Jaan Kaplinski: Olen kevät Tartossa

Teimme viime viikolla pienen reissun Pärnuun. Yritin löytää mukaan virolaista luettavaa, mutta mikään ei ihan valtavasti innostanut, joten ajattelin yhdistää virolaiskirjallisuuteen tutustumisen lukuhaasteeseen. Niinpä lukuhaasteen kohtaan 36, runokirja, luin Jaan Kaplinskin kokoelman Olen kevät Tartossa (SanaSato, 2010).

Kaplinski oli toki nimeltä tuttu ja muutamia hänen runojaan olin joissakin antologioissa nähnyt, mutta en voi sanoa, että minulla olisi ollut minkäänlaisia odotuksia runokokoelman suhteen. Sitä paitsi runoihin pätee sama kuin novelleihin: yksittäisinä niitä kyllä tulee luettua paljon, mutta kokoelmiin ei tule tartuttua. Joskus aiemmin luin paljonkin runokokoelmia – ne olivat mukavia välipaloja pakollisen luettavan välissä.

Olen kevät Tartossa -kokoelmassa on pirkanmaalaislukijalle kiinnostavaa ainakin se, että osa runoista on kirjoitettu Tampereella. Suomi näyttää virolaisrunoilijan silmin levolliselta mutta vähän harmaalta:

Harjulta nähtynä maisema on kartan kaltainen:

järven ylittävä kaukainen silta –

musta olki sinisellä tahralla

ja autot soljuvat kohti laskevaa aurinkoa

kuin vanhalla sahapukilla juoksevat muurahaiset.

Hiljaisuus on jo levittäytynyt järvelle,

imenyt äänet ja kiihkon,

pystyttänyt jälleen kerran näkymättömän seinän

kotisi ja avaran maailman väliin – 

joka valoineen, äänineen ja nelipyöräisine muurahaisineen

kiitää läpi pimeyden

pimeyteen.

Kaplinski kuvaa paljon vuodenaikojen kulkua Tampereella. Talvi on hiljainen:

Voit unohtaa

luonnon, mutta et säätä.

Pohjoistuuli puhaltaa jäätyneen järven yli

puraisten kasvoihisi lumihiutaleen valkeilla hampailla

kun kävelet jään poikki– –

Kevät aukaisee ”maaäidin ja järviäidin ruumiit” ja muuttaa ”mustavalkoisen monologimme/ taas kerran moniväriseksi dialogiksi”.

Kokonaisesta runokokoelmasta on vaikea kirjoittaa. Kansien väliin mahtuu niin paljon. Kaplinski kirjoittaa myös runoista, ajattelemisesta ja elämästä. Hän kirjoittaa vähän historiasta ja isänmaasta, mutta enimmäkseen kuitenkin kaiken ykseydestä. Hän kirjoittaa Buddhasta mutta vähän Jeesuksestakin. Tempo on rauhallinen, mielikin rauhoittuu.

Lukuhaasteen tätä kohtaa varten olen kantanut kirjastosta aiemminkin monta runokirjaa, mutta en ole oikein päässyt niiden kanssa sinuiksi. Liian naiivia, liian outoa, liian väkisin väännettyä, mitä milloinkin. Tämä kokoelma oikeasti miellytti – herätti ajatuksia, pysäytteli välillä miettimään, muttei ollut liian vaikeaa. Kerralla luettuna maisemien ja tunnelmien kuvailu kyllä oli vaivuttaa horrokseen, mutta näihin voisi palata aina silloin tällöin, sopivan hetken tullen.

Lue näitä runoja illan tullen

kun verhot ovat lasketut

ja maailma ikkunan toisella puolella

on vain olettamus

monen muun ohella.

Alkuteos: I am the Spring in Tartu, mukana myös muita runoja

Suomentaja: Arto Lappi

Niin, se Pärnu. Siellä oli kylmää ja tuulista, mutta muuten ihan mukavaa. Siitäkin on tehty lyriikkaa, se soi korvamatona päässäni koko matkan.