Markku Pääskynen: Sielut

Minulla on 10-vuotias poika. Aina joskus sattuu, että poikaa ei näy kotona odotettuun aikaan eikä puhelinkaan vastaa. Yleensä puhelin on kotona, äänettömällä tai sammunut. Soittokierros kavereille tai kavereiden vanhemmille hälventää huolen. ”Joo, täällä se on, lähetän kotiin.”

Markku Pääskysen romaanissa Sielut (Tammi 2015) 11-vuotias Maija ei saavu aamulla kouluun. Kun opettaja soittaa kotiin, alkaa vanhempien, Ainon ja Kristianin elämän pisin päivä. Enimmäkseen he viettävät sitä erillään. Raskaana oleva Aino odottaa kotona Maijaa tai puhelua. Kristian kulkee Maijan reittejä, koputtaa jokaista ovea, kysyy jokaiselta vastaantulijalta.  

Mietin, miksi sinänsä ajattomat tapahtumat on pitänyt kirjassa sijoittaa markka-aikaan, mutta tajusin, että mobiililaitteiden käyttö pilaisi hyvän ongelman.

Ainon ja Kristianin tuskaisen etsinnän rinnalla kuvataan Taitoa ja Ilaria. He ovat Maijan ikäisiä poikia, jotka hekin etsivät Maijaa, mutta omalla tavallaan: unohtuvat välillä lasten touhuihin ja päästävät ajatukset omille, hurmaaville raiteilleen. Päivän edettyä iltaan etsijöitä on jo paljon. Lukija on tutustunut lähiseutujen asukkaisiin: Romua keräävä herra Hiililä sanoo nähneensä Ainon kulkeneen metsää kohti. Kaksossisarukset, noidaksi epäilty Aada ja uskovainen Iida hämmentävät etsijöitä. Kehitysvammainen Tiina leikkii vauvalla, jota hänellä ei ole. Muu Suomi seuraa radiosta panttivankidraamaa.

Kirja piti otteessaan; halusin tietää, mitä Maijalle on käynyt. Välillä pelkäsin, ettei suljettua lopetusta tulisikaan – jotenkin se ei tuntunut sopivan kirjan kerrontatyyliin. Kuitenkin täytyy sanoa, että minulla kävi jo kirjan alkupuolella mielessä eräs vaihtoehto. Petyin, kun huomasin ajatukseni osuneen oikeaan. Vihje oli oikeastaan liian helppo. Toisaalta Sielut ei olekaan juonivetoinen jännäri lapsen katoamisesta. Se ei myöskään ole kirja, jota lukiessa voisi samaistuen kauhistella ja eläytyä tapahtumiin. Se etäännyttää kerronnallisella rönsyilyllä, runollisuudella ja abstrakteilla pohdinnoilla:

Mutta ensin tuo tyttö piti löytää. Ja samalla muistaa että yhdelle ihmiselle tie oikeaan on eri suunnasta tulevalle tie suoraan, vasempaan tai takaisin ja että joskus tie oli pelkkä heijastus, harha tai kuvitelma. Jos kulkee etelään päätyy pohjoisen loputtomaan alkuun, jos kulkee pohjoiseen päätyy etelän loputtomaan alkuun, jos kulkee itään päätyy lännen loputtomaan alkuun, jos kulkee länteen päätyy idän loputtomaan alkuun, jos kyvyttömyys lähteä on sama kuin kyvyttömyys päästä perille, niin päinvastoin ja vielä kerran päinvastoin, sillä reitit olivat loputtomia ja ympyrät sulkeutuvia, sillä alkuja on yhtä monta kuin loppuja eikä mikään niistä osu omalle kohdalle.

Tietysti tällainen on omiaan kuvaamaan Kristianin sekopäistä harhailua. Silti tällaisia filosofishenkisiä mammuttivirkkeitä on kirjassa mielestäni liikaa. Vaikka Taito onkin poikkeuksellinen lapsi, tällaiset kuvaukset saivat ainakin minut hymähtelemään:

Yksi Taiton lapsuuden tärkeimmistä asioista oli lukea Salaisuuksien kirjaa joka oli elämän kirja ja kuoleman kirja, rakentaa asioista kuva ja hylätä se, oppia vertaukset ja sekoittaa ne keskenään, oppia salaisuudet ja hylätä ne, tutkia viisautta ja tutkia mielettömyyttä ja ymmärtää ne yhdeksi ja samaksi, tutkia lapsuutta ja tutkia aikuisuutta ja havaita ne erillisiksi mutta yhdeksi, sulkea vihdoin kirja mieli täynnä ja tuntea tyhjyys ja väsymys asioiden edessä, ymmärtää nuo asiat valoksi ja pimeydeksi yhtaikaa, oppia että aika on menneisyys, kulkea tulevaisuuteen selkä edellä, kasvot menneisyyttä kohti, sillä nykyisyyttä ei enää ole, ei ole eikä koskaan tule.

Ehkä olen selkeän virkkeen ja ajatuksen ystävä. Ehkä vain tyhmä.

Kirja alkaa sumusta ja päättyy sumuun: kirjaimet tulevat vähitellen näkyviksi ja haihtuvat näkyvistä vähitellen. Myös kansikuva on sumuinen. Sielut luo mielikuvan päivästä, jonka aikana tunteet, pelot ja ajatukset velloivat holtittomasti ja jokainen oli ympäröivistä ihmisistä huolimatta yksin ja epätoivoinen, irrallinen sielu.

Jälkeenpäin he puhuisivat paljonkin tuosta päivästä, mutta he muistaisivat yksityiskohdat eri tavoin, he eivät kykenisi puhumaan johdonmukaisin lausein vaan ristiriitaisesti ja jollakin tapaa katkonaisesti – – 

Sielut oli ensimmäinen lukemani Markku Pääskysen kirja. Varmasti tämä uppoaa lukijakuntaansa, mutta en vakuuttunut siitä, että tämä on minun kirjallisuuttani.