Kari Hotakainen: Henkireikä

En ole juuri ehtinyt lukea uusia kirjoja tänä vuonna, joten en voi sanoa Hotakaisen uutuuden olevan vuoden paras kotimainen kirja, mutta sen voin sanoa, että Henkireikä (Siltala, 2015) on yksi hienoimmista tänä vuonna lukemistani teoksista. Olen pitänyt oikeastaan kaikkia lukemiani Hotakaisen kirjoja riemastuttavina ja oivaltavina, mutta tässä oli jotakin vielä eri tavalla vangitsevaa. Henkireikä oli niin intensiivinen 200-sivuinen kirja, että luin sitä seisten keittiössä. 

Jotenkin minulta oli mennyt kokonaan ohi, jos Henkireikää jossakin oli markkinoitu. Bongasin kirjan Opus ekan blogista. Varasin sen heti kirjastosta ja sainkin sen käsiini nopeasti. Onneksi, sillä Finlandia-ehdokkaiden julkistamisen jälkeen varausjono on varmasti kasvanut.

Teoksen päähenkilö on rikospoliisi, joka on hakeutunut sekakuoroon saadakseen henkireiän rikostutkinnan ja ”ihmisten lukemisen” täyttämään elämäänsä. Välillä kuoro soi puhdasta tunnetta yhtenä äänenä rikospoliisin epävireisestä laulusta huolimatta. Ihmisäänistä koostuvan musiikin kuvaus tuo lukijallekin henkireikiä muuten karuun kerrontaan. Toisaalta sekakuoro on jotakin niin kunnollista, turvallista ja keskiluokkaista, että kontrasti pinnan ja piilossa olevan välillä on suuri ja jotenkin kovin hotakaismainen. Henkireikää kuorosta ei nimittäin päähenkilölle tule. Kuoro imaisee hänet sotkuun, jota hän yrittää ymmärtää kertoessaan tätä tarinaa jollekin sinäksi puhuttelemalleen.

Murhan aavistus leijuu ilmassa alusta asti. Vihje on jo kansikuvassa, jossa hempeän roosalla – tai ihonvärisellä –  taustalla on hopeanvärinen äänirauta, jonka toinen piikki on korvattu veitsellä. Takakannessa veitsi on uponnut lihaan. Ennakointi alkaa heti ensimmäisellä sivulla, jossa minäkertoja aloittaa:

Kaikilla meillä on omat tehtävämme. Poliisin tehtävä on rikosten ennalta estäminen, selvittäminen ja epäiltyjen syyteharkintaan saattaminen. Kuun tehtävä on loimottaa ja valaista tie verstaalle, jossa teräaseita säilytetään. – –

Kolmannen luvun alun jälkeen ei enää ainakaan pitäisi olla epäilystäkään siitä, mihin kaikki päättyy:

Sinä aamuna heräsin samaan aikaan auringon kanssa. Kaupunki oli hiljainen, puiston ruoho kosteaa, puukot vielä tupessa, aikeet toteutusta vailla.

Henkireikä on ulkoisesti pieni kirja, mutta se käy syvällä siinä, mitä ihminen on. Eikä kuva ihmisestä ole kovin kaunis:

Tiedämme ihmisestä paljon, emmekä mitään. Mikä on ihmisen lopullinen luonne?

                      Luonne on se, mikä jää jäljelle kun riisutaan vaatteet, asunto, perhe, työ ja maine ympäriltä. Jää se ydin. Ydinmehu. Kun ihmistä oikein tiristää, ottaa siitä mehut, kyllä se luonne sieltä esiin tulee. Halkaise sitruuna, purista puolikasta nyrkissäsi, käteen jää sitkoisa mytty. Se on se luonne.

Rikospoliisin lisäksi muita keskeisiä henkilöitä on kaksi, sekakuorolaisia molemmat: On Suntio, joka riisuu vainajilta heidän vaatteensa ja vie kankaat työttömäksi jääneelle vaimolleen. Tämä ompelee niistä morsiuspukuja ja kastemekkoja kierrätyshengessä. On Parturikampaaja, joka tuntee olevansa vankilassa kotonaan vammautuneen miehensä omaishoitajana. Mustasukkainen mies puhuu ja vaatii Parturikampaajan niin loppuun, että tälle kuoro ei riitä henkireiäksi. Jostakin syystä sekä Suntio että Parturikampaaja avautuvat rikospoliisille. Tilanteet kärjistyvät, ja syntyy jännite, joka odottaa purkautumistaan.

Kieltämättä odotin juonelta ehkä vielä enemmän, mutta toisaalta Henkireiän hienous piileekin juuri siinä, että juoni on yksinkertainen ja saa miettimään, miten häilyvää on normaalius. Rikospoliisi kuvaa kuuntelijalleen lukuisten esimerkkien avulla, miten kenellä tahansa voi napsahtaa.

Lähes kaikki asiakkaani ovat ketä tahansa. Ja kun sanon ketä tahansa, tarkoitan sillä mitä sanon. Sinä voit olla asiakkaani. Et usko. Tämä ei ole uskon asia. Kuka tahansa kykenee tappoon, mutta vain harva ajautuu sen tekemään.

– –

Siis kaksi teistä ajautuu tapon yritykseen ja teistä kahdesta vain toinen onnistuu aikeissaan ja hänen jaloissaan makaa kohta vainaja. Yksi sadasta tappaa, muut yhdeksänkymmentäyhdeksän katsovat tätä sivusta, näytöltä tai paperilehdestä.

                      Mutta se yksi, yksi teistä.

                      Meistä.