Cathy Kelly: Rakkauden kielioppi

Lukuhaasteen kohta 42, kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua, oli hankala. Ei lukeminen nolota. Ajattelin ensin hoitaa tämän tutustumalla Fifty Shades of Greyhin. Ei sillä, että kirjan sisältö varmaankaan nolottaisi, mutta jotenkin se kaikki kohkotus sarjan ympärillä nolottaa. En halua olla niitä naisia, jotka näkevät kosteita unia Mr. Greystä. En myöskään halua kasvattaa sarjan myynti- tai lainaustilastoja yhtään enempää.

Sitten tajusin, että kyllä minua nolottaa. Koko rakkausviihdegenre nolottaa. En halua tulla nähdyksi kirjastossa romantiikkaosastolla. Pakottauduin siis sinne. Syysloman Irlannin-reissun jälkimainingeissa nappasin irlantilaisen Cathy Kellyn kirjan. Jotenkin se nolotti kovin. Pidin huolta, ettei Rakkauden kielioppi (Gummerus, 2008) ollut kantamani pinon päällä. Nolotti myös, että itse olen näin nolo. Eihän tässä nolostelussa mitään järkeä ole. Ärsyttävää, kirjallisuuselitististä snobbailua. Ihan noloa.

Oikeastaan kirja oli ihan mukava lukukokemus, jos kohta siinä ei mitään kovin uutta ja yllättävää ollutkaan. Päähenkilö Izzie on kaunis nainen, joka on ylpeä omista kurveistaan, vaikka työskenteleekin langanlaihojen mallien parissa. Se, että Izzie rakastuu tulisesti varattuun mieheen, on vahinko. Izzie ei milloinkaan lankeaisi varattuun mieheen, jos tietäisi tämän olevan varattu. Kuinka sattuukaan, juoneen kietoutuu myös jätetyn, petetyn naisen tarina. Tässä tapauksessa ei ole kysymys vahingosta, vaan Annelieseä on ihan oikeasti kohdeltu törkeästi. Kolmas näkökulma on Lilyn, suvun vanhan matriarkan, joka makaa koomassa sairaalassa. Jotta juonen palaset napsahtelisivat oikein mukavasti yhteen, hänenkin menneisyydestään paljastuu salaisuus.

Lopussa kaikki on hyvin. Ei mitenkään vanhanaikaisesti hyvin, niin että rakastavaiset lopulta saisivat toisensa, vaan uudenaikaisesti ja voimaannuttavasti hyvin: vahvat naiset pääsevät yli mieltään vaivanneista murheista ja päättävät Gloria Gaynorin hengessä selviytyä. Filttiin käpertynyt lukija, teekupponen kädessään ja suklaarasia vieressään, voi painaa silmänsä tyytyväisenä kiinni maailman murheilta.

Irlanti-fiilistelyn kannalta oli sääli, että kirjan tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin ja irlantilaiseen Tamarinin pikkukaupunkiin eivätkä esimerkiksi Dubliniin. Tämän ongelman olisi kyllä voinut ratkaista tutkimalla takakantta vähän tarkemmin, mutta nolotti niin, etten kehdannut viipyä hyllyvälissä kovin pitkään. 

Lukuhaasteen nolostelukohta ja rakkaushömpän lukeminen sai kyllä miettimään, miten keinotekoisia nämä genrerajat ovat. Millä perusteilla kirja sijoitetaan kirjastossa romantiikkahyllylle? Jonkinlainen ennalta-arvattavuus ja turvallisuus varmasti leimaavat viihdekirjallisuutta, mutta olisi kiinnostava tietää, miten luokituksia oikeasti tehdään. Kirjaston käyttäjän palveluahan se tietysti on. Mieluisaa kirjallisuutta on helpompi löytää, kun materiaali on lajiteltu valmiiksi genreittäin.

Toisaalta, miksi pidän nolona rakkausviihdettä mutten esimerkiksi dekkareita, jotka voivat olla vähintään yhtä kaavamaisia ja kökköjä? Ihan kuin rakkaudessa olisi jotain pahempaa kuin järjestäytyneessä rikollisuudessa, huumekaupassa ja murhissa! Luultavasti kysymys on todellisuuspaosta. En kaipaa siirappisia rakkauskertomuksia, koska rakkausasiani ovat mukavasti mallillaan. Unelmien prinssi on löytynyt, check. Tasaisen onnellisista parisuhteista ei kirjoiteta chick-litiä. Sen sijaan hyytävän jännityksen pariin on mukava heittäytyä, turvallisesti, filtin alla.

                                                                                                                       

Alkuteos: Lessons in Heartbreak (2008)

Suomennos: Anuirmeli Sallamo-Lavi ja Lauri Sallamo

PS. Minkähän takia kirjan nimi oli Rakkauden kielioppi? Englanninkielisen alkuteoksen nimessä on sentään jotakin tolkkua.