Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo

 

En voinut olla ajattelematta, että vaikka olinkin sattunut löytämään kokonaisen maailman yhdessä tuntemattomassa kirjassa tuon hautausmaan äärettömyydessä, kymmeniätuhansia muita oli yhä tutkimatta, ikiajoiksi unohdettuina. Tunsin, kuinka niiden miljoonat hylätyt sivut, maailmat ja orvot sielut hengittivät ympärilläni ja vajosivat pimeyden kuiluun sillä aikaa kun noiden seinien ulkopuolella sykkivä maailma menetti joka päivä huomaamatta muistiaan ja tunsi itsensä sitä viisaammaksi, mitä enemmän unohti.

Lukuhaasteen kohta 38, kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken, sai minut tarttumaan uudestaan monien ylistämään romaaniin Tuulen varjo. Edellisellä kerralla aika ei tainnut olla otollinen kirjaan uppoutumiselle. Muistelin lukeneeni kirjasta vain vähän alkua, mutta todellisuudessa olinkin kahlannut kirjaa jo puoleen väliin. Ilmeisesti se vain oli jäänyt kesken ajanpuutteen tai jonkin muun itsestään riippumattoman syyn vuoksi. Kirjassa ei sinänsä ole mitään vikaa, päinvastoin. 

Tuulen varjo on palapelin tavoin rakentuva kertomus rakkaudesta kirjoihin ja muutamaan naiseenkin. Kirjakauppiaan poika Daniel löytää 10-vuotiaana Unohdettujen kirjojen hautausmaalta kirjan Tuulen varjo, joka saa hänet väsymättä etsimään kadonnutta kirjailijaa, Julián Caraxia. Totuus Caraxista tuntuu pakenevan, ja kun se hiljalleen paljastuu, siinä näyttää olevan paljon yhtäläisyyksiä Danielin omaan elämään. Juliánia on esimerkiksi ajanut intohimoinen rakkaus yhteen naiseen, ystävänsä sisareen. Hänelle ei lopultakaan paljastu, miksi tuo rakkaus on mahdoton. Samantapainen rakkaus piinaa myös Danielia, joskin lopputulos on toisenlainen.

Tuulen varjosta ovat kiinnostuneet myös kirjakauppias Barceló sekä erityisesti kummallinen varjoissahiippailija, jolla on palaneet kasvot. Lisäksi pelkokerrointa lisää julma poliisikomissario Fumero, joka keinoja kaihtamatta tuhoaa vastustajansa. Danielin apuna puuhailee kirjakaupan apulaiseksi pestattu Fermín, jota Fumero vainoaa. Julián Caraxin menneisyys paljastuu häntä lähellä olevien ihmisten kertomana. Samalla selviää myös, minkä perässä Fumero on ja miksi.

Loppuratkaisussa on hieman yllätystä mutta on siinä arvattaviakin elementtejä. Takakansi lupasi ”kiehtovaa kirjojen ystävän trilleriä”, joka on sekä ”jännäri, rakkausromaani että kauhutarina”. Enpä tiedä sitten. Kyllä tämä hyvä kertomus oli, mutta silti en lukisi tätä läheskään parhaiden lukemieni kirjojen joukkoon. Kirjan mehukkainta antia oli mielestäni sivuosassa ollut irstas veijari Fermín. Muuten henkilöistä ei jäänyt paljon mieleen – mutkikas palapelimäinen juoni söi huomiota henkilöiltä. Hiukan ärsytti myös pitkät kursiivilla kirjoitetut selostukset menneisyydestä. Takaumat ovat tietysti tarpeen tässä, mutta näissä katkelmissa oli kyse yleensä siitä, että joku henkilöistä selitti asioita. Näihin pitkiin selityksiin kuitenkin oli upotettuna dialogia, mikä tuntui jotenkin epäuskottavalta. 

Jos pitäisi suositella lukuromaania, jossa kirjalla ja kirjailijalla on iso rooli, antaisin ääneni mieluummin Joël Dickerin romaanille Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Oliko Tuulen varjo sitten liian monimutkainen vai mikähän oli, ettei tämä oikein imaissut mukaansa. Toisaalta monimutkaisuus on esimerkiksi dekkareissa ehdottomasti plussaa. Ehkä tämä vain yritti olla liikaa vähän kaikkea? 

Moni blogisti on kehunut Tuulen varjon maasta taivaaseen, mutta esim. Katrilla on aika samanlainen näkemys tästä kuin minulla: ihan jees.

Alkuteos La Sombra del Viento 2001

Suomentaja Tarja Härkönen 2004

Otava