, että asia on vain niin ettei kaikki genret yksinkertaisesti ole kaikki varten - eihän kaikki esim. kauhua lue... tai runoja...
Poista