Taina Teerialho: Kesän tunnit Gravelin laskuopin mukaan

Tämän kirjan löytymisestä minun on kiittäminen Helsingin Sanomien Kunnalliskirjasto-nimistä sivua, jonka avulla voi etsiä haluamalleen paikkakunnalle sijoittuvaa kirjallisuutta. Taina Teerialhon Kesän tunnit (WSOY, 2010) sijoittuu lapsuusaikojeni kotikuntaan, vaikka kunnan nimeä ei kirjassa mainitakaan. Mainitaan kuitenkin naapurikaupunki Rauma, Luvia sekä Lutan ja Linnamaan kylät ja Ketunpesä. Mainitaan sekä oikea, historiallinen kartano, että paikallinen pubi, joskus nimeltään Tottinkartano. Mainitaan myös ”äärettömän ruma koulukeskus”, jossa vietin kuusi vuotta elämästäni. Ydinvoimalatyömaan puolalaisista rakennusmiehistäkin puhutaan, joten erehtyä ei voi: Eurajoella ollaan. Myös punkkarihenkinen kirjastonhoitaja Ilona ja makasiinin reipas opas saavat lukiessa tutut kasvot – saattaa olla sattumaa, tai sitten ei. Kesän tunnit täyttää lukuhaasteessani kohdan 32: kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi. Hiukan tuunasin, eihän minun kotikuntani enää ole Eurajoki, mutta ne nurkat nyt ovat tutuimmat.

Paikkakunnan tuntevalle miljöökuvaus tuo tietysti oman lisänsä kirjaan, mutta kartanon vaiheiden selvittely saattaa kyllä jäädä vähän irralliseksi muille lukijoille. Ei Kesän tunnit kuitenkaan ole kirja Eurajoesta. Se on kirja elämästä. Kesän tunneissa yhdeksän hyvinkin elämässä kiinni olevaa naista osallistuu kurssille, jonka aikana he rakentavat itselleen arkut.

Kurssin naiset, Salme, Arja, Pirjo, Marketta, Virpi, Johanna, Eija, Niitti ja Ilona, ovat tulleet kurssille eri syistä ja eri tilanteista. 186 sivun mittaisessa kirjassa ei ehditä perehtyä näihin syihin ja tilanteisiin kovin tarkasti, mutta mielestäni se ei ole tarpeenkaan. Kurssia vetää kaksi miestä: puuseppämestari Hande sekä vanhempi apulainen, Anssi Gravel. Kirjan takakansi enteilee miesten ja naisten välistä säpinää, mutta se jää kyllä aika laimeaksi. Hyvä niinkin. Huomio kiinnittyy olennaiseen. Kuolema konkretisoituu, tulee luonnolliseksi osaksi elämää. Kun on omin käsin rakentanut arkun, jossa lähteä, asettuu loppuelämä jotenkin levollisemmin uomiinsa. Henkilöiden välillä on pientä jännitettä, ja joku kokee epätoivoakin urakkansa edessä. Haparoivan alun jälkeen ryhmän valtaa jonkinlainen hiljainen yhteys, tietoisuus siitä, että tässä ollaan jonkin suuren äärellä: ”Veistä oma kirstusi ja opi elämään.”

Lukuhaasteen ja siitä bloggaamisen riemuja on se, miten hyvinkin erilaisten kirjojen välille löytyy yhteyksiä – tai vastakkainasetteluja. Edellinen lukemani kirja oli Dorian Grayn muotokuva, jossa päähenkilö halusi pysyä ikuisesti nuorena ja aiheuttaa tuhoa ympäristölleen ja lopulta itselleenkin. Kesän tunneissa taas elämä löytyy elämän rajallisuuden hyväksymisestä. Siinä missä Dorian Grayn seurapiireissä juoruiltiin ja viisasteltiin, arkkukurssin naiset hiljentyvät tekemään merkityksiä käsillään:

Vasara löi, vannesaha puri lautaa, joku tiukensi ruuvilla liitosta ja joku toinen levitti puuliimaa haisevan, kosteankiiltävän vanan. Luokan äänet kuulostivat jo työltä, jokainen liike kertoi, että nyt ei enää vain puhuttu, tai kun puhuttiin, sille oli enemmän tarkoitusta ja sielua kuin siihen asti he olivat ajatelleetkaan sanoilla olevan. Kaiken, mitä nyt rakennettiin, tuli kantaa kokonainen elämä. Niin se oli, vaikka kukaan heistä ei sitä ääneen sanonut eikä ehkä suoraan ajatellut. Jokainen tunsi sen sisällään, tunne jostakin selkeästä ja tärkeästä oli asettunut heihin. Se ei ollut mitään niin suurta, etteikö sen olisi kestänyt hyvin, se ei liikuttanut mieltä suuresti. Mutta se toi käsien liikkeisiin eleen, joka siirtyi puuhun ja sai siinä muotonsa.

Itse olen täysin tumpelo kaikenlaisissa käsitöissä, liittyipä niihin koukku, puikot ja  ompelukone tai saha ja vasara. Se on sääli. Maailmassa on paljon turhaa höpinää ja väkinäistä viisastelua. Olisi hyvä, jos jokainen tekisi kerran elämässään kehdon ja ruumisarkun. Pysyisi ehkä hetken jalat paremmin maan pinnalla. 

Olen iloinen, että löysin tämän kirjan. Taina Teerialhon kirjoja en ole ennen lukenut, mutta olen useasti ajatellut, että vanhana satakuntalaisena pitäisi. Pidin tästä todella, ja luulenpa, että vaikka kirja oli melko lyhyt ja nopeasti luettu, sen tunnelma jää mieleen pitkäksi aikaa. Ihmettelin kyllä teoksen nimeä: miksi Kesän tunnit -nimen alaotsikoksi oli laitettu Gravelin laskuopin mukaan? Gravel oli toki viehättävä vanhanajan herrasmies, mutta ei mielestäni kirjan keskeisin henkilö.

PS. Nyt on naistenviikko. Mikäpä sen paremmin sopisi naistenviikon bloggaukseksi kuin naisen kirjoittama kirja naisista.  Hyvää naistenviikkoa kaikille – ja nimipäiväonnittelut sankareille!