Terveisiä Saltkråkanista! Kyllä oli ihanaa. Joskus
aikaisemminkin olen ehdottanut lapsille Saariston
lapsien lukemista, mutta jotenkin se ei ole innostanut. Nyt aika oli kypsä.
Nautimme hurjasti. Oli ihana seurata, miten lapset eläytyivät luettuun,
huolestuivat ja saivat kikatuskohtauksia Pellen ja Pampulan edesottamusten
äärellä.
Saariston lapset tuli sarjana tv:stä, kun olin lapsi. Opin
juuri, että se onkin Lindgrenin teoksista ainoa, joka kirjoitettiin suoraan
tv:tä varten. Tästä huolimatta se toimii loistavasti myös kirjana. Muuta en Saariston
lapset -sarjasta juuri muistanut kuin leppoisan tunnelman, hauskan Pampulan ja
hänen Laivuri-koiransa. Eipä Saariston
lapset jännittävällä juonellaan pääsekään kehuskelemaan.
Kirjailija Melker Melkerson vuokraa Tukholman saaristosta
talon ja muuttaa sinne Nikkarila-nimiseen huonokuntoiseen taloon kesäksi neljän
lapsensa kanssa. Perheen äiti on kuollut, mutta kirjassa suurimmat surut
liittyvät eläimistä – tai ihanasta Nikkarilasta – luopumiseen. Jotenkin
liikuttavaa on Melkersonin poikien huoli siitä, että isosisko Malin jonakin
päivänä menisi naimisiin ja lakkaisi pitämästä huolta veljistään. Tapaamiset
muiden saaren asukkaiden kanssa ja vanhaan taloon tutustuminen saavat aikaan
monia hauskoja tilanteita: on noiduttuja prinssejä, hylkeenpiilotusta ja
bongoloita.
Saariston lapsissa
on samaa leppoisuutta ja elämästä nauttimisen riemua kuin Melukylän lapsissa, mutta jotenkin se iskee aikuiseen vielä
paremmin, koska tässä kuvataan enemmän aikuistenkin elämää. Lämmintä, hauskaa
ja lempeää on kaikki niin kuin Astrid Lindgrenin kirjoissa aina, niin, että kun
kirja on aika hyvästellä, ääni sortuu vain siksi, että on vain ollut niin
ihanaa.
Tässä kuussa ilmestyy Jens Andersenin kirjoittama uusi Astrid
Lindgrenin elämäkerta Tämä päivä, yksi
elämä. Olen varauslistan ykkösenä! Siinäkin mielessä oli mukava palautella mieleen
tämäkin ihanuus. Menköön kirja haasteessa kohtaan 17, kirjassa juhlitaan. Saariston lapsissa juhlitaan muun muassa
joulua, juhannusta, Laivurin henkiinjäämistä ja ihanaa aamua. Sanoinko varmasti riittävän
monta kertaa ”ihanaa”?
Alkuteos: Vi på
Saltkråkan 1964
Suomennos: Laila
Järvinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti