Stefan Einhorn: Aidosti kiltti

Lukuhaasteen kohta 31, elämäntaito- tai self-help-kirja, oli listan ehkä vähiten kiinnostava tehtävä. En yhtään jaksa lukea muodikkaita paremman elämän oppaita, jotka useimmiten keskittyvät yhteen elämän osa-alueeseen. Jos minulla olisi motto, se olisi varmasti ”Kohtuus kaikessa”, vaikka se kuulostaakin aika mielikuvituksettomalta. En innostu hötkyilemään uusista trendielämäntavoista saati ruokavalioista. Kohtuus syömisessä, juomisessa, työssä, levossa, liikunnassa, lasten kasvatuksessa, tavoitteissa ja unelmissa sopii minulle. Kuljen omaa kultaista keskitietäni, ja vaikka olen ehkä aika harmaa, olen loppujen lopuksi hyvin tyytyväinen elämääni.

Stefan Einhornin Aidosti kiltti (Otava, 2007) tarttui mukaan kirjastosta ensiksikin, koska se oli lyhyt. Toiseksi, koska olen kuullut muutamaltakin ihmiseltä, että olen liian kiltti. (Muunkinlaisia luonnehdintoja itsestäni olen kuullut, mutta jätetään ne mainitsematta.) ”Kiltti” on ärsyttävä sana. Siitä tulee mieleen lettipäinen hissukseen hymyilevä pyhäkoulutyttö ruutumekossa. Väitän, että käytän sanaa harvoin lapsille puhuessani. En käske olemaan kiltti. Sen sijaan käsken olemaan ihmisiksi, käyttäytymään kunnolla, ottamaan toiset huomioon, kohtelemaan kaikkia reilusti, olemaan kohtelias. Lisäksi muistutan isääni siteeraten, että fiksut pärjäävät aina. 

Einhornkin tiedostaa, että kiltteys liitetään usein naiiviuteen ja yksinkertaisuuteen. Hän kuitenkin pyrkii todistamaan kirjallaan, miksi kiltteys kannattaa. Einhorn esittelee erilaisia psykologisia kokeita, jotka osoittavat, että ihminen, jolle on osoitettu hyvyyttä, on itsekin taipuvainen osoittamaan hyvyyttä toisille. Hyvä ei vain lähde kiertämään, vaan leviää kuin renkaat vedessä. Anteliaisuuden on nähty myös parantavan suorituksia – eikä anteliaisuudella tarkoiteta vain lahjojen antamista, vaan myös kunnian jakamista toisille, kiitoksen tai rakentavan palautteen antamista tai jopa reilua iloa toisen menestyksestä.

Sen mitä menetämme karusellissa, tienaamme takaisin keinussa.

Jos jotain voisin tästä kirjasta ottaa opiksi, se voisi olla juuri tämä. Ympäristössä, jossa asiaan tuntuu valitettavasti kuuluvan pisteiden keruu omia suorituksia korostamalla, voisi entistä enemmän jakaa kunniaa ja kiitosta toisille. Ehkä se tulee takaisin, ehkä ei. Ainakaan se ei ole minulta pois.

Joskus – itse asiassa kai useimmiten – ihminen tekee hyviä tekoja itsekkäistä motiiveista, kuten saadakseen arvostusta tai välttääkseen konflikteja. Einhorn lohduttaa siteeraamalla Dalai Lamaa:

Yksinkertaiset itsekkäät ihmiset ajattelevat aina itseään, ja seuraukset ovat kielteiset. Viisaat itsekkäät ihmiset ajattelevat muita ja auttavat muita niin paljon kuin voivat, ja sen seurauksena hyötyvät itse.

Voimme siis olla kilttejä itsekkäistä syistä. Joskus huvittaa ihmiset, jotka jotain hyvää tehtyään kertovat siitä kaikille. ”Lahjoitimme joulukorttirahat kodittomille kissoille.” Toisaalta, kodittomat kissat saavat korttirahoilla ruokaa ja lahjoittaja kerää tykkäyksiä Facebookissa – kuka siinä mitään häviää?

Hyviä ajatuksia kirjassa on paljon, mutta ei kyllä mitään uutta ja mullistavaa. Einhorn käyttää pitkästi aikaa sen selittämiseen, miksi hyvän tekeminen kannattaa. Syitä haetaan evoluutiosta asti. Hauska on toki tietää, että toisten huomioon ottamiselle on myös biologisia perusteita, mutta ainakaan itselleni etiikkaa ei tarvitsisi noin paljon selitellä. Minun ei tarvitse yleensä tehdä erikseen päätöstä olla ”kiltti” – tai tehdä hyvää. Sen sijaan jo ihan arjen tilanteissa on vaikea tietää, mikä milloinkin on hyvää. Jos esimerkiksi töissä pysähdyn keskustelemaan pitkästi yhden oppilaan kanssa, yhdeksäntoista muuta eivät saa tarvitsemaansa apua ja huomiota. Jos käytän paljon aikaa kasvattamiseen ja inhimilliseen kohtaamiseen, tärkeät oppimistavoitteet voivat jäädä toteutumatta. Jos suojelen lasta pettymyksiltä, hän ei opi käsittelemään niitä. Joskus ristiriidassa voivat olla vaikka esimiehen määräykset, kollegoiden mielipiteet, oppilaiden mieltymykset, huoltajien toiveet ja omat ajatukseni siitä, mikä on oikein. Ja sitten on vielä laiskuus, taitamattomuus, ajan puute ja yleinen turhautuminen. Ole siinä sitten aidosti kiltti.

Ehkä kirja oli kuitenkin hyvä lukea nyt, uuden työvuoden kynnyksellä. Eiköhän tässä taas vastaan tule tilanteita, joissa olisi syytä olla kiltimpi.

Alkuteos: Konsten att vara snäll (2005)

Suomentaja: Sirpa Kähkönen